Fate chooses our relatives, we choose our friends

Perjantai 03.02.2012 - klo 17:11 eteenpäin
Sarasvuon perheen ratsastuskoulu, Espoo
Venla Sarasvuo & Maaret Kaurio

Venla piti aikaisista herätyksistä. Parempaa herääminen oli vielä kesällä, kun valoisaa oli jopa yölläkin, mutta oli pimeässä hiippailussa oma viehätyksensä - ainakin silloin, kun nainen ei pelännyt. Pimeänpelkoinen Venla oli nimittäin ollut niin kauan kuin saattoi muistaa, mutta hän pääsi siitä sisintä riistävästä tunteesta aina eroon pienellä positiivisella ajattelulla. Ei sitä pimeyttä edes ajatellut, kun touhusi aamurutiinien parissa. Tänäkin aamuna Venla oli toiminut aivan kuten aikaisemminkin; ensimmäisenä hän söi aamupalan (eli jonkinlaisen hedelmän ja jogurtin), jonka jälkeen puki päälleen, sipaisi silmiinsä kevyesti ripsiväriä ja sitoi hiuksensa poninhännälle. Koskaan Venlalle ei tullut kiire bussin kyytiin.

Mitään erityistä ei ollut siinäkään, että Venla oli ollut työpaikallaan juuri vähän ennen seitsemää, kun kahvila avattaisiin. Työpaikan saaminen sieltä oli ollut pisamanaamaiselle neitokaiselle oikea onnenpotku, koska hänellä olisi kyllä muuten vaikeuksia asua Huvilakujalla yhdessä kämppäkaverinsa Juulian kanssa. Heidän asuntonsa oli tosiaan hyvällä paikalla ja vielä ihan ensimmäisessä kerroksessakin. Sitä paitsi, Huvilakuja vaikutti olevan todella suosittua asuinaluetta, joten sekin lisäsi paikan hintaa. Tällä hetkellä Venlalla ei kuitenkaan ollut mitään ongelmaa maksaa vuokraansa ja hyvä niin - neitokainen ei pitänyt stressistä.

Kahden aikaan, kahvilavuoronsa loputtua, Venla olikin saapunut vanhempiensa omistamalle ratsastuskoululle. Kyseinen talli kantoi nimeä Sarasvuon ratsastuskoulu, ja se olikin saanut sukunimensä Venlan perheen sukunimen mukaan. Ratsastuskoulu oli ollut pystyssä jo muutaman vuoden ennen Venlan isoveljen, Valtterin, syntymää.
Venla oli heti paikalle päästyään hoitanut palkitun Repo-orinsa. Kyseinen suomenhevonen oli ollut Venlan oma jo yläasteelta asti, mutta ei tosin ollut hänen ensimmäinen hevosensa. Tärkeäksi ruunikko oli kuitenkin Venlalle muodostunut kaikkien vuosien varrella. Kyseisen hevosen hoitaminen ja liikuttaminen oli Venlalle aina yhtä miellyttävä homma, ja siihen Venla varasi aina kaksi tuntia. Tarvittaessa enemmänkin, koska tallilla puuhaaminen ei ollut Venlalle mikään ongelma.

Nyt Venla kuitenkin seisoi ratsastuskouluun tuovan tien päässä yhdessä kahden narttupentunsa kanssa. Taiga ja Saaga, joiksi noita kutsuttiin, painivat keskenään eivätkä kiinnittäneet kovin paljoa huomiota omistajaansa. Ei Venlalla niitä ollut kovin paljon aikaa katsellakaan, sillä hän odotteli naapuriaan Maaretia saapuvaksi. He olivat aiemmin sopineet, että Maaret tulisi käymään tallikierroksella, ja tänään suunnitelma aiottin toteuttaa. Venlalla ei ollut tietoakaan, tulisiko Maaret paikalle autolla vai bussilla, mutta Venla odotti tien päässä kaikesta huolimatta. Oli se sentään kohteliasta.

Maaret oli pukenut villasukkikset ja pitkät kalsarit toppahousujen alle, mutta silti nilkkoja hiukan palelsi hänen kävellessään ratsastuskoululle bussipysäkiltä. Nainen pysähtyi kiristämään talvisaappaittensa nyörejä. Bussi oli ollut ajoissa ja vain puoliksi täynnä. Hän oli saanut katsella lumisia tienpientareita ja heräillä rauhassa. Yö oli mennyt taas pipariksi. Tuleva tallikierros kuitenkin piristi hänen mieltään, vaikka pieni arka pelko näljäsikin vatsanpohjassa. Ylöjärvellä asuessaan, yläaste-ikäisenä, Maaret oli ratsastanut pari vuotta. Hänellä oli ollut oma hoitoponi, pieni vaalea vuonohevonen Hetta, josta hän oli Venlalle jo jotakin kertonutkin. Mutta yläasteesta oli kauan, eikä Maaret ollut ollut lähellä hevosta vuosiin.

