But if I share my secret, you gonna have to keep it

Keskiviikko 25.01.2011, kello 15:30 alkaen
Marin asunto
Mari Salminen & Miro Sparrok



Viime päivät Mari oli liihotellut ihan omissa ajatuksissaan, tällä kertaa kuitenkin vain positiivisessa mielessä. Perjantain jälkeen Mari oli tosiaankin vakuuttunut siitä, että Miro välitti hänestä ihan oikeasti ja hän oli enemmän kuin onnellinen siitä, että he olivat saaneet välinsä sovittua, vaikka aluksi koko homma oli vaikuttanut hieman epätoivoiselta. Mari oli ollut aivan varma, että he eivät enää saisi puhuttua asioitaan mitenkään läpi ja että hän oli onnistunut suututtamaan Miron lopullisesti, kun oli tiuskinut tälle ja valittanut Aurorasta mutta kaikki näytti nyt oikeasti olevan hyvin ja siitä Mari oli tyytyväinen. Hän vain toivoi, että tällä kertaa kaikki menisi hyvin eikä heidän välilleen tulisi enää mitään turhaa kärhämää, sillä semmoista Mari ei tosiaankaan halunnut.

Siitäkin huolimatta, että Mari oli onnellisempi ja iloisempi kuin pitkään aikaan, oli työt ja koulu hoidettava. Perjantaisen tapaamisen Miron kanssa jälkeen Mari oli joutunut olemaan loppu viikonlopun töissä ja heti maanantaina Mari oli tietysti palannut kouluun. Koulussa olikin mennyt suurin osa ajasta ja tiistaina Mari oli rynnännyt koulusta suoraan töihin. Tämä rytmi ei tosiaankaan meinannut sopia Marille mutta hänen oli vain pakko jaksaa, hän oli onnistunut pakottamaan itsensä ennenkin tekemään niska limassa töitä ja eiköhän se onnistuisi myös tällä kertaa. Marin keskittymistä meinasi kuitenkin häiritä ajatuskin Mirosta ja vaikka "pari" ei ollut kerennytkään nähdä lauantaiaamun jälkeen, olivat he tekstailleet ja soitelleet sitäkin ahkerammin. Mari huomasikin vähän väliä kyttäävänsä puhelintaan siltä varalta, jos hänelle olisi tullut uusi viesti Mirolta ja aina kun kännykkä piippasi viestin merkiksi, oli Mari jossain seitsemännessä taivaassa onnesta sekaisin.

Tänään he kuitenkin viimein tapaisivat. He olivat aamulla sopineet, että Miro tulisi käymään Marin luona, kunhan nainen olisi päässyt koulusta kotiin, sillä Marilla sattui olemaan vapaapäivä töistä ja hän voisi uhrata koulutöiltään hetken siihen, että saisi viettää Miron kanssa aikaa. Miroa varten Mari oli halunnut meikata ja laittautua mahdollisimman kauniiksi ja koulusta tultuaan hän olikin rynnännyt samantien vaatekaapilleen vaatteita vaihtamaan ja heti perään meikkaamaan, sillä hän halusi aina näyttää mahdollisimman hyvältä Miron edessä. Miron tapaaminen jännitti Maria hieman, sillä hän oli ajatellut, että hän kertoisi Mirolle nyt enemmän itsestään, sillä jos heidän juttunsa oli oikeasti menossa vakavammaksi, olisi Miron hyvä tietää mm. Marin anoreksiatausta. Se auttaisi Miroa ehkä ymmärtämään Maria paremmin ja jos asia tuota haittaisi niin tuo kerkeäisi vielä perääntyä.

Perjantainen oli ollut Mirolle yksi hänen elämänsä mahtavimmista päivistä. Kaikki merkit olivat ennen sitä perjantaita viitanneet siihen, että hänestä ja Marista ei tulisi mitään, mutta, kappas vain, he olivat loppujen lopuksi ajautuneet harrastamaan seksiä kuin tilanteensa selvittääkseen ja kaikki aikaisemmat erimielisyytensä sopiakseen. Se heidän välinen seksuaalinen kanssakäyminen oli ollut Mirolle parhainta seksiä ikinä, ja entistä paremman siitä perjantaista oli tehnyt se, että Mari oli tullut yöksi. Miro oli ollut lähes varma, että Mari ei olisi jaksanut odottaa valomerkkiin asti, mutta tuo oli kuitenkin jäänyt odottamaan. Se oli lämmittänyt Miron sydäntä melkoisesti, ja pelkkä sen tilanteen ajatteleminen sai miehen hymyilemään - kuten Marin vieressä nukkuminenkin oli saanut.

Kaikista niistä ihanista tapahtumista huolimatta Miron oli pakko palata karuun arkeen. Nuorukainen oli ollut murtunut siitä, että nainen ei ollut kerennyt häntä tapamaan opiskelukiireidensä takia, mutta se oli oikeastaan aika ihailtavaa. Ei Miroa aikoinaan kiinnostanut opiskelu pätkänkään vertaa, joten oli hienoa huomata, että Marilla oli siihen tarvittavaa pitkäjänteisyyttä. Oli outoa huomata, että mitä enemmän Miro oli alkanut tuntea Maria, sitä enemmän tuli selväksi heidän erilaisuutensa. Se sai Miron hieman pelkäämäänkin - mitä jos he olisivat niin erilaisia, etteivät edes sopisi yhteen? Sanonta 'vastakohdat täydentävät' saisi nyt kyllä sopia heidän tilanteeseensa, koska Miro ei suostuisi luopumaan Marista ihan heti. Hän oli ihan liian ihastunut sen tehdäkseen.

Voi sitä iloa, kun Mari oli ilmoittanut, että he voisivat tänään tavata. Miro ei ollut miettinyt hetkeäkään myöntävästi vastatessaan, eikä kestänyt kauaakaan kun mies oli jo valitsemassa itselleen vaatteita iltaa varten. Lopulta päälle oli eksynyt tummat farkut ja musta, normaali t-paita. Miro uskoi, että kelpaisi Marille ihan rennommissakin vaatteissa, joten ei mitään sen hienompaa ollut etsinytkään. Toivottavasti Mari ei ollut ihan kaikista parhaimpiaan heittänyt päälleen, vaikka, no, tuo oli sen varmaan tehnytkin. Naisille tämä pukeutuminen oli huomattavasti vakavampaa.

Hetken kuluttua Miro olikin jo naisen oven takana ovikelloa soittelemassa. Vaaleatukkainen nuorukainen pörrötti hiuksiaan hieman parempaan kuosiin odottaessaan, että Mari avaisi oven. Mitenkään hermostunut Miro ei tällä kertaa ollut vaan hänessä vallitsi tyyni ja rento olotila. Hyvä niin - Miro ei halunnut nolata nyt itseään.
"Moi", Miro lopulta suli lempeään hymyyn nähdessään Marin oven takana. Hänen olisi tehnyt automaattisesti mieli suudella kyseistä naista, mutta jätti sen tekemättä, ja tyytyi vain kiertämään kätensä toisen ympärille. Miro tosiaan oli kerennyt jo kaivata naisen läheisyyttä.

Mari vilkuili vähän väliä kelloa odotellessaan Miroa. Hänellä alkoi tulla kiire meikkaamisensa kanssa mutta hän yritti silti saada itsensä mahdollisimman hyvään kuntoon. Hänestä tuntui aivan kuoleman väsyneeltä, sillä koulun käynti oli oikeasti vaativaa ja siihen piti panostaa satakymmenen prosenttisesti, jos siinä halusi pärjätä. Mari todellakin halusi valmistua mahdollisimman pian koulusta ja niin hyvillä papereilla kuin mahdollista, hän oli sen verran kunnianhimoinen, ettei tyytyisi yhtään vähempään kuin parhaaseen. Hänen olisi aivan pakko pärjätä ja menestyä ja Mari oli valmis paiskimaan töitä sen eteen, vaikka häntä kyllä harmitti todella paljon, että sen eteen oli myös tehtävä uhrauksia ja se tarkoitti myös sitä, että hän ei ollut kerennyt nähdä Miroa viikonlopun jälkeen. Se, jos mikä harmitti Maria uskomattoman paljon.

Lopulta Mari kuuli ovikellon soivan ja hän sipaisi nopeasti hieman lisää ripsiväriä ripsiinsä, jätti sitten meikit rauhaan ja suihkutti nopeasti hiuslakkaa hiuksiinsa, kunnes meni eteiseen ja suoristeli samalla paitaansa. Vaatteiden vaihdossa oli kestänyt ikuisuus, kun Mari ei ollut osannut päättää, mitä pukisi päälleen mutta loppujen lopuksi hän oli päätynyt ihan vain lempifarkkuihinsa sekä valkeaan toppiin ja beigeen neuleeseen. Ne saivat nyt luvan kelvata ja Mari oli panostanutkin enemmän meikkiinsä, että hän ei näyttäisi ihan tyhmältä Miron edessä. Eteisessä Mari sitten avasi oven ja ei voinut olla hymyilemättä nähdessään Miron.

"Moi." Mari sanoi hymyillen ja vetäisi oven Miron perästä kiinni. Pian hän jo tunsikin Miron kädet ympärillään ja Mari hymyili entistä iloisemman näköisenä eikä voinut sitten vastustaa kiusausta vain kurkottautui suukottamaan hellästi Miron huulia. Hänellä oli tosiaankin ollut ikävä tuota miestä ja hän halusi heti päästä suukottamaankin tuota. Marista tuntui melkein siltä kuin he seurustelisivat mutta siitä ei ollut kyse ainakaan vielä, joten sen takia Marin piti hieman miettiä, mitä saisi tehdä ja mitä ei, sillä hän ei halunnut Miron ahdistuvan liikaa, jos sattuisikin tekemään jotain semmoista, joka ei Miron mielestä heidän juttuunsa kuulunut.

"Kiva nähä sua taas. Mulla kerkes olla jo ikävä." Mari sanoi hymyillen, tarkoittaen joka sanaansa. Hänellä tosiaankin oli ollut ikävä Miroa ja hänestä oli ihana nähdä tuota taas, vaikka viime tapaamisesta olikin kulunut vasta muutama päivä. Ne muutamat päivät olivat kuitenkin tuntuneet Marin mielestä ikuisuudelta.
Lopulta Mari irrottautui hetkeksi Mirosta ja meni peremmälle asuntoonsa.
"Haluutsä kahvia tai jotain? Tää mun asunto on kyllä ihan säälittävä sillipurkki mut kaipa täällä kaks ihmistä mahtuu olemaan..."

Miten Miro oli onnistunutkin ikävöimään Maria näin lyhyessä ajassa? Ikävöinti ei yleensäkään kuulunut hänen tapoihinsa, mutta huh huh, kun hän oli suurin piirtein riutunut Maria ajatellessaan. Hän kaipasi naista ihan kokonaisuudessaan; heleää naurua, mahtavaa luonnetta, kosketusta.. Ei ollut osa-aluetta, mitä Miro ei varmaan olisi ajatellut Marista viimeisen muutaman päivän aikana. Se oli loppujen lopuksi melko naurettavaa - ja liiankin täydellisen oloista. Miroa alkoi lähes pelottaa, että saisi kohta tietää olevansa jossain Piilokamerassa kavereidensa ilmoittamana. Sitten miehen sydän särkyisi ja hän joutuisi jatkamaan sitä samaa poikamies-rataansa. Ei tässä kuitenkaan voinut käydä niin, koska ei Mari ollut ihminen, joka alkaisi vedättämään muita. Mari oli liian kiltti ja lempeä sellaiseen. Tuo oli kuin hyvä äitihahmo.

Miro yllättyi hitusen naisen suudellessa häntä yllättäen. Se ei tosin ollut mikään asia, päinvastoin, se sai miehen todella hyvälle päälle. Miro ei vaan itse ollut viitsinyt Maria suukottaa, koska pelkäsi, että nainen olisi pelästynyt. Niinhän se meni, että he eivät olleet parisuhteessa vaan siinä pohdintavaiheessa. Nyt heidän tuli ottaa selvää, että halusivatko he molemmat oikeasti vakiintua vai tulisiko tästä yhtään mitään. Tässä vaiheessa Miro oli vielä todella tyytyväinen, mutta sitä ei koskaan tiennyt, että mihin urille heidän tilanteensa vielä ajautuisikaan.
"No sepä oli miellyttävä tervetulotoivotus", Miro virnisti leveästi Marin suudelman jälkeen. Mari tosiaan oli tehnyt sen, mitä Miro ei ollut uskaltanut tehdä ja se tuntui kivalta.

"Pakko myöntää, että niin mullakin", Miro katsahti Maria, joka sitten olikin jo katoamassa kohti keittiötä. Siinä vaiheessa mies jätti kenkänsä ja takkinsa eteiseen, alkaen sitten katselemaan ympärilleen. Vaikka nainen kämppäänsä haukkuikin sillipurkiksi, näytti se yksiöksi todella tilavalta. Mari selvästi oli onnistunut käyttämään vähäisen tilan hyödykseen.
"Mikään sillipurkki ole, täähän on hieno kämppä. Siistiä täällä ainakin on", Miro hymyili kävellen Marin perässä keittiiöön. "No enpä tiedä, en mä taida kahvia ottaa. Justiinsa join sitä kotona kun Aukku tarjos."

"No mähän sanoin, et mulla oli ikävä sua." Mari sanoi hyväntuulisena, hänellä tosiaankin oli kerennyt olla ikävä Miroa ja mitä sitä nyt peittelemäänkään, Mari oli sen verran ihastunut sillä hetkellä, ettei todellakaan osannut peitellä tunteitaan Miroa kohtaan. Hän oli ihastunut aivan korviaan myöten ja jos hän vain olisi viitsinyt, olisi hän suudellut Miroa paljon pidempään kuin äsken mutta ehkä hänen pitäisi hieman ensin tunnustella tilannetta ja katsella, mitä mieltä Miro tilanteesta oli. Kyllä heidän oikeasti pitäisi puhuakkin ihan kunnolla, ennenkuin mitään sen kummempaa voisi tapahtua.

"Mulla nyt onkin joku pakkomielle pitää tää mahdollisimman siistinä.. Tää kämppä on niin pieni, et täällä kyllä näkee samantien, jos täällä on yhtään sotkuista." Mari totesi. Asunnon siistinä pitäminen johtui kylläkin enemmän Marin perfektionistiluonteesta, ei hän voinut sille mitään, että hänen oli pakko pitää joka kohta kunnossa, jos jossain oli hiemankaan sotkuista, oli hänen pakko siivota samantien, hän ei voinut vain jättää tavaroita lojumaan minne sattuu. Miro kyllä oppisi vielä tuntemaan tuonkin luonteenpiirteen Marissa, jos nuo vielä jatkaisivat juttuaan ja suhde muuttuisi vakavammaksi. Mari tosiaan toivoi, että suhteesta tulisi vakavampi mutta hän ei voinut sille mitään, että häntä hieman epäilytti, että Miro jättäisi hänet oman onnensa nojaan sen jälkeen, kun saisi kuulla Marin menneisyydestä.

"No, en mä sit kehtaa vaan itelleni keittää sitä kahvia. Mut sano, jos sun mieli muuttuu." Mari sanoi, jääden sitten katselemaan Miron suuntaan, seisoen tästä vähän matkan päässä ja nosti sitten kädet hetkeksi lanteilleen. Häntä tosiaan hieman alkoi pelottaa ottaa asiansa puheeksi Miron kanssa mutta pakko kai se olisi, ei hän voinut pitää salaisuuksiaan enää sisällään, Miro oli itsekkin sanonut, että haluaisi tuntea Marin entistä paremmin.
"Mä kuitenkin aattelin, et me voitais vähän jutella.." Mari sanoi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, siirtyen samalla istumaan sohvalleen ja vilkaisi paikkaa vieressään, odottaen, että Miro tulisi hänen viereensä istumaan. Mari vaikutti ehkä hieman vakavalta mutta se johtui siitä, että häntä tosiaan pelotti ja jännitti. Miten ihmeessä Miro tulisi suhtautumaan Mariin sen jälkeen, kun kuulisi Marin taustoista?

Miro tyytyi tuttuun tapaansa virnistämään vinkeästi Marin todetessa, että tuolla oli ollut ikävä. Mielenkiintoisella tavalla Mari näytti ikävänsä, tosin se ei kyllä Miroa haitannut. Se kyllä haittasi, että Mari oli joutunut potemaan ikävää. Ikävä ei koskaan ollut mikään kiva tunne, vaan useimmiten se jäi riipimään sisintä oikein kunnolla. Miron sisintä se ainakin oli riipinyt. Ikävöintinsäkin takia Miro pystyi tunnistamaan ihastumisensa. Hän ei koskaan ikävöisi näin nopeasti ketään ihmistä, mutta Mari oli sen puolen hänessä onnistunut repimään esiin. Ehkä se ei ollut edes kovin syvällä hänessä, mutta sen löytymiseen tarvittiin vain ikävöinnin arvoinen ihminen. Ja se ikävöinnin arvoinen ihminen oli Miron mielessä Mari.

"Ootko sä siis perfektionisti tai jotain?" Miro kysäisi naiselta. Hitto, ei Miro ollut mitenkään siisti ihminen, vaikka ei nyt ihan täydessä sikolätissä tahtonutkaan asua. Vaaleatukkainen nuorukainen sattui nyt välillä jättämään vaatteitaan minne sattuu eikä kyllä jaksanut aina siivotakaan, mutta imuroi hän sentään aina kerran viikossa, ellei Aurora ollut sitten ehtinyt ensin. Aurora tosiaan oli aina se, joka huolehti heidän asuntonsa siisteydestä.
"Toivon mukaan sä et menetä muhun hermoja tulevaisuudessa, koska mä en oo mikään siistein ihminen", Miro naurahti. Pakko hänen oli se sanoa jo etukäteen, ettei se sitten lopulta tulisi Marille ihan hirveänä järkytyksenä. Ei Miro tahtonut Marin löytävän Mirosta yllättäen huonoja puolia - siitä voisi seurata katastrofi.

"Eiku keitä vaan, jos siltä tuntuu. Ei mua nyt vaan innosta juoda just kahvia", Miro katsahti naista. Kyllä tuo luonnollisesti saisi itselleen kahvia keittää, jos haluaisi, ei siinä mitään kehtaamista ollut. Vaikka ehkä olisikin kieltämättä outoa juoda kahvia yksikseen mikäli vieraita olisi paikalla.
Miron ajatuksistaan herätti Marin ääni. Miksi hemmetissä sen sävyn piti olla niin pelottavan vakava? Voi ei - ei kai.. Ei kai Mari nyt aikonut sanoa Mirolle, ettei enää tahtonut nähdä häntä? Ähh, Miron piti nyt ottaa rennosti kuten aina ja kaikki menisi hyvin. Ei Mari ollut näyttänyt mitään merkkejä siihen suuntaan, ettei enää haluaisi tavata.

"Joo?" Miro kysäisi jo matkan varrella hieman vakavastikin, kunnes sitten istahti sohvalle ihan Marin viereen, eikä jättänyt heidän väliinsä minkäänlaista hajurakoa. Aiemmin se olisi ehkä ollut tarpeellista, mutta nyt molemmat kyllä jo kaipasivat toistensa läheisyyttä, joten ehkä tämä tuntui Marin mielestä yksinkertaisesti mukavalta. Miro ainakin piti tästä simppelistä kosketuskontaktista mielettömästi.
"Älä vaan sano, ettet enää halua tavata mua", Miro möläytti vahingossa, koska Mari näytti niin vakavalta ja hiljaiselta.

"No vois kai sen niinkin sanoo.. Mä nyt vaan oon tottunu siihen, et mä pidän kaiken siistinä ja muutenkin hyvässä kunnossa. