We're going to be friends

Sara Elisabet Lindroos & Mikael Vuori
Perjantai 24. helmikuuta 2012, klo 18.00 ->
Kahvila

Saran työpäivä oli päättynyt vajaa kaksi tuntia sitten ja hän oli kerinnyt käymään jo kotona syömässä sekä peseytymässä. Ei hän viitsinyt kaupngille lähteä tallivaatteissaan, hevoselta haisevana sekä hikisenä rankan työpäivän jälkeen. Tänään hänen monet ystävänsä olivat iltavuorossa töissä, joten heistä ei seuraa irronnut ja niimpä vaaleaverikkö oli päättänyt lähteä hieman shoppailemaan itselleen uusia vaatteita. Ja tietenkin samalla hän oli bongannut pari uutta juttua rakkaalle hevoselleen, vaikka tuolla oli jo kaikki tarvittava. Itselleen hän oli löytänyt varsin ihanan tunikan, siihen sopivia koruja sekä uuden tuubihuivin. Sara ei koskaan ole ollut liian tuhlaava persoona, joten ostokset olivat jäänyt melko vähäisiksi. Yleensä kaikki rahansa hän käytti hevoseensa, asumiseen sekä ystävien kanssa ajanviettoon, mihin kuului mm. leffoissa sekä ravintoloissa käymistä. Hänelle oli erittäin tärkeää viettää aikaa ystäviensä kanssa ja on ihan mukavaa vaihtelua käydä välillä ulkona, eikä aina vain istua kotona neljän seinän sisällä rupattelemassa.

Nyt hän istui yksinään pienessä kahvilassa höyryävä kahvikupponen edessään sekä päivän lehti kädessään sitä keskittyneesti lukien. Sara oli päättänyt istahtaa hetkeksi aloilleen shoppailun lomassa, sillä jalat alkoivat huutaa jo hoosiannaa ja vaativat päästä levähtämään. Ei työnaisen elämä ollut helppoa, varsinkaan jos teki semmoista työtä, missä fyysistä kuntoa oikeasti vaadittiin aikalailla. Silti hän nautti täysin työstään eikä sitä toiseen vaihtaisi, vaikka ehkä jossain muussa työssä pääsisi puolet helpommalla ja vähemmällä rasituksella. Joskus tietenkin oli aikoja, kun hän ei millään olisi jaksanut sängystä nousta kukonlaulun aikaan, mutta sängystä oli noustava ja motivaatiota lisäsi mieleinen työ, sekä se oma hevonen siellä tallissa.

Blondi hörppäsi varovaisesti kuumasta kahvistaan ja sekoitteli sitä hopeisella lusikalla hieman. Samalla hänen silmiinsä lehdestä osui teksti "Humalainen kuski ajanut pikkupojan yli tuon ylittäessä suojatietä" ja Sara hieman kiukustui mielessään. Mikseivät humalaiset voineet pysyä poissa auton ratista ja miksi ylipäätään ketään tuon ystävistä ei voinut huolehtia sen verran, ettei kyseinen kuski saanut autonavaimia käsiinsä? Saattoihan toki olla, että kuski oli yksinään juopotellut ja saanut yhtäkkisen päähänpiston lähteä autoilemaan. Typerää.
Sara luki tekstin loppuun asti pieni kiukku sisällään ja laittoi sitten lehden takaisin pöydälle siististi taiteltuna. Hän hörppäsi taas kahvistaan, katseli ympärilleen muita ihmisiä ja totesi mielessään, että tänään oli kovin hiljaista. Tai sitten ihmiset eivät vain talvella innostuneet kaupungilla oleilusta, vaikka enää ei kovin paljon pakkastakaan ollut, mutta lunta senkin edestä. Sara oli oikeastaan tottunut jo koviin pakkasiin sekä suuriin kinoksiin lunta, eikä jaksanut enää asiasta valittaa. Talvi kuitenkin tulee joka vuosi, joten siihen osaa varautua.
Sara huokaisi hiljaa ja uppoutui ajatuksiinsa, toivoen samalla että saisi edes jotain seuraa, hänen teki vain jutella jonkun kanssa mukavia.

Mikael oli päässyt sinä perjantaina jo yhden aikoihin kotiin. Vain kuuden tunnin töiden jälkeen kykeni olemaan niinkin pirteä, että jaksaisi lähteä muuallekin, kuin vain nysvöttämään sohvanpohjalle. Mies oli käynyt kaupan kautta, ostanut jääkaapin täyteen ruokaa (ja tottakai muutaman keppanan myöhäistä iltaa varten), jonka jälkeen oli ollut enemmän, kuin mukava käydä puhdistamassa työpölyt niskasta suihkun avulla. Freesinä ja kivasti axen tuoksuisena mies poistui kylpyhuoneen puolelta makuuhuoneeseensa ja kiskoi päällensä mustat tummanharmaat pillifarkut, vihreän kauluspaidan josta mies jätti pari ylimmäistä nappia auki, kauluspaidan päälle mustan liivin ja asukokonaisuus oli sen enempää viimeistelemättä valmis. Hiukset sopivan asiallisesti pystyyn ja kaikki oli tehty. Mies kiskoi mustat talviconverset jalkoihinsa, takin päällensä ja lähti ulos asunnosta.

