I'm gonna be, standing right beside her tonight

Tiistai 14.02.2012 - klo 04:30
C-rappu, 3. kerros
Anna Hietala & Teemu Koponen

Anna ei edes muista, milloin hänen elämästään oli tullut tämmöistä, - tylsää, kotona olemisen pakoilua, itkua, riitelyä. Jos kotona ei riidelty niin sitten pidettiin mykkäkoulua. Annalla ei ollut mitään käsitystä siitä, mistä heidän ongelmat olivat alunperin Aleksin kanssa lähteneet liikkellee. Tai ehkä pikemminkin, hän tiesi, että ongelmat ehkä johtuivat siitä, että heidän suhteensa oli edennyt ihan liian nopeasti, kaikki oli tapahtunut nopeammin kuin he olivat kerenneet ajatellekkaan ja lopputulos oli melko huono. Sitä Anna ei pystynyt käsittämään, miten he eivät saaneet puhuttua asioita läpi, olivathan he siihen pystyneet aina ennenkin. Nyt tuntui vain ihan mahdottomalta avata suu ja kertoa, mikä oikein mätti. Annasta vain tuntui, että kotona oli koko ajan kireä ilmapiiri ja Anna olisi mieluummin viihtynyt työpaikallaan ja pakoillut Aleksia sekä heidän yhteistä kotiaan. Ei se enää edes tuntunut kodilta, miten koti muka pystyi olemaan semmonen paikka, jossa ei edes halunnut olla?

Tämä päivä oli alkanut ihan normaalisti. Anna oli aamulla lähtenyt töihin, matkan varrella hän kävi viemässä Heidin päiväkotiin. Tyttö täyttäisi kuukauden päästä vuoden mutta siitä huolimatta Annan sydämeen sattui joka kerta, kun hän jätti tyttärensä päiväkotiin. Aluksi Heidi oli itkeskellyt äitinsä perään tämän lähdettyä mutta pikkuhiljaa tuo oli rauhoittunut ja tottunut päiväkodin arkeen. Siitä huolimatta Annasta tuntui, että hänen olisi pitänyt olla edelleen kotona Heidin kanssa mutta hän tiesi kyllä, että hänen oma päänsä hajoaisi, jos hän ei saisi olla välillä muualla kuin kotona Heidin kanssa. Töissä hän sai muutenkin hieman irtiottoa kotiinsa ja perhe-elämäänsä, töissä hän pystyi keskittymään kaikkeen muuhun kuin niihin ongelmiin, mitkä kotona odottivat. Työ tuntui suorastaan terapialta, kaikki murheet ja ongelmat hukkuivat niihin.

Töiden jälkeen Anna oli palannut kotiin, haettuaan Heidin tosin ensin. Kotona oli odottanut ruuanlaitto, Heidin hoitaminen, siivoaminen ja muut kodin askareet. Kaikki oli mennyt hyvin siihen asti, kunnes Aleksi oli tullut kotiin. He olivat oikeastaan ignooranneet toisensa koko alkuillan ajan mutta lopulta riita oli taas lähtenyt jostain liikkeelle ja pikkuhiljaa riita oli paisunut valtaviin mittasuhteisiin. Kumpikin oli huutanut toisilleen milloin mistäkin mutta tilanne oli kuitenkin hetkeksi rauhoittunut ja loppuiltana he eivät puhuneet toisilleen mitään.

Yöllä sota oli kuitenkin syttynyt uudestaan Annan ja Aleksin välille, kun Heidi oli ruennut itkemään. Riita oli alkanut siitä, kumpi lähtisi katsomaan, mikä Heidillä oli hätänä ja kun Anna vetosi siihen, että hänen pitäisi lähteä aamulla aikaisemmin töihin ja hän haluaisi nukkua, Aleksi oli syytellyt Annaa Heidin hoitamisen laiminlyönnistä. Siinä vaiheessa Anna ei voinut itselleen mitään vaan hän oli suuttunut aivan totaallisesti ja huutanut Aleksille niin kovaa kuin kurkusta lähti ja lopulta hän oli vain häipynyt heidän huoneestaan ja lopulta koko asunnosta, - vedettyään päälleen vain jonkun topin sekä oloasuhousut ja takin. Jalassakin oli pelkästään villasukat, joten Anna ei kehdannut lähteä ulos eikä edes tiennyt, minne olisi ulkona mennyt ja lopulta hän oli mennyt istumaan portaisiin. Hetken aikaa käytävän seinää tuijotettuaan Anna oli haudannut kätensä kasvoihinsa ja purskahtanut itkuun. Hän ei välittänyt siitä, että joku yöllinen kulkija saattaisi tulla rapussa vastaan, hän ei vain enää jaksanut tätä jatkuvaa tappelua ja toisen syyttelyä Aleksin kanssa.

Yöllinen Helsinki vilahteli auton ikkunoista, kun Teemu ajoi postiautollaan tuttua reittiä. Päivän hesarit oli taas jaettava, jotta jokainen perheenisä ja -äiti, vanha pariskunta, nuori opiskelija, kuka vain sai aamiaispöytäänsä päivän tuoreimmat uutiset luettavakseen. Se aamu ei ollut ollut helppo herätä, Teemu oli edellisenä iltana jämähtänyt television ääreen katsomaan jotakin uutta sarjaa ja nukkumaanmeno oli vähän venähtänyt. Vain väkisin mies oli kuitenkin pusertanut itsensä ylös sängystä ja juonut kupin kahvia paahtoleivän kera, jotta edes hieman olisi herännyt. Raikkaaseen pakkasilmaan astuminen oli kuitenkin viimeistään saanut mieheen potkua ja vireystaso oli samantien noussut parilla asteella.