Maaret sohi vaaleaa polkkatukkaansa jotta se pysyisi pipon alla silmille harottamatta. Hän huomasi Venlan tien päässä. Hän heilautti kättään jo kaukaa ja kiristi vähän vauhtia. Kohdalle tullessaan hän ensimmäiseksi kumartui hellimään pentuja. "Voi ei, te ootte kasvanu kauheesti ihan pienessä ajassa", Maaret sanoi ja silitti eläväisiä shelttejä kuinka vain kerkesi. Sitten hän, yhä kyykyssä, nosti katseensa Venlaan. "Terve." Nainen virnisti vähän. "Tai huomenta. Heräsin tunti sitten. -- Miten työt meni? Hankalia asiakkaita?" Hän pudisti lunta Taigan turkista. "Mäkin haluisin tämmösen. Oon haaveillut jo kauan... Luulen että koira auttais mua pitämään pasmani järjestyksessä, mutta silti hirvittää vähän, että pärjäisinkö. Jos on paha kausi eikä pääse sängystä ylös, niin kukas koiran vie?"

Maaret nousi seisomaan. Hän hymyili Venlalle eloisasti. "Ootko ollut täällä jo kauan? Kuinkas Repo voi?" Naisen persikanvärinen huulikiilto oli levinnyt suupielen puolelle.

Venla alkoi stepata kevyesti paikallaan. Kylmyys alkoi pikkuhiljaa saada hänestä otetta, vaikka neitokaisella olikin päällään vaikka mitä; lämmin ratsastuskoulun logolla varustettu pipo, pitkät alushousut ja ratsastushousut sekä toppatakki, jonka alta löytyi ties mitä lämmikettä. Venla ei voinut käsittää, miksi paleli aina näin kovasti. Vanhempiensa mukaan se johtui Venlan laihuudesta - tosin siihen ei vaaleatukkainen neito itse uskonut. Hänen mielestään hänen ruumiinlämpönsä oli vain alhainen. Venla köhi hieman kylmän ilman hiipiessä kurkkuunsa, kunnes käänsi sitten katseensa jalkojensa juuressa vipeltäviin koiranpentuihin noiden alkaessa haukkua hupaisalla tavalla. Kas, ne huomasivat Maaretin ennemmin kuin Venla itse. Blondi heilautti kättään Maaretille iloisesti.

Venla virnisti huvittuneesti, kun Maaret tervehti ensin pentuja. Kyseiset otukset suurin piirtein kiipeilivät Maaretin päällä ja tervehtivät tuota märin suukoin. "No moikka vaan", Venla naurahti kevyesti, jatkaen yhä sitä paikallaan steppaamista. "Huh, saisinpa mäkin joskus nukkua pitkään. Osaisinkohan mä toisaalta edes enää? Mä oon niin tottunut tällaseen hektiseen elämäntyyliin", Venla pohti hetken katsellen samalla Maaretia tervetulleeksi toivottava hymy huulillaan. Maaretin puheet koirista saivat Venlan taas hieman mietteliään näköiseksi. "Kyllä ne voi auttaa - tai sitten ei. Mulla moneen otteeseen on meinannu palaa käämit kun noi pikkuhirviöt on tehny tarpeensa lattialle. Mutta niin, sulla tilanne on tosiaan melko erilainen. Uskoisin että joku sitten auttais sua koiran kanssa", Venla hymyili. Maaret oli tosiaan aiemmin kertonut masennuskausistaan ynnämuista, joten Venlalla ei ollut ongelmia käsittää kyseistä naista.

Maaretin noustessa seisomaan lähti Venlakin jo kävelemään eteenpäin - hänellä oli kiire tallin lämpöön. Kyllä Venla aina välillä piti talvesta ja pakkasesta, mutta liika oli aina liikaa, esimerkiksi nämä pakkaset olivat neitokaiselle yhtä tuskaa. "Tulkaas nyt tyttöset", Venla kutsui pentuja ja pian ne lähtivätkin käppäilemään - tai oikeastaan juoksemaan - eteenpäin. Onneksi koirat olivat pieniä eikä Venlalla ollut pelkoa kaatumisesta tai muusta vastaavasta tapaturmasta. "Muutaman tunnin", Venla aloitti, "siinä ajassa oon ehtiny tehdä jo vaikka mitä." Venla köhi taas kerran, ja pelkäsi, että tulisi vielä kipeäksi kun kurkkua koko ajan kutitti. "Repo voi oikeen hienosti, se on tosi pirtee näin talvella. Oon lähes joka kerta joutunu kestään sen pukittamisia kun oon ollu ratsastamassa. Mutta no, kiva että sillä on hauskaa", Venla selitti. "Se on nyt tallissa. Haluutsä mennä kattomaan sitä saman tien?"

