I guarantee you'll miss me 'cause you changed the way you kiss me

Kuultuaan lämpimät sanat Miro vastasi puhuneen kaunokaisen hymyyn, joka yllätti miehen kyllä täysin. Se hymy ei ollut mitenkään idioottimainen, vaikka Mari itse niin luultavasti pelkäsikin, vaan mies piti sitä harvinaisen suloisena. Tuo hymy sai kyllä Miron sulamaan ihan täysin, niin kliseiseltä kuin se kuulostikin. Hän ei vaan voinut mitään sille, että meinasi sulaa hymyyn jo silloin, kun nainen vaan puhuikin. Ei mies ollut pitkään aikaan omistanut tätä tunnetta, josta hän ei kyllä vielä ollut varma. Saattoiko tämä muka olla ihastumista? Miro ei jaksanut uskoa, että se olisi sellaista, sillä koskaan aikaisemmin se ei ollut ilmennyt näin aikaisin. Oli mies tietenkin ihastunut aikaisemmin, ei hän tunteeton ollut, mutta näin nopeasti ihastumisen tunne ei ollut koskaan iskenyt häneen - ei edes Niilan kanssa. Ja se sai miehen hämmentymään. Sitä hämmennystä Miro ei kuitenkaan voinut näyttää ulospäin, koska Mari saattaisi nähdä sen ihan erilaisena eikä se olisi hyvä juttu. Missään nimessä mies ei halunnut antaa itsestään väliinpitämätöntä tai hölmöä kuvaa.

"Toi ei kuulosta kivalta", Miro heitti mielipiteensä välittömästi ilmoille. Mies itse ei voisi edes kuvitella elävänsä sellaisten ihmisten kanssa, jotka yrittäisivät kontrolloida häntä vaan vapaus oli säilytettävä. Jo Inarissa asuessaan mies oli tehnyt selväksi, että ei alistuisi ihmisten pompoteltavaksi, mutta ei häntä sen takia oltukaan hyljeksitty. Hyljeksitty Miroa oli vasta sitten, kun hän päätti itsenäistyä. Mikä siinä muka oli niin kovin pahaa? Sitä Miro ei voinut koskaan tajuta. Nyt vaikuttikin oudolta ajatella, että Marin vanhemmat kontrolloivat tuota melko paljon.
"Mikset sä koskaan oo sanonu vastaan? Johtuuko se ihan oikeesti vaan siitä, että oot liian kiltti vai siitä että pelkäät?" Miro katsoi Maria empaattisensa syvälle silmiin. Useimmiten kapinoinnin pelko johtui pelosta, niin kauhealta kuin se kuulostikin. Sen pelon ei kuitenkaan tarvinnut olla mikään suuri, vaan siihen riitti joku ihan pienikin asia, kuten pelko yksin jäämisestä. Mirolla tuo pelko oli melko vallitseva aina monissa tilanteissa - sosiaalisena ihmisenä hän ei voisi kuvitellakaan olevansa yksin.

"Meidän yhteisö oli aika tiivis eikä kukaan ollu lähteny ennen. Mä olin musta lammas, joten mua ei sitten enää varmaan vaa haluttu takas", Miro kohautti olkiaan. Marin kysymys oli sellainen, mitä mies pohti usein itsekin. Eikö hän ollut kelvannut vanhemmilleen sen takia, että halusi kokea uusia asioita? Ei Miro ollut ihminen, jota kiinnosti kangistua kaavoihin ja elää aina samanlaista päivää. Miro kaipasi vaihtelua. Hän halusi, että elämässä olisi jotain jännitystä. Pariutumisessa vaaleatukkainen nuorukainen aina pelkäsikin sitä, että suhde muuttuisi liian arkipäiväiseksi, ja lopulta tulisi kyllästyminen molemmilta osapuolilta.
"Mutta mä oon täällä ihan jäätävän onnellinen. Tällasta elämää mä oon aina kaivannutki. Toki sitä aina ajattelee, että mitä jos oisin jääny sinne mun perheen ja Niilan kanssa. Perhettäni mulla on ikävä aina, mutta Niilasta mä oon jo siirtyny eteenpäin", hän halusi vielä painottaa. Ei Miro kaivannut takaisin Inariin, vaan enemmänkin pohti, mitä kaikkea uutta hän voisi vielä kokeakaan. Hän oli tehnyt jo vaikka mitä sellaista, mistä oli aikaisemmin vain saattanut haaveilla.

