How can we both fall asleep at night when something's clearly wrong?

Lauantai 10. maaliskuuta 2012 - klo 22:00 eteenpäin
Marin asunto
Miro Sparrok & Mari Salminen

Oli kulunut viikko siitä, kun Miro ja Mari olivat palanneet Pariisista. Mitään totuttautumista arkeen kaksikko ei ollut saanut ollenkaan vaan he olivat saman tien joutuneet hyppäämään sen kulkuun aivan kuten aikaisemminkin. Miroa se oli kyllä ketuttanut. Nuorukainen olisi mielellään pidentänyt sitä lomaa vähän enemmänkin, jotta he olisivat voineet ottaa rennosti ja puhua kaikesta mahdollisesta. Tuolla reissulla he tosiaan olivat puhuneet paljonkin - ehkä jopa vähän liikaa. Viimeisenä iltana Miro ja Mari olivat jopa puhuneet heidän mahdollisesta, yhteisestä tulevaisuudesta. Sen keskustelun olisi pitänyt olla positiivinen ja muutenkin hyväntuulinen, mutta valitettavasti se oli Miron pelkojen takia ohjautunut vähän vakavampaan suuntaan. Miro ei kuitenkaan voinut mitään sille, että tulevaisuus oli häntä pelottava asia ja että sen pohtiminen ei ollut hänelle mitenkään helppoa. Nuorukainen pelkäsi siis niin menneisyyttä kuin tulevaisuuttaankin, eikä se ollut mitenkään tervettä. Miro kyllä uskoi pääsevänsä vielä jonain päivänä noista peloista eroon kun keskittyisi siihen oikein kunnolla.

Tosin tulevaisuuden pohtiminen oli saanut Mirolle ihan uuden pelon, nimittäin Marin menettämisen pelon. Nuorukainen ei voinut olla huomaamatta, kuinka Pariisista palaamisen jälkeen kyseinen nainen oli ollut niin kovin etäinen. Minkäänlaista välttelyä tai vastaavaa tuo ei todellakaan ollut harrastanut, mutta etäisyys oli asia, jonka Miro huomasi tuon jokaisessa eleessä ihan kosketuksista suukkoihin. Mari oli vaikuttanut suorastaan kylmältä ja se oli pelottavaa - varsinkin, kun Miro oli tainnut aiheuttaa sen ihan itse sanoillaan . Miro oli tosiaan puhunut sen tulevaisuuskeskustelun aikana ihan liikaa ja oli huomannut sen olevan virhe tämän etäisyyden vuoksi. Ihan aluksi Miro oli kuitenkin ajatellut, että tämä Marin etäisyys liittyi jotenkin arkeen palaamiseen, mutta ei se sitä voinut olla, olihan tätä kaiken lisäksi jatkunut jo viikon. Kamalan, karun viikon. Miro ei tosiaan koskaan ollut tuntenut oloaan varmaan yhtä surulliseksi tai yksinäiseksi kuin tämän viikon aikana. Nuorukainen ei tiennyt yhtään, miten voisi parantaa tämän kaiken, ja, jos tarkkoja oltiin, niin ehkei hän sitä voisi tehdäkään. Anteeksipyyntö tuntui jotenkin niin tyhmältä, koska olihan Miro puhunut vain omista peloistaan ja tunteistaan eikä niitä kuulunut pyydellä anteeksi. Miro oli siis täysin neuvoton ja hukassa.

Tänä aamuna Miro oli kuitenkin herännyt täynnä päättäväisyyttä. Nuorukainen oli varmistunut siitä, että tänään hän aikoisi ottaa puheeksi Marin etäisyyden, vaikka se vaikeaa varmasti tulisikin olemaan. Luojan kiitos Mari ei kuitenkaan ollut alkanut vältellä Miroa vaan he olivat nähneet lähes päivittäin. Silti jokainen näkeminen vaikutti olevan aikaisempaa kylmempi eikä sitä ollut kieltäminen. Miro oli kuitenkin vakaasti päättänyt, että se Marin etäisyys loppuisi tänä iltana - tälle illalle he tosiaan sopivat taas kerran tapaamisen. Miro pääsi kerrankin illalla paikalle, koska hänellä ei ollut töitä; liian monet illat hän vietti baaritiskin toisella puolen ja tarjoili juomia. Nyt hänen kuitenkin täytyisi tarjota varmaan sanoja. Koko päivän Miro tosiaan niitä sanoja oli pohtinut mutta lopulta, kun hän oli saapunut Marille, olivat ne sanat kadonneet ja tällä hetkellä kaksikko vain istui sohvalla katsoen televisiota. Mari kyllä nojasi Miroon ja Miro piti kättään Marin ympärillä, mutta joka tapauksessa tunnelma oli suhteellisen kolkko. Miro olisi niin kovin halunnut ottaa puheeksi kaiken tapahtuneen, mutta sen sijaan hän tuijotti lasittuneena jotain raivoavaa naista ja huokaisi syvään. Se oli nyt tai ei koskaan.