Maaret seurasi Venlaa kohti tallia. "Joillekin hektinen elämäntyyli sopii", hän sanoi hymyillen. "Sopii mullekin. Nuorempana mulla oli aina projekti ja projektin projekti, kokous, tapaaminen, vaellus. Kaikki lomittain ja vähän päällekäin. Se oli just ässää. Kaipaan sitä. Nykyään ei voi tehdä suunnitelmia samalla tavalla. Aina on mahdollisuus, että joku menee vikaan, milloin tahansa, eikä sitä voi oikein ennakoida. Siksi oonkin aina tyytyväinen kun jokin menee nappiin. Niin kuin tänne tuleminen." Nainen ei kuulostanut katkeralta, lähinnä toteavalta. "Mun pitäis selvästi taas sotkeutua yhdistystoimintaan. Se pitää kädet täynnä hommaa. Kuuluin Suomen luonnonsuojeluliittoon, tai olen mä vieläkin jäsen, mutta en aktiivi."

Maaretia nauratti Venlan puhe "pikkuhirviöistä". Hän katseli juoksentelevia pentuja hyväntuulisesti hymyillen. "Ehkä tekis hyvää hankkia joku eläin. Ois joku josta huolehtia. Mä voisin vaikka aloittaa vaikka siilistä. Afrikkalaisissa kääpiösiileissä on charmia! Ne juoksee monta kilometriä yössä, olen kuullut. Mutta syövät matoja..." Nainen irvisti. "Mulla ei ole oikeastaan koskaan ollut lemmikkiä. Mun ala-asteen aikaisella kaverilla oli labbis johon olin tosi kiintynyt ja sitten oli tietty hoitoponi, mutta omaa ei ole ollut." Maaret katseli Venlaa tallin ovella. "Mikä sun eka eläin oli? Olen aika kade kun sä oot saanut kasvaa hevosten keskellä."

"Sun yskäs kuulostaa ikävältä. Et kai oo tulossa kipeäksi?" Maaret kysyi ja astui talliin. Lämpö puski häntä vastaan, se vähän liennytti nipisteleviä poskipäitä. "Mennään vaan Repon luo. Minkäs ikäinen se on nykyään?" Maaret katseli ympärilleen tallissa. Hän riisui hanskat käsistään kokeeksi ja kipristeli sormiaan. Tallin tunnelmassa ja hajussa oli jotakin lohdullisen tuttua, niin kuin palaisi pitkästä aikaa turvapaikkaan. Maaret kokeili kylmiä poskiaan ja hieroi niitä vähän. Hän nautti pakkasesta, ei niinkään kylmyyden kuin auringonpaisteen takia, mutta naamaa oli hankala suojata kunnolla.

Venla tarkkaili edessä kiitäviä koiranpentuja tarkkaavaisesti kävellessään kohti tallirakennusta, mutta käänsi sitten katseensa Maaretiin, kun tuo alkoi puhua - siihen nainen oli opetettu. Hän osasi kuunnella ihmisiä hyvin tarkkaan ja olla mielenkiintoinen, koska sellainen tapa oli istutettu hänen päähäänsä pienestä saakka. Silläkin hetkellä Venla kuunteli ja nyökkäili, koska tahtoi osoittaa kuuntelevansa. "Toi on kyllä ihan totta", nainen totesi. "Mä oon tottunu siihen menevään elämäntyyliin jo pikkuhiljaa, kaipa sen takia, että mun on tarvinnu kestää sitä jo iha taaperosta asti. Tosin toi kahvilatyö tuo sitä hektisyyttä vielä enemmän. Siis ihan kivaa työtähän se on, ei mitään vikaa, mutta joskus haluisin vaan ottaa ihan rennosti." Venla käänsi hetkeksi katseensa maahan kunnes loi huulilleen vielä aurinkoisen hymyn: "Kuuluitko? Mihin sä olit painottunu tossa luonnonsuojelussa?"