Loppujen lopuksi mies käänsi katseensa Marin silmiin, ja jäi katselemaan tuota lempeästi. Miksi mies tosiaan ikävöisi Niilaa, kun saattaisi löytää vielä paremman naisen täältä? Ja se parempi nainen voisi olla Mari. Mies ei ollut näin pienen ajan jälkeen tuntenut näin vahvoja tunteita naista kohtaan koskaan aikaisemmin, ja se ihan selvästi tarkoitti jotain. Ei tämä voinut olla mitään valhetta.
"Vieläkö sä pidät mua kusipäänä?" Miro kysyi, silitellen lempeästi naisen reittä, johon oli hetki sitten laittanut kätensä.

"No ei se ookkaan kivaa.. Toisaalta mä oon nii tottunu tähän, et mun mielestä meidän perheen tilanne on melkein normaali mut sitten ku aattelee asiaa järjen kanssa nii koko kuvio on ihan hirveen kaukana normaalista. Mut siitä huolimatta mun vanhemmat on mulle tosi tärkeitä enkä mä tiiä, mitä mä tekisin ilman niitä, vaikka toisaalta ne onki aiheuttanu mulle tosi paljon ongelmia mun elämän aikana.." Mari sanoi, edelleen hieman surullisen kuuloisena. Tottakai perhe oli Marille kaikki kaikessa mutta sitä ei voinut kieltää, ettei vanhemmat olisi aiheuttaneet hänelle ongelmia. Marilla oli jatkuvasti niin kauhea paine menestyä koko ajan paremmin ja se oli kyllä ihan vain vanhempien syytä.

"Kai se sit vaan on sitä, et mä oon ihan liian kiltti ja mun vanhemmat pitää kans mua niitten kilttinä pikkutyttönä, joka ei sano vastaan mistään. Enkä mä kyllä varmaan oo ikinä uskaltanukkaan sanoo mitään vastaan, mä oon aina tienny, et ne aattelee kuitenkin mun parasta mut silti.. Kai mua sit on vaan pelottanu, et ne hylkää mutkin ja sit mulla ei ois oikein enää ketään jäljellä.." Mari sanoi, yrittäen puhua mahdollisimman rehellisesti tästä aiheesta, vaikka se hieman kipeää tekikin. Hänen perheestään Tea oli jo hylännyt hänet ja Mari ei kestäisi, jos vanhemmatkin jättäisivät hänet oman onnensa nojaan. Tosin Tean ja hänen välirikosta Mari saisi syyttää vain ja ainoastaan itseään. Hän oli itse mennyt ihastumaan Tean poikaystävään ja saanut tuon pettämään Teaa, minkä seurauksena oli tullut vielä raskaaksi. Tuo oli semmoinen asia, mistä Mari ei pystynyt puhumaan kenenkään kanssa ja Mirokin olisi varmasti tuominnut hänet heti asiasta kuultuaan.

"No on toi nyt mun mielestä silti ihan uskomattoman epäreilua.. Vaikka oltas kuinka läheisiä nii eikö sitä nyt pitäis antaa omalle lapselle mahdollisuus nähdä maailmaa eikä vaan jäädä kotikylään? Mä en kyllä ymmärrä tota, en sitten mitenkään.." Mari sanoi suoraan. Hänestä asia nyt vain oli epäreilu eikä hän pystynyt sitä ymmärtämään. Oli myös vaikea edes kuvitella, miten pahalta Mirosta mahtoi tuntua, kun oma perhe ei ollut tukena ja turvana. Oli Miro varmasti tottunut asiaan jo mutta varmasti se oli silti vaikea hyväksyä.
"No onneks sä sentään oot onnellinen täällä.. Kai se on kuitenkin tärkeintä, et sä ite oot onnellinen." Mari sanoi pienesti hymyillen, vaikka asia häntä vaivasikin edelleen. Mari ei ymmärtänyt, miksi se edes vaivasi häntä niin paljon mutta silti hän vain ajatteli tuota Niilaa. Oliko hän nyt sitten vain joku korvike Niilan tilalle, kun Miro ei tuotakaan takaisin saanut?