"Mari", Miro aloitti, "tai unohda. Eiku ei, älä unohda." Miro pudisti päätään ja käänsi sitten katseensa Marin pariin. Tuntui, että Marin katsekontaktikin oli nykyään niin helvetin etäinen. Se suorastaan satutti Miroa. Nuorukainen olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen takaisin sen elämäniloisen, rakastavan Marin, joka vaikutti olevan niin mielettömän iloinen Miron kanssa. Nyt Mari vaikutti oikeastaan enemmänkin surulliselta.
"Sä oot ollu ihan kauheen etänen lähiaikoina", Miro lopulta onnistui sanomaan mietteensä. "Ei kai tää johdu siitä keskustelusta Pariisissa?" Nuorukainen kysyi, vaikka tiesi tasan tarkkaan sen johtuvan siitä. Mari voisi kieltää asian mutta kyllä Miro tiesi sen pitävän paikkaansa.

Pariisiin lähtö oli ollut ihan mieletöntä, Mari oli ollut innoissaan siitä lähtien, kun Miro oli sitä reissua heille ehdottanut. Vielä lentokentälläkään he eivät olleet tienneet, mihin lähtisivät vaan olivat päättäneet odottaa sopivan kohteen löytymistä ja sopiva kohde oli sitten ollut Pariisi. Mari oli ollut innoissaan kuin pieni lapsi, Pariisihan oli rakkauden kaupunki ja mitä mainion lomakohde vastarakastuneelle parille. Kaikki oli aluksi mennytkin hyvin mutta loppua kohden tunnelma oli läsähtänyt kuin pannukakku eikä Mari tiennyt enää, miten suhtautuisi yhtään mihinkään. Loppuviikosta väärinkäsitysten takia Miro oli luullut hänen pettävän miesystäväänsä ja ihan viimeisenä iltana Miro oli alkanut puhua sen verran vakavaan sävyyn heidän suhteestaan, että Mari oli ajatellut siitä lähtien, että kohta se ero sitten tulisi. Vaikka Miro oli vakuutellut rakastavansa Maria ja että ei missään nimessä haluaisi erota niin siitä huolimatta Marista tuntui siltä, että Miro vain odotti sopivaa hetkeä, että voisi paukauttaa erouutisen ilmoille. Se ajatus ei tuntunut kivalta mutta Mari ei saanut sitä ajatusta päästään millään pois, vaikka kuinka yritti. Hän rakasti Miroa ihan hirveästi ja siksi häntä nyt pelotti, että kohta se kaikki olisikin sitten ohitse ja Mari saisi vain muistella heidän suhdettaan kera särkyneen sydämen.

Kaikki olisi kyllä kohta tosiaan ohitse ja se oli ihan vain Marin vika. Sisimmässään hän tiesi, ettei Miro ollut tarkoittanut sillä tulevaisuus-keskustelullaan mitään pahaa eikä tahtonut missään nimessä loukata Maria mutta silti Mariin sattui eikä hän osannut olla oikein enää oma itsensä. Suomeen tultuaan Mari oli uppoutunut jonnekkin koulukirjojensa joukkoon ja päättänyt hieman ottaa etäisyyttä Mirosta, keskittyen enemmän kouluunsa. Koulu oli tosiaan vienyt aika paljon aikaa ja Mari oli ajatellut, että koulu ei ainakaan jättäisi häntä tulevaisuudessakaan. Ne ajatukset olivat täysin vääriä ja Mari halusi uskoa, että kyllä heidän suhteensa tästä selviäisi mutta silti hän oli onnistunut käpertymään taas siihen omaan kuoreensa ja ajatteli, että jos hän nyt olisi etäisempi niin ehkä se ero sitten tulisi sattumaan vähemmän kuin mitä se nyt saattaisi sattua. Kyllä he olivat Miron kanssa ihan normaalisti tavanneet lähes päivittäin, tosin, Miron aloitteesta. Myös kaikki puhelut ja tekstailut käytiin lähinnä Miron aloitteesta ja vaikka he olivat ihan normaalisti yhdessä niin silti varmasti Mirokin vaistosi, ettei Mari ollut ihan siinä hetkessä läsnä. Ne kaikki suukot ja halailutkin tuntuivat vain kaukaisilta muistoilta niistä hyvistä hetkistä, joita heillä oli ollut, nyt Mari vain olisi voinut käpertyä yhä tiukemmin siihen kylmään kuoreensa.