Kello oli hiipinyt iltakuuteen, kun Mikael käveli kohti lähintä kahvilaa. Mies oli kiertänyt pari kauppaa lävitse; lähinnä elektroniikkapainotteisia osa-alueita silmällä pitäen ja matkaan oli aivan pakonomaisesti tarttunut uudet kaiuttimet tietokonetta varten ja pari uutta elokuvaa, jotka oli välttämätöntä katsoa illemmalla. Mikael avasi kahvilan oven, astui sisälle lämpöön poskipäät hieman punertaen ja hiukset aavistuksen hujanhajan menneenä eikä kyennyt olemaan huokaisematta helpotuksesta. Häntä ei selvästikään oltu luotu mihinkään ostosrupeamaan. Pelkästään niinkin vähäinen ostosmäärä sai miehen niskavillat selvästikin nousemaan pystyyn. Sitä ei vain oltu tarkoitettu selvästikään kaikille - mutta ei mies voinut väittää, etteikö tulisi nauttimaan uusien kaiuttimien testaamisesta. Oli tosin eriasia sitten mitä armas kämppätoveri tykkäisi uudesta basson jytäämisestä.

Mikael sai hilattua itsensä viimein tiskin luo, tilaten kahvin mustana ja käännähti syrjäkarein vilkaisemaan ympärilleen. Niin hiljainen kahvila oli jopa harvinaisuus Helsingissä, joten ehkä nimenomaan sen hiljaisuuden ja tyhjyyden vuoksi Mikael onnistui tunnistamaan asuinnaapurinsa. Vino hymynkare käväisi miehen kasvoilla tuon maksaessa kahvinsa ja poimiessaan kahvikupin mukaansa. Tuo käveli kohti pöytää, jonka ääressä Saraksi tunnistettu nainen istui ja pysähtyi tuon kohdalla.
''Haittaako ihan hirveesti, jos mä liityn sun seuraan?'' Mies kohotti aavistuksen kulmiaan kysymyksensä aikana, hymyillen.
''Olis nimittäin tosi tylsää mennä istumaan tonne tyhjään nurkkapöytään ja olla möllöttää vaan, kun täältä löytyi sentään tutut kasvot.''

Vaaleaverikkö oli niin mietteisiinsä uppoutuneena, ettei sen kummemmin kiinnittänyt huomiota kahvilaan tulleeseen ihmiseen eikä sen vuoksi tunnistanut tulijaa. Sara pyöritteli etusormeaan pitkin posliinisen kahvikupin reunaa ja näytti hyvinkin poissaolevalta, mielessä pyörivät kaikki asiat samalla kertaa eikä hän oikeastaan itsekään saanut ajatuksistaan mitään selkoa. Samaan syssyyn hän muisteli menneitä, niin hyviä kuin huonojakin hetkiä, vaikka huonoja hetkijä Saran elämään tuntui mahtuvan todella vähän.
Hänen mieleensä pongahti samantien Tobias, hänelle todella läheinen pikkuveli, ketä oli tekemässä muuttoa Helsinkiin. Tobias oli todella riehakas persoona eikä välillä tuntunut osaavan pitävän huolta itsestään. Senpä vuoksi Sara oli astunut vähän niinkuin äidin rooliin ja nyt huolehtii omin lupinensa kana-aivoisesta veljestään parhaan kykynsä mukaan, mikä toki oli vähän hankalaa, sillä Tobias asui vielä Espoossa, Saran syntymäkaupungissa siis.

Blondi heräsi mietteistään vasta kuultuaan kovinkin tutun miehen äänen ja kohotti katseensa puhujaan. Ystävällinen puhtaan hammasrivistön paljastava hymy kohosi naisen suupielille, kun hän tunnisti tulijan naapurikseen.
"Ei haittaa, ei yhtään. Alkoi itsellekin jo käydä aika pitkäksi, kun joutuu yksin istumaan ihan hiljaa."
Sara vastasi naurahtaen ja hörppäsi kahvistaan, mikä oli jo hieman päässyt jäähtymään, kun tuo oli pohdiskellut asioita pidemmän aikaa päänsä sisällä. Kyllä sitä silti juomaan pystyi, mutta saattoi olla että Saran täytyisi kuitenkin tilata uusi kupillinen, nyt kun oli seuraakin sopivasti saanut. Hän oikaisi hieman asentoaan pehmoisella tuolilla ja siirsi hieman pussejaan lattialla pienempään tilaan, etteivät ne leviäisi ihan totaalisesti ja veisi liian suurta aluetta lattialta.