Teemu oli saapunut Huvilakujalle normaaliin aikaan, kello lähestyi puoli viittä. Mies koppasi rappu kerrallaan juuri painosta tulleet lehdet mukaansa ja lähti jakamaan niitä asuntoihin. Ensin A-rappu, sitten B-rappu. Loogisen luonnollisesti. Viimeisenä Teemu kävi hakemassa tarvittavat lehdet C-rappuun autostaan ja talsi sitten sisälle rappuun. Anna asui juuri tässä rapussa, Teemu ajatteli, kun hän painoi hissinnappulaa tuttuun tapaansa - ylhäältä oli niin helppo aina aloittaa. Hississä mies jäi pidemmäksikin aikaa miettimään Annaa, - he eivät olleet hetkeen nähneetkään. Mitähän tuolle mahtoi kuulua? Viitsisikö Teemu lähettää vaikkapa tekstiviestin myöhemmin tänään, päivällä?

Pian hissi oli noussut ylimpään kerrokseen asti ja sen ovet avautuivat tutun merkkiäänen saattelemana. Teemu alkoi pudotella sanomalehtiä postiluukuista, hölkäten aina välillä raput kerrosta alemmas. Neljännessä kerroksessa mies havahtui kuuntelemaan, jostakin kuului vaimeaa ääntä, surumielistäkin sellaista. Kuuluiko ääni jostain asunnosta? Teemu tarkkaili ympärilleen; hänet oli jo kerran yllätetty kesken työnteon, joku voisi siis ihan hyvin taas hyökätä asunnostaan. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan, joten Teemu jakoi kerroksen loppuun ja lähti taas alempaan kerrokseen.

Mies ei kuitenkaan päässyt kuin neljännen ja kolmannen kerroksen väliin, kun hän huomasi yhdellä porrasaskelmalla istuvan henkilön. Naisen. Naisessa oli samantien jotakin tuttua, mutta Teemu ei halunnut uskoa silmiään. Anna. Yksin rapussa... itkemässä? Keskellä yötä. Tai no - olihan nyt jo aamuyö, mutta Annan kaltaiselle päivätyötä tekevälle naiselle tämä ei todellakaan ollut tavanomainen hetki itkeä rappukäytävässä. Annan ei ylipäätään pitäisi itkeä rappukäytävässä. "Anna? Ootko se sä?" Teemu avasi suunsa ja käveli naisen takaa tämän eteen, yrittäen nähdä tämän kasvot. Nähdessään naisen kuitenkin edestäpäin, ei Teemun tarvinnut enää nähdä tuon kasvoja tietääkseen että kyseessä todella oli Anna. "Mitä on tapahtunu, miks sä siinä oot?" mies kyseli huolestuneena. Tämä ei todellakaan ollut sellainen tilanne, joka olisi Teemusta tuntunut kovin luontevalta.

Anna kuuli kyllä hissin äänet ja askeleita jostain kauempaa mutta häntä ei sillä hetkellä paljoa kiinnostanut, kuka siellä käytävässä oikein liikkui. Todennäköisesti joku vain tuli yötöistä tai jostain yöriennoista kotiin ja kerta äänet kuuluivat muualta, ei kukaan tuntunut olevan tulossa kolmanteen kerrokseen. Ehkä parempi niin, Anna saisi olla rauhassa ja kokoilla itseään. Hän voisi samalla miettiä jotain suunnitelmaa siitä, mihin hän oikein seuraavaksi suuntaisi. Kenkiä hän ei tosiaan ollut tajunnut ottaa mukaansa, joten ulos hän ei voisi lähteä, - ja mihin hän olisi muutenkaan mennyt? Hänellä ei ollut kännykkää, kukkaroa eikä auton avaimmia, joten hän ei edes pääsisi mihinkään, joten kotiin olisi pakko mennä ennemmin tai myöhemmin. Asuihan Lauri kyllä samassa talossa, ainahan Anna voisi mennä tuon luokse mutta ei hän haluaisi veljeään häiriköidä tähän aikaan ja saattoihan olla, että tuo olisikin Miian luona.

Jostain yhä lähempää kuului askelten ääniä ja postiluukkujen kolahtelua mutta Anna ei edelleenkään kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota tai edes tajunnut, kuka rapussa voisi liikkua. Yhtäkkiä hän kuuli vierensä takaansa ja Anna säpsähti hieman, yrittäen samalla hieman ryhdistäytyä ja pyyhkiä silmiään mutta kyyneleet eivät meinanneet loppua, päinvastoin. Mitä enemmän Anna yritti olla itkemättä, sitä enemmän häntä myös itketti. Hemmetti, miten asiat olivat menneet tämmöisiksi, että Anna istui yksin itkemässä rappukäytävässä keskellä yötä?

Anna tunnistikin tuon äänen, - Teemu. Anna yritti edelleen pyyhkiä kyyneleitä silmistään mutta hän ei pystynyt sanomaan mitään Teemun kysymykseen. Miten hän tämän asian edes selittäisi Teemulle? Olihan hän kyllä aiemminkin kertonut tuolle ongelmistaan Aleksin kanssa mutta nyt asiat olivat menneet niin pitkälle, ei hän aiemmin ollut tällä tavalla paennut Aleksia ja riitoja kotoa. Aina asiat oli jotenkin saatu selvitettyä ja rauha oli pysynyt kotona edes hetken aikaa mutta nyt tuntui, ettei rauhasta ollut tietoakaan ja sitä tuskin edes tulisi. Edes ajatus kotiin menosta ahdisti sillä hetkellä, sillä Anna tiesi, että tätä asiaa ei niin vain selvitettäisiinkään ja uusi riita olisi varmasti pystyssä samantien.