Tänään he sitten olivat taas päättäneet tavata. Oli oikeastaan Marinkin mielestä kiva, että Miro järjesti heille yhteistä aikaa, se kun oli toisinaan aika kortilla mutta silti joka kerta heidän tavatessaan Mari vain pelkäsi sitä erouutista, vaikka mikään Miron käytöksessä ei siihen viitannutkaan. Mari puolestaan varmasti vaikutti koko ajan poissaolevalta ja siltä, ettei ollut ihan niissä heidän hetkissään läsnä, niinkuin ei oikeastaan ollut nytkään. Kun Miro sitten oli tullut hänen luokseen ja he olivat vain päätyneet istumaan sohvalle ja katselemaan telkkaria, Marille tuli mieleen, kuinka Miro varmasti kuvitteli, että heidän suhteestaan oli tullut ihan tylsä, kun he eivät tehneet mitään erityisempää ja kohta tuo kuitenkin kyllästyisi ja lähtisi mieluummin vaikka sinne baariin kavereidensa kanssa. Maria ärsytti nämä ajatukset; ei hän ollut ajatellut ennenkään näin. Ei heillä ikinä ollut aiemminkaan ollut tylsää, kun he olivat vain istuneet yhdessä mutta nyt tuntui, että vaikka he olivat siinä ihan vierekkäin niin heidän välissään oli jättimäinen rako, aivan kuin he eivät olisi edes olleet siinä yhdessä. Mari piti katseensa kiinni televisioruudussa mutta oikeastaan hän ei edes keskittynyt siihen, mitä televisiossa tapahtui, hänen ajatuksensa olivat jo muualla.

Kumpikaan ei ollut sanonut mitään mutta lopulta Miro sitten avasi suunsa. Mari kurtisti hieman kulmiaan. Unohda. Eikun ei, älä unohda. Marin sydän hyppäsi samantien kurkkuun, - nytkö Miro sitten jätti hänet? Mari käänsi katseensa Miroon mutta ei sanonut vieläkään mitään, odotteli vain, että Miro jatkaisi, pakkohan tuon nyt oli jotain tärkeää sanoa, kun tuo oli tuolla tavala empivästi aloittanut. Lopulta Miro sitten otti puheeksi sen, mitä Mari oli oikeastaan pelännytkin, tuokin oli huomannut, että Mari ei ollut ihan oma itsensä. Niiden sanojen jälkeen Mari käänsi katseensa takaisin televisioon ja oli vain hiljaa, ei hän osannut oikeastaan sanoa mitään. Hetken vain televisiota tuijoteltuaan Mari huokaisi ja otti hieman paremman asennon Miron vieressä, miettien, mitä oikein sanoisi.
"Mä oon varmaan ihan kamala mut mua ihan oikeesti vaivaa se.. Mä tiiän, et sä vaan puhuit siitä, mitä sä tunnet ja sehän on oikeesti vaan hyvä asia, koska kyllä näistä asioista pitää pystyä puhumaan, niinkun mä sillonkin jo sulle sanoin.. Mä vaan.." Mari aloitti, tietämättä miten jatkaisi. " - Mä vaan.. Mä... Mua pelottaa ihan hirveesti. Vaikka sä sanoit, et sä et haluu erota nii mua ihan oikeesti pelottaa."