"Mutta mitäs sulle kuuluu? Ei olla hetkeen tidettu nähdä missään."
Hän kysyi sitten ystävälliseen sävyyn, pienesti hymyillen ja katsahti toiseen ruskeilla silmillään. Saran mielestä oli erittäin hieno asia, että miespuolinen henkilö tuntui haluavan olla pelkkää ystävää hänen kanssaan, sillä monet miehet tuppasivat haluta aina vähän jotain muutakin. Hän kuitenkin piti Mikaelista ihan kaveripohjalta, tai voiko heitä edes kavereiksi kutsua, kun kerran pari olivat tainneet vasta nähdä, eikä Sara oikeastaan paljon toisesta vielä tiennyt, mutta mielellään tuohon tutustuisi. Sen verran mukavan oloinen mies toinen oli.

Naisen sanat saivat Mikaelin eittämättäkin hymyilemään lämpimän ystävällisesti katseen pysytellessä Saran kasvoissa. Tuo istuutui pöydän äärelle, Saraa vastapäätä, laskien kahvikupin pöydälle odottamaan pientä jäähtymistä. Olisi kurja lähteä polttamaan suuta sillä kertaa. Mikael kohotti katseensa kahvikupista takaisin Saraa kohden, hymyn kohotessa jälleen miehen kasvoille.
''Mä välillä mietinkin sitä miksi ihmiset lähtee yksinään kahville. Entä jos tulee lehdestä vastaan joku uutinen, joka olis aivan pakko päästä jakamaan jonkun kanssa, mutta ei vaan voi. Ja yksin puhuminen olis vähän.. riskialtista.'' Hän kohotti kulmiaan viimeisen sanan aikana merkitsevästi, virnistyksen siirtyessä hymyn tilalle. Kieltämättä ajatus siitä, että istuisi yksinään kahvilassa, lueskelisi lehteä ja shokissa alkaisi yksinpuhujaksi löytäessään jotakin maata järisyttävää lehtiotsikoista - siinä tilanteessa saattaisi valkotakkiset juosta helvetin lujaa paikanpäälle tutkimaan vähän vointia ja että onko kaikki kunnossa.

Mikael jäi hetkeksi pohtimaan vastausta Saran kysymykseen, kunnes vain tyytyi kohauttamaan kevyesti olkapäitään ja hymähtämään puoliääneen.
''Ei suurempia. Mä juhlistin hyvin jaksettua työviikkoa ostamalla uudet kaiuttimet tietokonetta varten, mutta mitään muuta kiehtovaa mä en olekaan ehtinyt tehdä. Muuta kuin olemaan töissä. Niin me ei tosiaan olla taidettu sen suuremmin jutellakaan aikaisemmin, mitä mä tiedän sun nimesi.'' Mies virnisti viimeisimmän lauseensa aikana ja nosti kahvikupin huulillensa.
''Mä olen varastotyössä. Pitkää, puuduttavaa työpäivää joka arkipäivä.'' Mikael selitti huonon työmoraalinsa salaisuuden laskiessaan kahvikupin takaisin pöydälle, katseen kohotessa jälleen Saran kasvoihin.
''Mutta, mitä sulle itsellesi kuuluu?''

Sara hymähti hiljaa Mikaelin sanoille ja hörppäsikin kahvistaan samalla nopeasti ympärilleen vilkaisten. Sitten hän kääntyi katsomaan taas Mikaelia kohti ja naurahti pienesti.
"No tän päivän lehdessä olikin oikeestaan yks ilmotus, mikä pisti ihon kananlihalle.. Humalainen ajanut taas yhen lapsen yli. Miksei humaltuneet vaan osaa pysyä poissa ratista."
Nainen huokaisi hiljaa ja hörppäsi taas liikaakin jäähtynyttä kahviaan. Vaikkei kyseinen ilmotus vaikuttaisi Mikaeliin mitenkään, niin Saraan se kyllä vaikutti. Häntä harmitti todella suuresti se, ettei autoihin oltu vielä keksitty alkolukkoja, mikä vähentäisi juopuneena ajamista todella paljon. Yksi viaton lapsi oli taas menettänyt henkensä humalaisen kuskin vuoksi, ja Sara kykeni vain kuvittelemaan vanhempien sekä muiden läheisten surun ja ikävän pientä poikaa kohtaan.