Venla puuskahti itsekin huvittuneesti kuullessaan Maaretin naurahtavan. Hän oli tyytyväinen siitä, että tuli Maaretin kanssa näinkin hyvin toimeen. Kaipa se johtui siitä, että kaksikolla oli yllättävän paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita. "Afrikkalaiset kääpiösiilit on ihania", nainen aloitti hymy huulillaan, "ja charmia niistä löytyy tosiaan paljon." Venla oli itse asiassa jossain vaiheessa tahtonut afrikkalaisen kääpiösiilin muttei koskaan sellaista ollut hankkinut. "Mun ensimmäinen eläin oli kissa nimeltä Patu - tai oikeestaan se oli koko perheen yhteinen. Se kuoli ku jäi auton alle. Ikävöin sitä vieläkin aina välillä", nainen hymähti. Patu oli ollut ihana, lempeä kissa, oikeastaan oikea karvapallo. Koko perheen silmäterä, voisiko sanoa. "Mä tiedän kyllä olevani onnekas ku mulla on ollu näin hyvät puitteet aina tähän hevosharrastukseen. Tosin tästä hommasta täytyy ihan oikeesti tykätä tai muuten tää on pakkopullaa."

"Täytyy toivoo, että en. En mä onneks kovin usein kipee ookkaan", Venla kohautti olkiaan. Tallin sisätiloihin astuessaan vaaleatukkainen neitokainen hymyili kevyesti, koska lämpö ja tuttu tallin haju ympäröivät hänet. Hän oli tottunut tähän hajuun ja tunsi olonsa hyvin kotoisaksi. "Repo on nyt kymmenen. Sain sen ku se oli viitisen vuotta.. Oon siihen kiintyny aikamoisesti. Ennen sitä mulla oli sellanen ratsuponi nimeltä Pablo", nainen selitti, katsoen sitten eteenpäin käytävällä jossa jo näkikin tutun karsinan - kas vain, Repokin siellä jo möllötti. Venla nosti koiranpennut syliinsä tarjoten Saagaa Maaretille. "Ottaisitsä tän syliin?" Nainen hymyili lempeästi hapuillen kädellään Repon oven salpaa, kunnes sen jo avasikin ihan kunnolla.

Maaret koppasi Saagan reippaasti syliinsä ja rapsutti pentua korvien takaa ja pään sivusta. Hän kurkotti nähdäkseen Repon karsinaan. Kihelmöi, hän oli kaivannut tätä enemmän kuin oli arvannutkaan. "Niin sä oot aamut ja alkuiltapäivän töissä ja sitten sä tuut tänne? Hoitaako Repoa joku muukin kuin sinä? Jos, öö, voittaisin lotossa, niin ostaisin Briteistä friisiläisen. Ne on päheilyhevosia, niin todella uljaita, sotaisan kauniita. Ei sillä - on Repokin." Maaret tuli karsinaan, otti Saagan paremmin kainaloonsa ja silitti toisella kädellään Repon kaulaa. Nainen näytti onnelliselta. "Paljonko teillä maksaa ratsastustunnit? Entä olenko mä jo liian vanha hevostenhoitajaksi? Ei mun välttis tarvis edes ratsastaa, voisin harjailla heppoja ja talikoida paskaa. Sitä täällä luultavasti ainakin riittää. Osaankohan enää mitään, vaikka ei kai se unohdu, sehän on vähän kuin pyörällä ajaminen, kavioiden putsaus." Lyhyt tauko, Saaga kiemurteli Maaretin otteessa. "Entä onko Pablo vielä hengissä?"

Maaret kumartui haistelemaan Repon karvaa, silmät kiinni. "Niin mä olin, olen, kiinnostunut etenkin luonnonsuojelualue- ja kansallispuisto-jutuista. Miten Metsähallitus niissä toimii ja sellaista. Miten niitä voidaan hyödyntää virkistyskäyttöön ilman että ne vaurioituu tai tuhoutuu. Ja mitä muuta vielä voitais, tai olis syytä, suojella. Keväällä oli saaristossa aina sellasia leirejä. Niitto- ja raivausleirejä, joissa raivattiin lehdesniittyjä ja hakoja, talkootyöllä. Paras tunnelma. Kevät, hiki, leiriruokaa. Kauniita tyttöjä..." Maaret virnisti. "Täytyy sanoa, että odotan kevättä. Jääpuikkojen sulamista. Sitä kun kadut on sulat, mutta hiekoitushiekkaa on vielä kaikkialla. Talvessa on puolensa, mutta mä taidan kuitenkin olla ennen kaikkea keväthenkilö. Ensimmäinen jäätelöpallo, kun on vielä melkein liian kylmää syödä ulkona, mieti."

"Mikä sun mielestä on parasta, keväässä? Mikä muuttuu tallilla? Voisin kuvitella, että jokin muuttuu." Maaret katseli ympärilleen. "Tää on hyvä, ystävällinen paikka. Kaikki ratsastuskoulut ei ole, ei ainakaan mun kokemuksen mukaan. Hevoset ei riitele, mutta ihmiset joskus sitäkin pahemmin. Sillon kun mulla oli Hetta, mä vihasin mun ratsastuksenopettajaa. Ja se mua, luulen. Olin tosi uppiniskainen ja se tosi kireä."