Mari hymyili kun Miro viimein käänsi takaisin katseensa hänen silmiinsä ja vielä enemmän hän hymyili, kun tunsi, miten Miro silitteli hänen reittään. Pieni elehän se sinänsä oli mutta se tuntui silti niin kivalta.
"No en todellakaan. Ehkä mä olin vähän tyhmä, et mä tuomitsin sut nii nopeesti siellä baarissa mut mä nyt vaan oon tällänen.." Mari sanoi pienesti hymyillen.

Miro kuunteli naisen puhetta ja tunsi olonsa oikeasti haikeaksi. Oli kauheaa kuulla, kuinka vanhemmat pystyivät kontrolloimaan elämää noin kovasti. Jos vanhempien määräily vaikutti jopa suhteisiin omien lapsien kanssa, niin kyllä siinä vaiheessa täytyisi oppia hieman irrottamaan otettaan. Loppujen lopuksi määräysvalta lapsista ei kuitenkaan ollut vanhemmilla vaan lapsella itsellään. Miro kurtisti hiljaa kulmiaan - oliko Mari valinnut lakiopiskelut vain vanhempiensa takia, tai no, noiden painostamana? Miro sai syystä tai toisesta naisen vanhemmista sellaisen kuvan, että nuo eivät yksinkertaisesti hyväksyisi, mikäli nainen olisi vaikka töissä kaupan kassalla. Saattoi kuitenkin olla, että Mari kyllä oli rehellisesti kiinnostunut alasta mutta kuitenkin valitsi sen saadakseen vanhempiensa hyväksynnän. Marin tilanne kuulosti karmealta, eikä Miro meinannut sisäistää sitä ollenkaan. Ei hän koskaan tuntenut oloaan painostetuksi, paitsi silloin, kun halusi lähteä omille teilleen. Silloin hänen oli pakko valita perheensä ja vapauden väliltä.

"Mä en tajua tollasia vanhempia. On kauheeta kuulla, että joku aiheuttaa noin paljon paineita. Toki mullakin oli sillon paineita valita, että lähenkö pois vai jäänkö kotiin, mutta... Mutta ei mua mihinkään tiettyyn uraan tai muottiin painostettu sillo", mies kurtisti kulmiaan. Tästä aiheesta oli todella vaikeaa puhua Marin kanssa, koska he tulivat sananmukaisesti eri kulttuureista. Miro nyt eli sitä Marin kulttuuria, mutta nainen varmasti oli tietämätön saamelaiskulttuurista. Siellä asiat olivat todella erilaisia kuin täällä, esimerkiksi se perhekeskeisyys oli todella vallitseva. Sen takia Miroa ei varmaan päästetty takaisinkaan, kun hän meni valitsemaan jonkun eri asian perheensä yli. Miro ei kuitenkaan suostunut alistumaan muiden tahtoon vaan kapinoi vaikka loppuun asti. Niinpä Helsinkiin lähtö oli Miron mielestä parhain vaihtoehto.
"Ei sun tarvi pelätä. Sä selviät varmasti, koska vaikuttaa siltä, että sulla on paljon kavereita", mies hymyili lempeästi. Miro tosiaan oli varma siitä, että Marilla oli vahva ystäväverkosto ympärillään. Mari vain vaikutti siltä. Tuolla oli oikeastaan kaikki hyvät ominaisuudet ystäväksi.

"En mä tiedä onko se epäreilua. Ku siis meillä perhe oli tosi tärkee, eikä sitä saanu jättää. Mä en kuitenkaan jaksanu olla siellä pienessä yhteisös enää. Ei se vaan sopinu mulle. Mä en haluu kangistuu kaavoihin vaan elää täysillä ilman huolehtimista", Miro selitti, paljastaen saman tien osan luonteestaan. Se oli kuitenkin sellainen piirre miehessä, mikä kyllä heijastui kaikkeen hänen elämässään, ja sen saattoi sanoa kyllä ihan suoraan. Ei avoin ja rento elämänkatsomus ollut mitenkään paha homma. Miro tosin ei ollut jaksanut esimerkiksi opiskella sen takia, että halusi nimenomaan elää ainoan elämänsä täysillä eikä tuhlata sitä koulunkäyntiin. Joka tapauksessa mies pääsi kaikki opiskelunsa läpi oikeaan aikaan, ja vaikka arvosanat eivät olleetkaan huikeita niin ei mies missään kadunkulmassa ollut vaan eli oikein hyvin.
"Niin, se tosiaan on tärkeintä. Sitä paitsi, miks mä oisin jääny sinne ku tiesin että löytäisin täältä paljon parempia asioita?" Miro hymyili, kääntäen sitten katseensa Mariin. Kyseinen nainen oli yksi niistä hyvistä asioista. Tai siltä se ainakin vaikutti tähän asti. Mari häikäisi Miron kaikilla piirteillään, eikä mies kokenut sitä usein. Sen oli pakko olla merkityksellistä.