"Mä en pysty menemään himaan. Mä en pysty, mä en haluu, mä en uskalla..." Anna vain toisteli samaa asiaa hieman eri sanoilla, tuntien äänensä värisevän edelleen hieman ja samalla hän nyyhkytti hieman, itku ei meinannut loppua millään.
"Mä en oikeesti jaksa enää, mä oon niin kurkkuani myöten täynnä tota mun ja Aleksin yhdessä olemista, mä niin haluaisin vaan lähtee.." Anna puheli lähinnä itsekseen, sanoen nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa ääneen sen, mitä hän oikeasti halusi. Hän tosiaan halusi lähteä mutta hän ei vain uskaltanut. Hän pelkäsi, mitä sen jälkeen tapahtuisi ja mitä Heidi sanoisi vanhempana, jos he eroaisivat Aleksin kanssa? Syyllistäisikö tuo Annaa samalla tavalla kuin Anna oli syyllistänyt aikoi omaa äitiään.

Anna ei selvästikään puhunut suoraan Teemulle, toisteli asioita lähinnä itselleen. Teemu seisoi typeränä naisen edessä, jakamattomat lehdet käsissään. Järki ja sydän käskivät lohduttaa toista, mutta keho ei toiminut samallalailla. Teemu vilkaisi rannekellostaan aikaa, ei se olisi häneltä paljon pois, jos hän hetkeksi jäisi tähän Annan seuraan. Ei hän nyt voisi toista yksinkään jättää, Teemua kadutti että hän edes ajatteli vain töitä, kun toisella selvästikin oli jokin hätänä.

Teemu oli aiemmin kuullut Annan kertovan huonoista kotioloistaan. Vaikka he eivät olleetkaan nähneet nyt useampaan viikkoon, Annan sen hetkisistä tilasta ja sanoista mies pystyi päättelemään, ettei muutosta kotioloihin ollut tapahtunut - ainakaan parempaan päin. Ehkä ne olivat jopa huonontuneet entisestään. Teemu huokaisi pienesti ja laski lehdet yhdelle porrasaskelmalle. Sitten mies rykäisi pienesti ja istuutui Annan viereen portaalle, käänsi katseensa naiseen.

"Ei sun tarttekaan, ei nyt. Mut kerro mulle miks sä oot siinä. Mä kyllä kuuntelen, kunhan vaan kerrot", Teemu aloitti ja puri sitten huultaan. Hänen teki mieli koskettaa toista, näyttää Annalle muutenkin kuin sanoin läsnäolonsa ja tukensa. Mutta se tuntui jotenkin niin.. Tunkeilevalta. Anna oli toisen oma, oliko Teemulla oikeus koskea tuohon? Miehen käsi käväisi jo Annan kumartuneen selän päällä, senttien päässä siitä, mutta uskalsiko Teemu laskea kättään?

"Te ootte riidelly, ootteko?" mies kysyi varovaisesti, yhä empien kosketusta. Lopulta hän ei enää voinut itselleen mitään - lohduttava käsi laskeutui Annan takin peittämälle selälle ja liikkui sillä hiljakseen, hakien jotain lohduttavan rohkaisevaa silityksen tapaista liikettä. Teemu ei halunnut nähdä Annaa tällaisena. Ei kestänyt nähdä, kun tuohon sattui noin paljon.

Annaa oikeasti hävetti se, miten hän tähän aikaan yöstä istui siellä rappusissa itkemässä itsekseen. Eihän tämä nyt tosiaankaan ihan normaalia ollut ja vielä juuri Teemu oli sattunut paikalle. He eivät olleet Teemun kanssa nähneet hetkeen ja hän ei tosiaankaan olisi halunnut, että heidän seuraava tapaamisensa olisi tämän kaltainen. Toisaalta oli lohduttavaa, että joku oli ylipäätänsä tullut paikalle ja jäänyt hänen seurakseen mutta kyllä Annaa silti hävetti todella paljon. Ei asioiden todellakaan pitäisi olla näin, hänen kotiolonsa olivat jo kaukana normaalista, sen Anna tiesi sanomattakin.

Anna vilkaisi viereensä istunutta Teemua ja yritti saada jotain sanotuksi mutta Annasta tuntui, että sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa ja hän ei saanut mitään sanottua. Ei mitään normaalista poikkeavaa oikeastaan ollut edes tapahtunut mutta tämä vain oli ollut Annalle ihan liikaa, koko päivä oli mennyt niin päin metsää ja Anna oli kerta kaikkiaan niin väsynyt tähän riitelyyn ja tappeluun. Kaikki riitely vei niin paljon energiaa ja hänellä oli tekemistä muutenkin tarpeeksi eikä hän tosiaankaan olisi kaivannut tämmöisiä. Anna niin olisi halunnut elää normaalia perhe-elämää Aleksin ja Heidin kanssa mutta se tuntui olevan mahdotonta.

"Eihän me enää nykyään mitään muuta tehdäkkään kuin riidellään." Anna lopulta sanoi Teemun kysymykseen ja hieman vaistomaisesti hän nojasi Teemuun, kun tuo vei kätensä selälleen. Tuntui niin lohduttavalta, että joku oli siinä vieressä ja valmis kuuntelemaan, kotona kun sitä tukea ei enää tuntunut saavan missään asiassa. Annasta tuntui, että kaikki mitä hän teki, oli väärin ja tuntui siltä kuin Aleksi arvostelisi kaikkea, mitä Anna teki. Ei se ehkä ihan niin mennyt mutta jotenkin Aleksi onnistui asettelemaan sanansa niin että Anna koki ne syyllistävinä.

"Me vaan riidellään nykyään koko ajan, ei me näköjään pystytä enää pitämään taukoo ees öisin. Tää päiväkin on menny ihan miten sattuu ja illalla musta oli ihana rueta nukkumaan, kun mä tiesin, et saa vähän rauhaa tosta riitelystä.. Sit Heidi heräs ja alko itkee.. Meille tuli riitaa siitä, kumpi menee kattoo, mikä sillä on hätänä ja kun mä pyysin Aleksia menemään sen luokse nii se rupes huutamaan mulle ja syyttelemään, et mua ei kiinnosta Heidin hoitaminen yhtään ja et mä muutenkin laiminlyön Heidiä minkä kerkeen.." Anna sanoi, tuntien äänensä pettävän sitten taas ja hetken aikaa Anna vain nyyhkytti itsekseen, ennenkuin onnistui taas puhumaan.
"Mä oikeesti oon tehny kaikkeni meidän perheen eten ja Heidi on mulle tärkeempää kun mikään muu, mä en voi ymmärtää, miten Aleksi ees voi väittää tommosta. - Ja ei toi oo ees oleellisinta, me vaan ei pystytä enää olemaan riitelemättä."

Teemu hätkähti pienesti, kun Anna nojautui häneen, muttei antanut sen näkyä. Mies päätti rentoutua paremmin ja jatkoi toisen selän silittelyä hiljakseen. Hän kuunteli Annaa, antoi tämän kertoa kaiken, kuunteli ja oli siinä vain, tukena. Jossain vaiheessa naisen ääni sortui ja vei hetken, ennen kuin tuo sai taas koottua itseään edes hieman. "Mä en usko et sä pystysit laiminlyömään sun tytärtä, vaikka kuinka yrittäisit", Teemu lopulta avasi suunsa. "Vihasena ihminen sanoo mitä sylki suuhun tuo, ei Aleksi varmaan oikeesti noin ajattele. Sekään ei varmaan jaksa noita teidän riitoja."

Hetken aikaa Teemu oli vaiti sanojensa jälkeen. Ne olivat varmaan kuulostaneet Aleksin puolustuspuheilta, mutta ei Teemu ollut niitä sellaisiksi tarkoittanut ja mies pystyi vain toivomaan, ettei Anna vetäisi hernettä nenään asiasta. Mies katsahti Annaa kauttaaltaan, eihän naisella ollut edes kenkiä mukana. Teemu alkoi ehkä hieman hahmottamaan riidan mittasuhteita, kun kerta Anna ei ollut itkupäissään ehtinyt edes kenkiä laittamaan jalkaansa.

"Et sä kyllä tänne rappuunkaan voi jäädä. Onks sun veli kotona?" Teemu kyseli varovaisesti, muistaessaan Annan maininneen joskus kuinka tuon kaksoisveli asui myös tässä samaisessa rapussa. "Tai joku muu kaveri." Teemu olisi kyllä mielellään jäänyt Annan tueksi, mutta vilkaisu porrastasanteella lepäävään sanomalehtipinoon riitti kertomaan että työt eivät odottaneet.

Anna aukaisi suunsa sanoakseen jotain Teemun sanoihin mutta piti sitten kuitenkin suunsa kiinni, hän ei halunnut aiheuttaa uutta riitaa Teemunkin kanssa, vaikka omiin korviinsa kuulosti kyllä siltä kuin tuo olisi yrittänyt puolustella Aleksin tekemisiä sanoja. Annan olisikin tehnyt mieli huomauttaa, että kumman puolella Teemu oli, hänen vai Aleksin, kun tuo ei edes tuntenut koko miestä mutta ehkä oli parempi, että Anna onnistui kuin onnistuikin pitämään suunsa kiinni. Hän oli tälle yölle riidellyt jo ihan tarpeeksi eikä jaksaisi enää yhtään riitaa kenenkään kanssa.

Anna kohautti pienesti olkapäitään, kun Teemu kyseli, oliko Lauri kotona. Ei hän tosiaankaan tiennyt eikä edes tiennyt, viitsisikö mennä tässä kunnossa veljensä luokse vai pitäisikö hänen vain myöntää tappionsa ja mennä takaisin kotiinsa, ainahan hän voisi nukkua loppuyön vaikka sohvalla ja lähteä aamulla töihin ennenkuin Aleksi herää. Tai sitten hän oikeasti ei menisi kotiin vielä huomennakaan ja antaisi Aleksin miettiä, missä hän oikein oli... Ehkä hän ei kuitenkaan olisi niin ilkeä ja kyllä hän haluaisi olla Heidin luona, Aleksilla nyt ei ollut niinkään väliä tällä hetkellä.

"En mä tiiä kehtaanko mä mennä häiritsemään Lauria tähän aikaan yöstä enkä mä tiiä onko se ees kotona.." Anna sanoi, nousten samalla takaisin hieman parempaan asentoon istumaan ja yritti hieman rauhoittua, hänen pitäisi jo ajatella asioita hieman selkeämmin ja yrittää käyttäytyä kuin aikuinen eikä vain itkeä ongelmiaan naapurilleen rappukäytävässä. Siinä vaiheessa Annakin tajusi Teemun lehtipinon porrastasanteella ja Anna liikahti hieman vaivautuneesti, hänen vasta nyt kunnolla tajuttuaan, että Teemu tosiaan oli töissä ja hän oli itkukohtauksellaan keskeyttänyt tuon työnteon.
"Sori. Sulla on varmaan parempaakin tekemistä kun kuunnella mun itkemistä."

Olisi ollut valehtelemista väittää, ettei Anna mitään häirinnyt taikka estänyt Teemun työntekoa. Teemu tyytyikin vain kohauttamaan olkiaan ja naurahtamaan pienesti. Mies pyyhkäisi kevyesti kädellään Annan silmille karkaavan hiussuortuvan tuon korvan taakse, ja katsoi sitten naista lempeästi. Anna oli kaunis. Hyvännäköinen nuori nainen, vetävä, ei Teemu sitä voinut kiistää. Olihan mies tiennyt sen aina - vaikka he olivatkin tunteneet vasta pienen hetken. Vaikka nuo siniset tähtisilmät olivatkin nyt täynnä kyyneliä, oli niissä silti jotain, joka pystyi vangitsemaan Teemun. Annaa oli helppo katsella - ei tuijottamalla tuijottaa - vaan lempeästi katsella. Pienen hetken päästä Teemu kuitenkin havahtui mietteistään ja karkoitti ajatuksensa muualle. Anna oli toisen oma, mies muistutti jälleen itselleen.

"Johonkin sut nyt kuitenkin täytyy saada, - tää viilee rappukäytävä ei oo paras paikka viettää aikaa." Toteamuksen jälkeen Teemu mietti. Annaa ei selvästikään viitsisi päästää takaisin kotiinsa - vaikka Aleksikin olisi jo rauhoittunut, ei se silti mitään takaisi etteikö kaksikko aloittaisi riitaansa uudelleen. Se ei olisi hyväksi kenellekään. Pian Teemu saikin ideanpoikasesta kiinni, mutta uhkasi haudata ajatuksen samantien ennen kuin se valtaisi koko hänen mielensä. Mutta miksei... Kaksoset olivat koko viikon äidillään, hekään eivät olisi häiritsemässä.

"Tuu mun luo. Siellä on kämppä tyhjänä, saisit olla ihan rauhassa - voit nukkua ja käydä suihkussa. Muistaakseni jääkaapissakin pitäis olla ruokaa, jos nälkä yllättää", Teemu ehdotti nopeasti ettei vain jänistäisi. Hieman hän naurahtikin lauseensa lopulle, mutta vakavoitui kuitenkin sitten. "Mä voin vaikka kantaa sut pihan poikki, jos se siitä on kiinni."

Anna käänsi katseensa paremmin Teemuun, kun tunsi tuon siirtävän hiussortuvan kasvojensa edestä korvansa taakse. Ihan vaistomaisesti Anna jäi katselemaan Teemua hieman pidemmäksi aikaa, kun Teemukin tuntui tarkkailevan häntä hieman pidempään kuin yleensä. Siinä Teemua katsellessaan Annaa oikeastaan harmitti, että he eivät olleet Teemun kanssa viime aikoina nähneet. Teemu oli oikeasti todella mukava ja nytkin tuo oli heti Annan tukena, vaikka Anna itki tälle ongelmiaan avomiehensä kanssa. Anna siirsi kuitenkin lopulta katseensa muualle, ei hän voinut Teemua tuolla tavoin tuijottaa, vaikka mieluusti hän olisi kyllä tuijotteluaan jatkanut, - hän ei voinut mitään sille ajatukselle, että Teemu kyllä oli hyvännäköinenkin kaiken muun hyvän lisäksi.

"No ei varmaan ookkaan.." Anna myönsi itsekkin. Hän olisi tietysti voinut miettiä ihan pikkuisen pidempään ennenkuin ryntäsi kotoa mihinkään mutta sillä hetkellä hän vain halusi päästä asunnosta ulos eikä jaksanut riidellä Aleksin kanssa enää hetkeäkään. Heidin itku ei paljoa asiaa auttanut ja nyt jälkeen päin ajateltuna Annaa todella harmitti, että Heidi oli joutunut taas kuuntelemaan vanhempiensa huutoa. Tiedä mitkä traumat tuo vielä saisi, kun vanhemmat olivat koko ajan riitelemässä ja huutamassa toisilleen.

Anna käänsi hitaasti katseensa takaisin Teemuun kuultuaan tuon ehdotuksen. Että Anna menisi Teemun luokse? No, eihän se nyt ihan hullu ajatus olisi mutta mitä Aleksikin siitä sanoisi, jos saisi kuulla. Tuo tuskin kauheasti ilahtuisi, jos saisi tietää, että Anna oli viettänyt loppuyön toisen miehen luona, tiedä mitä tuo vielä saisi päähänsä. Toisaalta, kai Anna nyt sai kaverinsa luokse mennä, ei Aleksin tarvitsisi siihen puuttua ja mistä tuo edes saisi tietää koko asiasta?
"Ootsä nyt ihan varma?" Anna varmisteli vielä Teemulta mutta ei voinut sitten olla naurahtamatta tuon todetessa, että voisi vaikka kantaa hänet pihan poikki.

"Miksen olis? Mulla on vielä työvuoroa", Teemu aloitti ja vilkaisi rannekelloaan, "jäljellä vajaa kuus tuntia, saisit olla ihan rauhassa niin kauan. Tytöt on äitinsä luona, siellä ei oikeesti oo ketään." Anna saisi kuin saisikin olla monta tuntia yksinään Teemun asunnolla, jos vain halusi. Saisi tuo ainakin levättyä ja kerättyä voimia yön jäljiltä. Ja Teemu voisi kotiin tullessaan poiketa kaupan kautta ja valmistaa vaikka lounastakin heille. Kukaan ei saisi tietää asiasta, jos Anna niin haluaisi. Tai, kukaan oli ehkä paremminkin kiteytettävissä pelkkään Aleksiin, mutta kuitenkin.

Teemu nousi seisomaan. Oli parasta pistää toimeksi samantien, tai muuten jompi kumpi - hän itse - muuttaisi vielä mieltään. Ei sillä, etteikö Teemu olisi halunnut Annaa auttaa, päin vastoin. Teemulle nyt vain ei oikein ollut tyypillistä tällainen, mutta joskus nopeat päähänpistot ottivat miehestä vallan. Teemu koppasi hesarit porrasaskelmalta ja nosti katseensa Annaan kysyvänä.

"Tuutsä? Mä olin tosissani sen kantamisen suhteen, mutta voithan sä kävelläkin jos ei haittaa että sukat kastuu." Nyt Teemu uskalsi jo enemmän vitsailla ja pitää yllä astetta rennompaa ilmapiiriä. Mies nyökkäsi Annan mukaansa ja käveli hissille, painoi pian sen kutsunappulaa.

Anna vilkaisi vielä kotiovensa suuntaan, ovi kun sattui näkymäään portailta turhankin hyvin. Hetken aikaa Anna vielä mietti asiaa, Aleksi saattaisi oikeasti huolestua, jos häntä ei rupeaisi kuulumaan kotiin, sillä Aleksi varmasti oletti, että Anna kyllä tulisi pian häntä koipien välissä takaisin, sillä ei ollut Annan tapaista lähteä ovet paukkuen keskellä yötä menemään. Lopulta pieni piru kuitenkin iski Annan päässä ja hän kohautti sitten olkapäitään Teemun sanoille, nousten sitten itsekkin ylös portailta, pyyhkäisten vielä silmiään. Olisi ihan oikein Aleksille, jos tuo hieman huolestuisikin, mitäs oli aloittanut riidan ja huutanut Annalle.

"En kai mä voi kieltäytyäkkään." Anna sanoi sitten pienesti hymyillenkin, pyyhkäisten hieman housujaan, sillä portaat nyt eivät olleet mikään puhtain paikka istua. Anna suki vielä hieman hiuksiaan, nekin olivat nukkumisen jälkeen sekaisin, hän nyt ei ollut oikein kerennyt katsoa itseään peilistä vaan oli napannut ensimmäiset vaatteet käsiinsä ja sännännyt rappukäytävään, hän vain oli halunnut kotoa mahdollisimman pian pois.

Anna lähti kävelemään Teemun mukana hissille päin, yrittäen samalla jo hieman piristyä ja kieltämättä Teemu kyllä onnistui siinä piristämisessä, ei Annaa itkettänyt läheskään enää niin paljoa kuin hetki sitten.
"No jos sä nyt ihan välttämättä haluat mut kantaa nii en kai mä sua voi kestää." Anna sanoi hieman huvittuneesti hymyillen, tultuaan hissin eteen ja kaksikko jäi sitten odottelemaan, että hissi saapuisi oikeaan kerrokseen. Ilmeisesti joku oli käyttämässä hissiä, kun hissillä tuntui kestävän ja odotellessaan Anna nostikin katseensa Teemuun ja vain katseli tuota hetken aikaa silmiin hieman ajatuksissaan. Ennenkuin Anna kerkesi ajatella järkevästi, hän meni hieman lähemmäksi Teemua ja kurkottautui hieman, vei huulensa tuon huulille, painaen niille kevyen suukon.

Hissillä tuntui kestävän ikuisuus päästä siihen kolmanteen kerrokseen asti, vaikka Teemu oli varmasti viimeisimmäksi käyttänyt sitä ja jättänyt sen jälkeensä ylimpään kerrokseen. Teemu piti kättään hissin oven kahvalla samalla kun antoi katseensa levätä Annassa. Oikeastaan he kumpikin katselivat toisiaan, mutteivat sanoneet mitään. Sanoja ei tarvittu. Yhtäkkiä - kun Teemu mitään vähiten odotti - hän tunsi Annan lämpimät ehkä hieman kyyneleistä suolaiset huulet omillaan. Hetken aikaa heidät huulensa kohtasivat eikä Teemu tajunnut vetäytyä kauemmas. Hissikin oli tullut kolmanteen kerrokseen.

Teemu ei saanut sanotuksi mitään, päästi vain Annan edeltä hissiin ja meni sitten itse perässä, painaen ensimmäisen kerroksen nappulaa. Mitä juuri tapahtui? Hissi kolisteli alaspäin verkkaisesti ja sen sisällä vallitsi hiljaisuus. Teemu ei osannut katsoa Annaa, tuijotti vain kerrosten nappuloita tyhjä katse silmissään. Mielessä pyöri tuhat ja yksi kysymystä. Päällimmäinen hesari lehtipinossa taisi vähän rypistyä sormissa. "Mitä toi oli?" mies sai lopulta kysyttyä, kun he astuivat ala-aulassa ulos hissistä.

Pettämistä Teemu ei hyväksynyt missään muodossa. Annikan teko oli jättänyt mieheen syvät arvet eikä tuo halunnut toistaa sellaista. Annan huulet eivät kuitenkaan olleet tuntuneet sillä hetkellä mitenkään vääriltä, hämmentäviltä vain. Nyt ne tuntuivat vääriltä, ei Anna olisi niin saanut tehdä. Yhtäkkiä Annan kantaminen läpi lumisen pihan toiseen rappuun tuntui liian oudolta, liian intiimiltä. Mutta Teemu oli luvannut Annalle rauhallisen paikan loppuyöksi ja aamupäiväksi, ei hän voisi lupaustaankaan kumota. "Mm.. Otatsä nää lehdet syliis, niin mä voin kantaa sut paremmin." Se oli enemmänkin pyyntö kuin pelkkä kysymys.

Anna olisi voinut vajota häpeästä maan alle, häntä ihan oikeasti hävetti. Mitä ihmettä hänen päässään oli juuri äsken liikkunut? Ei ilmeisesti yhtään mitään. Heidän astuessaan hissiin Anna katseli ihan jonnekkin muualle eikä vilkaissutkaan Teemun suuntaan, häntä hävetti ihan liikaa ja hänen olisi tehnyt mieli suurinpiirtein hakata päätänsä hissiin seinään. Vaikka hän olikin Aleksille vihainen ja hänellä meni huonosti suhteessaan, ei hänen pitäisi mennä pussailemaan yhtään ketään muuta. Ilkeä pistos tuntui Annan sydämessä, miksi ihmeessä hän oli noin tehnyt?

Teemun kysymys kuului jossain kaukaisuudessa eikä Anna saanut vastattua siihen, sillä hän ei tosiaankaan tiennyt, miksi hän oli äsken tehnyt niin kuin teki. Annakin astui ulos hissistä mutta katseessa oli joku lähes säikähtänyt katse, yhtäkkiä Annasta tuntui taas lähes yhtä pahalta kuin hetki sitten itsekseen ollessaan. Ei Teemun suuteleminen ollut tuntunut väärältä, - ja sehän tässä olikin ihan pahinta. Vaikka Anna tunsi syyllisyyttä äskeisestä ja sen ei todellakaan olisi pitänyt tapahtua, silti hänestä äskeinen oli tuntunut hyvältä ja ei Teemukaan ollut juossut karkuun, ei tuo voinut siis ihan kamalaa olla.

Heidän tullessa ala-aulaan, Anna ei sanonut edelleenkään mitään, vaikka hän kuulikin Teemun seuraavankin kysymyksen. Teemun luokse meno tuntui huonolta idealta, joku pieni järjen hiven päässä yritti sanoa, että tähän ei todellakaan pitäisi nyt ryhtyä.
"Sori siitä äskeisestä. Ehkä mun pitäis sittenkin mennä kattoo oisko Lauri himassa, voinhan mä mennä senkin luokse. Ja jos se ei oo niin ainahan mä voin mennä kotiin. Aleksi nyt jokatapauksessa on siellä ja eiköhän sekin oo rauhottunu sen verran, ettei me mitään uutta riitaa enää tänä yönä kehitetä.." Anna sanoi lopulta, saatuaan puhekykynsä takaisin. Silti hän hieman vältteli Teemun katsetta, häntä oikeasti hävetti todella paljon.

Anna rupesi pahoittelemaan äskeistä suudelmaepisodia kolmannessa kerroksessa ja perumaan koko Teemun luo -suunnitelmaa. Hetken mielijohteesta Teemu laski kätensä naisen käsivarsille ja naurahti pienesti. "Rauhotu", mies sanoi, "kaikki on ihan hyvin. Kyllä sä voit ihan hyvin mun luo tulla. Unohdetaan toi äskenen vaan." Teemu halusi kaikkea muuta kuin unohtaa äskeisen. Sydän ei halunnut unohtaa, vaikka järki ehkä tahtoikin.

Kun Anna näytti vähän edes toenneen äskeisestä, antoi Teemu loput sanomalehdet tälle. Hetken mietittyään hän kuitenkin tajusi, että voisi jakaa lehdet nyt samantien loppuun, niin tähän rappuun ei tarvitsisi enää tänä aamuna palata. "Oota hetki", Teemu sanoikin lopulta ja nappasi lehdet Annalta. Mies lähti hölkkäämään takaisin kolmanteen kerrokseen, jolloin hän jakoi jäljelle jääneet sanomalehdet asunto asunnolta, kerros kerrokselta. Teemu yritti pitää kiirettä, mutta samalla pudottaa lehdet tavalliseen tapaansa lähes ääneti luukuista - tuo kun yritti aina ajatella niitä onnellisia, jotka saivat nukkua rauhassa edes kukonlauluun asti.

"Anteeks kun kesti. Mä vaan aattelin että näin olis paras - ei jää yks rappu kesken", Teemu selitti hieman huohottaen, kun mies palasi takaisin Annan luo ala-aulaan. Koska Anna ei tuntunut enää järin vastustelevan heidän suunnitelmaansa, levitti Teemu kätensä ja koppasi pian naisen syliinsä. Ote muistutti hieman aviomiestä kantamassa vaimoaan hääyönä kynnyksen yli hääsviittiin, mutta Teemu ei antanut sen häiritä. Ei se järin luonnolliselta tuntunut, läheisyys oli jopa melkein liian käsinkosketeltavaa. Teemu imi väistämättä Annan ominaistuoksua nenäänsä, se oli hyvä, lempeän raikas. Mies lähti kävelemään kohti ulko-ovea, avasi sen lukon ja työnsi ensin kädellä auki, lopulta kevyesti jalalla potkaisten. Raikas pakkasilma otti heidät vastaan, kun Teemu astui Anna sylissään ulos. Voi luoja, jos joku päättäisi nyt tulla pihalla heitä vastaan.

Anna nosti katseensa Teemun silmiin tuntiessaan tuon kädet käsivarsillaan. Helppohan se Teemun oli sanoa, että unohdetaan vain koko juttu, ei tuolla odottanut kihlattua ja pientä lasta kotona eikä tuo ollut muutenkaan tehnyt mitään väärää. Anna sen sijaan oli pettänyt juuri puolisoaan, vaikka kyse olikin vain ihan pienestä suudelmasta. Sekin oli kuitenkin liikaa, Anna ei todellakaan olisi saanut tehdä niin ja se ei saisi toistua enää.
"Okei, ehkä sä oot oikeesti. Unohdetaan toi äskeinen." Anna sanoi sitten, joskin hieman hajamielisen oloisena eikä oikein saanut yrityksestä huolimatta hymyiltyäkään.

Kun Teemu katosi takaisin yläkertaan jakamaan lehdet loppuun, Anna oikeastaan helpottuikin hieman. Hän sai näin hieman aikaa koota ajatuksiaan ja rauhoittua. Mielessään Anna yritti hokea, että ei tässä tilanteessa ollut tapahtunut mitään peruuttamatonta, Anna vain oli ollut surullinen, Teemu oli sattunut paikalle ja kun Anna oli saanut tuolta tukea niin jotenkin hän vain oli tuota suudellut. Se olisi voinut olla ihan kuka tahansa muu, koko juttu johtui vain tästä tilanteesta. Tai niin Anna ainakin halusi itselleen uskotella.

Teemu palasi takaisin Annan luokse, nainen nyökkäili vain päätään tälle, kuuntelematta kuitenkaan ihan kunnolla, äskeinen vaivasi häntä edelleen ja hän olisi niin vain halunnut perua koko jutun. Ennenkuin Anna kerkesi kuitenkaan sanoa mitään, Teemu nappasi hänet jo syliinsä. Anna vei kätensä vaistomaisesti Teemun ympärille, varovasti tosin mutta hän kuitenkin halusi varmistua, ettei vahingossakaan putoaisi maahan. Ei sillä, että hän Teemun voimia epäilisi mutta eihän sitä tiedä, jos tuon ote lipsuisi. Pian he lähtivätkin kävelemään ulos kohti naapurirappua ja Anna yritti suhtautua tilanteeseen mahdollisimman neutraalisti mutta hän ei voinut sille mitään, että Teemun läheisyys oikeasti tuntui hyvältä.