Marin asukokonaisuus

Miro ei pitänyt tästä heidän välisestä tilanteestaan – hän oikeastaan vihasi sitä. Nuorukainen olisi kyllä kestänyt huutamisen ja riitelyn toisin kuin tällaisen oudon välimatkan heidän välillään. Tälläkin hetkellä he istuivat vierekkäin mutta silti Mirosta tuntui kuin hän ei olisi naisystävänsä kanssa ollutkaan. Se kosketuskin tuntui ihan erilaiselta kuin ennen. Jos asiaa oikein ajatteli, niin kaikki oli tosiaan muuttunut sen heidän Pariisissa viettämänsä viimeisen illan vuoksi; Mari varmasti oli loukkaantunut miesystävänsä puheista. Miro ei kuitenkaan voinut mitään suorapuheisuudelleen tai sille, että tahtoi selvittää myös kaikki asiat mielessään – olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia. Eikö se olisikin paljon pahempi vaihtoehto, että Miro vaan pitäisi kaikki ne epäilykset ja murheensa piilossa loppujen lopuksi murtuen kokonaan? Niin – kyllä Miro sen tiesi, että oli tehnyt oikein puhuessaan siitä asiasta, ja kai Marikin sen tiedosti, vaikka hieman loukkaantunut olikin. Ja ehkä se loukkaantuminen olikin ihan ymmärrettävää. Sparrokin kloppi olisi tosiaan voinut muotoilla kaikki ne lauseensa kauniimmin, niin, että jokainen hänen suustaan tuleva sana ei vaikuttanut alustavan sanaa ero. Ero oli viimeisin asia jota Miro toivoi.

Miron esittämän kysymyksen jälkeen paikalle laskeutui hiljaisuus – ehkä liiankin pitkä sellainen. Tällaisen kysymyksen jälkeen hiljaisuus luonnollisesti oli epämiellyttävä asia ja se pelotti. Pian Mari kuitenkin avasi suunsa ja sai heti vangittua Miron mielenkiinnon itseensä. Nainen teki niin oikeastaan aina. Vaikka sä sanoit, et sä et haluu erota nii mua ihan oikeesti pelottaa. Se viimeinen lause sai Miron nielaisemaan ison palan kurkustaan. Niinkö Mari oikeasti ajatteli? Että Miro tahtoi erota? Vaikka nuorukainen yritti kuinka estää sitä pettynyttä tunnetta, ei se oikeastaan onnistunut, eikä mies niin ollen voinut kyllä peittää niitä sanoja, jotka tulisivat karkaamaan hänen suustaan.
"Mä en oikeesti ois aatellu että sä aattelet noin”, Miro kuulosti murtuneelta, ”siis sitä, että mä haluisin erota. Tietenkin mä ymmärrän kaikki sun pelot ja epäluulot mutta se, että sä edes pelkäät.. Se loukkaa mua. Tosiaankin loukkaa, vaikka se ei sais tehä niin." Miro tosiaan piti naurettavana, että hän loukkaantui Marin ajatusmaailmasta. Kaikki oikeushan naisella oli niihin pelkoihin ja epävarmuuksiin, eikä Miron tulisi yrittää väkisin ottaa niitä pois. Miro nuolaisi kovin kuivia huuliaan ja huokaisi syvään.

Niitä epävarmuuksia tuntui olevan ihan liikaa – tosin ihan suhteen molemmilla osapuolilla. Molemmathan olivat heti luulleet, että toinen petti: Miro oli luullut niin sen Pariisissa vietyn baari-illan jälkeen ja Mari oli ajatellut asiaa samaisena yönä. Nuorukainen ei itse osannut sanoa syytä siihen omaan epäilykseensä, koska Miro ei useimmiten ollut se kaikista vainoharhaisin tai mustasukkaisin ihminen, päinvastoin, hän harvoin tunsi mustasukkaisuutta ystävistään eikä ollut kyllä tehnyt niin tyttöystävänsä Niilankaan kanssa silloin aikoinaan. Jokin Marissa sai kuitenkin Mirossa sen huolestuneen puolen esiin. Kai Miro sitten oli yhä vaan niin hämmentynyt siitä, että oli saanut Marin kaltaisen naisen; oli absurdi ajatus että joku Marin kaltainen tahtoi olla Miron kanssa. Nuorukaisesta tosiaan sai naistenmiehen kuvan ja Marihan oli nainen, joka selvästi tahtoi vakavan parisuhteen: tosin Mirokin halusi sellaisen Marin kanssa. Miro siis tajusi kyllä Marin epävarmuuden pettämisestä hänen maineensa ja käyttäytymisensä takia, eikä asiaa todellakaan auttanut se, että Maria itseään oli aikaisemmin petetty. Miro ei kuitenkaan tiennyt, miten voisi oikein saada Marin ymmärtämään sen, että Miro oli tosissaan. Koskaan aikaisemmin Miro ei ollut ollut näin varma mistään asiasta ja hän oli satavarma, että Mari tunsi samoin. Joskus he kuitenkin unohtivat sanoa sen.