"Mua sä voisit oikeestaan syyttää. Mitä olin niin kännissä että luin sun eleet väärin", Miro naurahti. "Mutta en mä tiedä.. Oltaiskohan me tässä tilanteessa jos mä en ois sanonu sitä? Kai se oli tarkotettu tulemaan mun suusta." Mies tuijotti Maria pitkän aikaa silmiin ja ihan vain hymyili. Tuossa naisessa oli jotain erikoista, sellaista, mitä Miro oli etsinyt koko elämänsä. Ei hitto miten kliseistä meininkiä, mutta totta se oli. Miro oli jo nyt kovin kiintynyt Mariin.

"No ei ne mua oo mihinkään varsinaisesti painostanu... Mut kyllä ne on selväks tehny, et ne ei arvostais mua niin paljon, jos mä oisin jättäny opiskelut lukioon ja tehny jotain muuta. Jo mun aupair-aika meinas olla ihan liikaa niille ja kyllä ne välillä yritti houkutella mua kotiin kesken kaiken.." Mari sanoi, hiljentyen sitten taas. Kyllä hän sitten olikin tullut kotiin kesken kaiken, tosin omasta tahdostaan. Tai Mari kyllä olisi halunnut jäädä Yhdysvaltoihin ja olla siellä loppuun asti mutta hän vain ei pystynyt siihen, ei vaikka kuinka yritti. Monesti Mari miettikin, mitä hänelle olisi tapahtunut, jos hän olisi jäänyt Yhdysvaltoihin. Olisiko hänen syömishäiriönsä mennyt entistä pidemmälle? Tuskin hän olisi siellä ainakaan parantunut, kyllä siihen tarvittiin ystäviä ja ammattiapua eikä vieras kulttuuri auttanut asiaa lainkaan, pahensi sitä vain.

"Niinhä mulla onkin ja mä en oikeesti ois varmaan tässä, jos mulla ei ois mun ystäviä. Ne on auttanu mua ihan uskomattoman paljon kaikessa mut silti mua pelottaa, et jos mä joskus teen jotain, mistä mun vanhemmat ei tykkää ja sitten ne hylkää mut. En mä oikeesti tiiä, mitä mä siinä tapauksessa tekisin." Mari sanoi, kertomatta kuitenkaan asiasta sen tarkemmin. Hän ei kyllä oikeasti nyt istuisi välttämättä tässä ilman ystäviään, sillä ilman noiden apua Mari saattaisi pahimmassa tapauksessa olla kuollut. Hän kävi syömishäiriönsä aikana niin pohjalla ja oli niin heikossa kunnossa, että olisi varmasti näännyttänyt itsensä hengiltä, jos ei olisi saanut tukea ja apua ystäviltään, nuo avasivat Marin silmät asialle ihan kunnolla.

"Nojoo, ehkä mä en ymmärrä tota asiaa ihan täysin ja tuskin tuun koskaan ymmärtämäänkään, koska saamelaisuus nyt on ihan erilaista kulttuuria, kun missä mä oon kasvanu ja eläny koko elämäni. Mut ehkä sun sit kuitenkin oli parempi tulla tänne, vaikka se nyt merkitsikin sitä, et sä et oo enää tekemisissä perhees kanssa.." Mari sanoi ja onnistui nyt taas hymyilemäänkin pienessä. Ei hän varmasti ihan täysin tulisi ymmärtämään Miron perheen kulttuuria mutta ehkäpä hänen ei tarvitsisikaan sitä ymmärtää. Miron sanat saivat Marin hymyilemään entistä enemmän.
"No tossa on kyllä pointti. Ja eihän sitä tiedä, vaikka niitä hyviä asioita tulis vielä enemmänkin vastaan.." Mari totesi hymy huulillaan. Hän todellakin toivoi, että olisi tai ainakin tulisi olemaan yksi niistä Miron tarkoittamista hyvistä asioista.

"Sä oot kyllä oikeessa, ei me nyt välttämättä oltais tässä, jos sä et ois menny nii sanomaan ja ehkä se sit loppujen lopuks olikin hyvä juttu.." Mari sanoi hymyillen ja jäi lopulta itsekkin katselemaan Miroa silmiin, se sama hymy huulillaan. Kumpikin vain tuijotti toisiaan pitkältä tuntuvan ajan eikä kumpikaan sanonut mitään ja lopulta Mari päätti olla se rohkeampi osapuoli, - hän siirtyi hieman lähemmäksi Miroa ja tämän kasvoja, painaen lopulta huulensa varovasti Miron huulille. Häntä jännitti ihan hirveästi mutta hänen oli vain pakko tehdä niin, tilanne oli niin semmoinen, että toisen piti nyt tehdä aloite.

"Sun vanhempas kuulostaa aika kusipäisiltä - eikä nyt siis millään pahalla. Kyllä mä uskon että ne voi olla rakastaviakin, mutta toi on oikeesti niin väärin. Musta on vaan hienoo että joku lähtee tolleen maailmalle", mies totesi. Hän ei vieläkään ollut päässyt yli siitä järkytyksestä, minkä Marin vanhempien käyttäytyminen oli aiheuttanut. Miro ei yksinkertaisesti voinut käsittää painostavia vanhempia. Vaikka Mirolla ei todellakaan mitään pakkomiellettä ollut vielä lapsia hankkia - ei hän oikeastaan haluaisi edes sellaisia juuri nyt - niin hän kyllä piti huolta siitä, että lapsensa saisivat itse suunnitella elämänsä. Toki vanhempana piti auttaa ja olla ohjaamassa, mutta elämiä oli kuitenkin vain yksi elettävänä ja sitä oli kunnioitettava. Sitä paitsi se yksi elämä oli sen, joka sitä eli, eikä kenenkään muun. Miro hymähti hiljaisesti.

"Vaikka se vanhempien menettäminen tuntuu aluks ihan paskalta, niin siitä pääsee yli. Vaikeeta se oli mut se onnistu - varsinkin sulla ku omistat kavereita. Mulla ei sellasia ollu vielä niihin aikoihin", Miro totesi. Hän tosiaan muisti vieläkin, kuinka oli kuin eksynyt pikkupoika saapuessaan Helsinkiin. Hänellä ei ollut tukena yhtikäs ketään. Miro oli joutunut selviämään kaikesta yksin, mutta oli selvinnyt, vaikka hänestä alussa tuntuikin ettei mistään tule mitään. Soluasunnossa asuessaan Miro löysi kuitenkin ensimmäisen, helsinkiläisen ystävänsä, ja pääsi pian tutustumaan vaikka minkälaisiin piireihin ja pian löysikin oman paikkansa. Pian se eksynyt pikkupoika muuttuikin ihan mieheksi, tosin henkisesti Miro jäi kyllä teinipojan tasolle tietyissä asioissa. Lähiaikoina hän oli kuitenkin alkanut taas kasvaa henkisesti tietyillä osioilla, esimerkiksi naisten kanssa. Toki Miro vieläkin nautti niistä irtosuhteiden tuomasta jännityksestä mutta sitä vakavaa suhdetta olisi kyllä kivaa koettaa. Pelottavaa se tulisi olemaan, mutta siitäkin selviäisi.

"Mun pitäis kertoo sulle siitä joskus lisää. Se vaan on niin monimutkanen systeemi että sitä on vaikeeta alkaa selittämään just nyt", mies naurahti, koska oli jo vähän piristynyt äskeisestä, vakavasta keskustelusta. Miron oli tosiaan vaikeaa kertoa saamelaiskulttuurista sellaiselle, jolla ei siitä valmiiksi ollut mitään perustietoa. Kyllä miehelläkin kesti ennen kuin hän alkoi kokonaan ymmärtämään tätä 'normaalin maailman' kulkua. Koko elämänsä Miron oli pitänyt elää ihan pimennossa oikeasta maailmasta, ja oli upeaa, kun hän pääsi kosketuksiin suurkaupungin kanssa. Lopulta se suurkaupunki olikin napannut hänen sielunsa mukaansa.
"Niitä tulee, ihan varmasti tulee", miehen hymy leveni entisestään. Miro tosiaan halusi Marin ymmärtävän, että hän toivoi kyseisen naisen olevan yksi niistä hyvistä asioista. Ehkä nainen sen tajusikin.

"Nii.. Kannattaa siis olla idiootti", mies hymähti huvittuneena, vakavoituen kuitenkin pian - se heidän välisensä tuijotus oli kyllä kieltämättä melko pysäyttävää. He vain tuijottivat toisiaan, eikä kumpikaan tehnyt mitään. Miro oli kuin lamaantunut paikalleen sen maagisen tuijotuksen ansiosta. Lopulta mies kuitenkin huomasi, kuinka Mari paransi asentoaan hänen vieressään, ja ei kestänyt kauaakaan kun mies tunsi Marin huulet omillaan. Kun Mari irrotti huulensa Miron omilta, ei miehen tarvinnut miettiä kahta kertaa kun hän jo painoi huulensa naisen omia hyväilemään. Se miehen antama suukko oli yllättävänkin lempeä - ei Miro aikoihin ollut suudellut ketään tällä tavalla. Mies vei molemmat kätensä Marin selän taakse ja tiukensi otettaan. Hän ei edes halunnut päästää irti.

"Mä tiiän, niitten toiminta kuulostaa varmasti kaikkien korvaan ihan hirveeltä.. Kyllä mäki oon kovasti yrittäny päästä irti siitä niitten painostamisesta ja kaikesta siitä paskasta, mitä siltä suunnalta tulee mut jotenkin mä vaan kestän kaiken aina ja hymyilen vaan nätisti, kun ne taas keksii jotain, mitä mä voisin tehdä.." Mari sanoi, hieman turhautuneenkin kuuloisena. Hän tiesi kyllä itsekkin, ettei hänen pitäisi antaa vanhempiensa vaikuttaa elämäänsä niin paljoa mutta ei hän voinut sille mitään, että vanhemmat vaikuttivat kaikkeen niin paljon, paljon enemmän kuin Mari olisi halunnut. Mutta hän ei vain uskaltanut sanoa vastaan. Mari ei uskaltanut yleensäkkään sanoa kenellekkään vastaan missään asiassa eikä vanhemmat olleet todellakaan poikkeus.

"Eikö sua sit yhtään pelottanu muuttaa noin vaan toiselle puolelle Suomee? Musta ois ainakin ollu iha hirveen vaikeeta muuttaa noin kauas, varsinkin jos mulla ei ois ketään mun tukena.." Mari sanoi ja tottahan se oli. Hänelle jo Yhdysvaltoihin muutto oli ihan liikaa ja vaikka hänellä sentään oli sekä vanhemmat että isäntäperhe tukena niin Mari oli romahtanut ihan täysin eikä ollut kestänyt kaikkea sitä vastuuta ja ahdistusta, mikä hänelle oli kulttuurishokin myötä tullut. Mari tosin olikin niin läheisriippuvainen, että ei pärjäisi varmaan päivääkään ilman ystäviään ja perhettään, hänellä varmaan iskisi todellinen paniikki, jos hänellä ei oikeasti olisi enää kumpaakaan niistä. Onneksi kuitenkin ainakin ystävät pysyisivät hänen tukenaan aina.

"No mä sit kans utelen sulta joskus lisää tosta, kyllä mä haluun oppia tuntemaan sut ihan kunnolla ja saamelaisuus on kuitenkin osa sua, joten tottakai mä haluun kuulla siitä lisää." Mari sanoi hymyillen, tarkoittaen todella mitä sanoi. Hän halusi oppia tuntemaan Miron ihan perinpohjaisesti ja uskoi kyllä, että Miro varmasti kertoisi kulttuuristaan vielä lisää myöhemmin, kuhan siihen vain tulisi sopiva tilaisuus.

Mari ei vastannut enää Miron sanoihin mitään, hymyili vain. Pian oman suukotuksensa jälkeen Mari tunsi Miron huulet omillaan uudestaan ja hän ei voinut olla hymyilemättä, tuntiessaan sen suudelman. Mari vastasikin siihen suudelmaan ja painautui vain lähemmäksi Miroa, jotta saisi tuntea tuon kunnolla lähellään. Siinä vain oli niin hyvä olla.