Jokainen metri, jokainen askel kohti B-rappua Anna sylissä tuntui ikuisuudelta Teemun mielestä. Jokaisella askeleella hän pelkäsi, että joku tuttu tulisi vastaan ja näkisi heidät kaksi näin. Miltä he mahtoivat näyttää ulkopuolisen silmin? Mies kantamassa naista sylissään rapusta rappuun, lähekkäisissä tunnelmissa, melkein jopa intiimeissä sellaisissa. Teemu ei paljoa puhunut - okei, ei hän osannut sanoa mitään - kantoi vain Annaa. Rapun alaovi aukesi helposti, Teemu väänsi avainta lukossa ja vetäisi sitten oven auki. Lämmin rappu otti heidät vastaan ja Teemu kantoi Annan hissille asti ennen kuin laski tuon alas. Hissin kutsuntanappia painettiin ja käsi laskettiin valmiiksi hissin oven kahvalle.

Teemu katseli Annaa vaitonnaisena. Äskeinen välikohtaus C-rapussa kummitteli miehen päässä, hän ei oikein tiennyt halusiko unohtaa koko asian vai jopa käydä sitä mielessään läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Lopulta hissi tuli alas asti ja Teemu päästi Annan edeltä. He ajoivat hissillä aina seitsemänteen kerrokseen asti, josta loppumatka oli noustava rappuja pitkin kattohuoneistoon. Asuntonsa ovelle päästyään Teemu avasi oven vikkelästi ja päästi taas vieraansa edeltä.

"Mä teen sulle pedin tohon sohvalle", mies ilmoitti ensitöikseen riisuessaan kenkiään. Sinistä postinjakajan ulkoiluasuaan hän ei jaksanut ottaa pois, veti vain hieman takin vetoketjua auki. Teemu vilkaisi vielä Annaa ja pieni hymykin kohosi miehen kasvoille ennen kuin tuo paineli hakemaan vuodevaatteita makuuhuoneen kaapistaan. Pian olohuoneen sohvalle heitettiin puhdas pussilakana, aluslakana sekä tyynyliina. Tyttöjen huoneesta Teemu kävi vielä irroittamassa Emilian pussilakanasta täkin - onneksi tyttö nukkui jo aikuisillekin sopivalla peitolla.

"Sori, mulla ei oo kauheesti täkkejä et tää on Empun jos ei haittaa.." Teemu pahoitteli samalla kuin alkoi väsäämään Annalle petiä - ehkä hivenen hankalan näköisesti. Mies ei ollut järin nopea sijaamaan vuoteita, vaikka armeija olikin tietysti tullut käytyä aikoinaan.

Matka naapurirappuun oli harvinaisen vaitonainen ja Annaa kyllä oikeasti harmitti. Heidän välinsä Teemun kanssa olivat jo olleet ihan hyvät ja Anna kyllä oikeasti piti Teemusta ystävänä mutta nyt vähän vaikutti siltä, että sekin hyvin alkanut ystävyys tökkäsi nyt tähän. Teemu oli sen verran kiltin oloinen, että tuo ei varmasti vain viitsinyt estää Annaa enää tulemasta luokseen, kun oli jo kerta luvannut mutta silti Annasta tuntui, että tämän jälleen Teemusta ei enää paljoa kuuluisi. Miten ihmeessä Anna oikein onnistui pilaamaan tämänkin jutun? Hänellä oli jo ihan tarpeeksi ongelmia kotona Aleksin kanssa, hän ei todellakaan olisi kaivannut lisää ongelmia Teemunkin kanssa.

Pian he tulivat Teemun kanssa B-rappuun ja Teemu laski Annan sylistään vasta hissin luona, jolloin Anna sanoi melko vaitonaisena jonkun kiitoksen tapaisen, vilkaisten Teemua vain nopeasti. Äskeinen suudelma oikeasti vaivasi häntä, miksi ihmeessä hän oli sen tehnyt. Anna tarkkaili hieman vaisuna Teemua, pitäen kuitenkin tähän nyt pientä välimatkaa, ettei Teemu vain kuvittelisi, että Anna suunnittelisi toistavansa äskeisen. Pian hissi onneksi jo tulikin ja Anna astui hissiin sisään, hiljaisuuden vain jatkuessa.

Anna nyökkäili hieman hajamielisenä Teemun sanoille, heidän tullessaan tuon asunnolle. Kun Teemu katosi jonnekkin muualle, Anna käveli peremmälle, hänellä kun ei niitä kenkiä ollu jalassa. Anna katseli ympärilleen, ottaen samalla takkinsa pois päältään ja hetken aikaa ympärilleen katseltuaan Anna tajusi viedä takkinsa eteiseen naulakkoon.

"Kyllä toi kelpaa ihan hyvin." Anna totesi Teemulle, katsellen sitten vieressä, kun Teemu laittoi lakanoita paikoilleen sohvalle ja pieni haukotuskin karkasi Annan huulilta, tämä yö oli tosiaankin ollut hänelle rankka eikä se vaikuttanut helpottuvan yhtään. Kun Teemu sai pedin laitettua, Anna istahti sohvalle ja nosti katseensa vielä Teemuun.
"Kiitti. Tästä pedistä ja muutenkin." Anna sanoi sitten, saaden vihdoin jonkun hymyn tapaisenkin kasvoilleen. Hän tosiaankin oli kiitollinen Teemulle tuon tuesta ja avusta, toivottavasti hän nyt vain ei ollut mennyt pilaamaan ihan kaikkea heidän välillään.