Pian Miro livuttautui hieman kauemmas Marista, tosin vain sen takia, että halusi naisen kanssa katsekontaktin: näin lähekkäin se ei onnistunut. Miro rykäisi alkaen pohtia seuraavia sanojaan. Hänen velvollisuutensa miesystävänä oli tosiaan vakuuttaa Mari siitä, että hän rakasti eikä jättäisi tuota tuosta vain.
"Mari.. Mä kyllä sanoisin suoraan, jos mulla on eroominen mielessä. Nyt se ei kuitenkaan tuu mulle edes mieleen, koska mä rakastan sua niin hitosti ja meillä synkkaa ihan mielettömän hyvin. En mä oo sellanen tyyppi joka yhtäkkii vaan heittää pommin eroomisesta", nuorukainen huokaisi, "ja ne mun ajatukset.. Mä vaan halusin olla suora, koska se on parisuhteen idea. Eikö ookkin?" Nuorukainen hymyili hieman, ehkä rohkaisevaan sävyyn, koska ei oikein tiennyt, mitä muutakaan tekisi tässä tilanteessa. Se rohkaiseva hymy tuntui kyllä vähän oudolta tähän tilanteeseen mutta Miro ei siitä välittänyt: kyllä Mari tajuaisi.
"Sä oot täydellinen nainen just mulle. Ymmärräthän sä sen?" Miron oli vielä varmistettava. Hän tosiaan tunsi, että he olivat tarkoitettuja toisilleen. Sitä ilmaisua käytettiin yleensä vain romanttisissa hömppäkirjoissa- ja elokuvissa mutta Miron mielestä se ilmaisu oli tähän niin sopiva, että sitä oli pakko käyttää. Tuntui tosiaan siltä, että heidän tapaamisensa siellä baarissa oli ollut kohtalon ivaa, ja että se kaikki oli ollut nimenomaan ennalta suunniteltua: se ei voinut vain tapahtua. Miksi he sitten olisivat kohdanneet uudelleen vielä siellä kirjakaupassakin, jos heidän suhdettaan ei ollut tarkoitettu tapahtuvaksi?

Tunnelma Miron ja Marin välillä kyllä tuntui sillä hetkellä todella painostavalta ja hetken aikaa Maria jo kerkesi harmittaa, että Miro meni edes ottamaan koko Pariisin taas puheeksi. Jo pelkkä sana Pariisi Marin mielessä alkoi harmittaa naista, vaikka eihän sen niin pitäisi mennä. Suurin osa Pariisin matkasta oli kuitenkin ollut ihanaa aikaa eikä Mari vaihtaisi tuota aikaa mihinkään mutta ne muutamat ikävät hetket olivat kyllä onnistuneet tekemään melkoisen välin Miron ja Marin välille, - ja se, jos mikä tuntui todella pahalta. Hieman vaistomaisesti Mari vei toisen kätensä kaulassaan roikkuvalle korulle, hänellä oli jälleen kaulassaan se kaulakoru, jonka Miro oli hänelle Pariisista ostanut. Olihan se ihan vain rihkamaa ja vastaavia myytiin joka toisessa pariisilaisessa korussa mutta korulla oli oikeasti tunnearvoa, olihan Mari saanut sen hänelle rakkaalta ihmiseltä. Korua näpertäessään käsissään Mari ei voinut olla miettimättä, millaista olisi, jos hän menettäisi Miron nyt tämän keskustelun seurauksena. Hänen elämästään tulisi ihan hirveää ja surullista ja pelkkä eron ajatteleminen toi palan Marin kurkkuun. Hän ei olisi halunnut ajatella koko asiaa mutta ei voinut sille mitään, tämä asia vain pyöri liikaa hänen mielessään ja hän ei osannut puhua siitä oikein mitenkään, ei edes Mirolle.

Miron sanat saivat kuitenkin Marin laskemaan kätensä korultaan pois ja jättämään sen hetkeksi rauhaan mutta kauaa ne kädet eivät pysyneet aloillaan, Mari oli niin hermostunut, että hänen oli pakko räpeltää jotakin ja niimpä hän alkoi nyt puolestaa pyöritellä hiussortuvaa sormissaan. Miron sanat tuntuivat yhtä aikaa pahalta mutta myös hämmentäviltä. Mari ei nimittäin oikeastaan ollut ajatellut asiaa Miron kannalta. Tai oli kyllä, mutta ei hän ajatellut, että Miro voisi loukkaantua niistä Marin sanoista, se ei ollut käynyt hänen mielessäkään mutta olihan se nyt loppujen lopuksi ihan loogista. Mari kuitenkin pelkäsi jätetyksi tulemista ja Mirosta eroamista ja mahtoihan se nyt olla Mirollekkin loukkaavaa, että oma naisystävä pelkäsi eroa niin paljon, ettei osannut enää olla edes oma itsensä. Mari oli kyllä ollut niin kaukana omasta itsestään tämän viikon aikana, että se jopa hävetti häntä. Miten hän edes pystyi käyttäytymään näin kylmästi Miroa kohtaan? Hänhän rakasti Miroa, ei hänen pitäisi käyttäytyä kuin mikäkin jääkuningatar, jolla ei ollut mitään tunteita jäljellä. Niitä tunteita nimittäin todellakin oli yhä edelleen, eivät ne olleet mihinkään muuttuneet ja sen he molemmat tiesivät. Tai ainakin heidän molempien pitäisi tietää se.

"Anteeks Miro.." Mari sanoi sitten hiljaisena, nostaen katseensa jälleen Miroon. Hänen katseessaan varmasti oli surullisuutta, tämä tilanne ihan oikeasti oli surullinen, ei heidän pitäisi olla tämmöisessä tilanteessa, jossa kumpikin epäili toisensa tunteita.
"En mä halunnu loukata sua noilla mun sanoilla, kyllähän sä sen tiedät? Siellä Pariisissa vaan tapahtu niin paljon kaikkee ja me oltiin niin lähellä eroa, että mä en vaan voi sille mitään, että mua pelottaa, et mä menetän sut ennemmin tai myöhemmin. Mä en haluais ajatella niin mut jotenkin.. Jotenkin se pelko vaan jäi mun päähän." Mari sanoi, yrittäen hieman selventää ajatuksiaan. Ihan viimeinen asia Marin mielessä oli loukata hänelle rakkainta ihmistä, hän ei ikinä tekisi niin tarkoituksella mutta nyt hän kuitenkin oli onnistunut sen tekemään, ihan vahingossa. Jos hän olisi tiennyt, että nuo ajatukset ja sanat loukkasivat Miroa niin hän ei olisi sanonut mitään, olisi pitänyt vain suunsa kiinni ja yrittänyt päästä niistä peloistaan eroon ihan omin avuin, ilman, että hän olisi täytynyt loukata Miroa siinä sivussa. Mutta toisaalta, kyllähän Marillakin piti olla oikeus puhua omista peloistaan, kun kerta Mirokin oli niistä peloista silloin Pariisissa puhunut, sillä seurauksella tosin, että Mari oli loukkaantunut.

Kun Miro sitten siirtyi kauemmaksi Marista, Mari nielaisi pienesti. Häntä pelotti, mitä seuraavaksi tapahtuisi mutta kun Miro kääntyi paremmin häneen päin ja siirsi katseensa paremmin Mariin, Marikin yritti hieman rentoutua. Kyllä tästä selvittäisiin, mitään pahaa ei tulisi enää tapahtumaan, niin Mari halusi itselleen uskotella. Miron viimein puhuessa, Mari ei voinut olla hymyilemättä. Kyllä hän tiesi, että Miro rakasti häntä mutta silti.. Silti kaikki tuntui liian epävarmalta ja häntä pelotti. Tuntuikin ihan hyvältä kuulla Miron suusta, että mitään todellista pelättävää ei ollut ja kaikki olisi ihan hyvin.
"Parempi vaan, että sä puhutkin asioista suoraan, enhän mä muuten tiedä, mitä sä ajattelet. Ja ehkä se nyt oli multa vähän lapsellista loukkaantua niistä sun ajatuksista siellä Pariisissa, kun mä kuitenkin tiesin, että et sä nyt oikeesti halua erota.." Mari sanoi, ottaen samalla hellästi Miroa kädestä kiinni, pitäen katseensa heidän käsissään, kunnes nosti katseensa taas Miron silmiin, harkiten tosin nyt sanojaan hieman tarkemmin.
"Anteeks. Mä tiiän kyllä, että mä oon ollu ehkä maailman huonoin tyttöystävä tän viikon aikana ja mä lupaan, että mä en oo samanlainen enää ikinä. Mä vaan oikeesti rakastan sua ja haluan olla sun kanssa enkä mä halua menettää sua enää."