Vaaleaverikkö katsoi Mikaeliin tuon kertoessa kuulumisiaan ja virnisti tuon sanojen päätteeksi pienesti. He eivät tosiaan tunteneet toisiaan, vain pari kertaa nähneet ja toistensa nimet tiesivät. Tuskin paljon mitään muuta. Onneksi oli aikaa tutustua ja Sara uskoi, että heistä tulisi vielä ajanmyötä hyvät kaverukset - ellei jopa ystävät.
"Ymmärrän tuskasi täysin. Itse olen nimittäin hevosten parissa töissä ja vaikkei sitä moni uskoisi, niin on se fyysisesti pirun raskasta työtä."
Nainen naurahti sitten hillityn huvittuneeseen sävyyn, vaikkei tiedä voiko raskasta työtä sekä työmoraalisa sanoa tuskaksi. Kai sitä voi.
"Oikeastaan ihan hyvää kuuluu, vaikka töitä on ollut aika paljon tällä viikolla ja luultavasti vielä huomennakin joudun töihin. Usein töiden jälkeen en jaksa lähteä mihinkään enää, mutta tänään sitten päätin piipahtaa kaupungilla. Ihan virkistävää välillä olla muuallakin kuin kotona yksikseen."
Sara kertoi pienesti hymyillen kokoajan, ja naurahti loppuun. Nainen ei muutenkaan kovin hyvin viihtynyt yksikseen, joten osittain myös siksi hän oli lähtenyt kaupungille muiden ihmisten sekaan pyörimään.

"Niin muuten, ootko sä lukenut tän lehtijutun jo?"
Nainen kysyi ihan mielenkiinnosta ja puhuessaan avasi samalla esille Mikaelin eteen lehtijutun, mikä kertoi humaltuneesta kuskista, ketä ajoi pikkupojan yli. Ei sillä, että tuo toivoisi miestä jotenkin kiinnostavan, mutta joku puheenaihe olisi hyvä olla ettei koko keskustelu jäädy heti alkutekijöissään. Ja nyt sopiva aihe sattui olemaan niinkin yksinkertainen kuin päivän lehti.

Mikael irvisti kuullessaan Saran sanat ja puisteli epäuskoisen oloisena päätään, raskaan huokauksen saattelemana. Miehen kasvoiltakin jo saattoi lukea sen, että uutisen kuuleminen ei ollut mikään miellyttävä.
''Mulla pistää niin helvetisti vihaks, kun noista rattijuoppotörttöilyistä saa lukea kohta jo jokaisena päivänä lehdistä. Viattomat kuolee ja rattijuopot pääsee kevyillä sakoilla, eli toisinsanoen kuin koira veräjästä. Helvetin turhauttavaa. Vankilaan sellaiset tappokuskit sais pistää.'' Mikaelin mielipide oli tässä asiassa ollut aina ehdottoman jyrkkä ja hän ei ketään rattijuoppoa lähtisi armahtamaan, päinvastoin. Vankilaan muiden rikollisten joukkoon. Oli rikos lähteä ajamaan autoa humalassa ja oli ehdottomasti rikos tappaa; tässä yhdistelmässähän pitäisi olla kaikki puitteet heittää juoppoperkeleet muiden ääliöiden kanssa samaan joukkoon. Oppisivatpahan ainakin, ettei moinen kannattanut.

Miehen kasvoille venyi ikävän aiheen jälkeen kuitenkin vino hymynkare, tuon kuunnellessa Saran puheita. Mikael hymähti kevyesti, nostaessaan kahvikupin huulillensa.
''Mä nostan sulle nyt kyllä ehdottomasti hattua, kun sä jaksat noinkin paljon. On tullut kuultua joo, että noi tallihommat saattaa olla aika tosi raskaita fyysisesti. Vaikkei sitä uskoiskaan, että hevosten parissa pyöriminen voisi olla raskasta, mutta kun tarkemmin ajattelee sitä työnmäärää niin ei helvetti, se varmaan ottaa välillä tosi koville.'' Puheistakin saattoi jo päätellä, että Mikaelin oli täytynyt olla joskus tekemisissä hevosten kanssa; mies oli tykännyt käydä lähitalleilla Rovaniemellä asuessaan ja jaksanut hoitaa naapurin hevosia aina satunnaisesti.

Saran kysymys havahdutti Mikaelin ajatuksistaan ja mies laski katseensa lehtiartikkelia kohden, silmäillen tekstiä kulmat aavistuksen painuneina.
''Toi on niin epäreilua ja väärin. Sitten tollaset viinan hullaannuttamat saa juoksennella vapaana ilman minkäänlaisia sidoksia rikoksiinsa. Alkolukko autoissa olisi aivan armottoman kätevä. Mä en ymmärrä miksei ihmiset tajua sitä.''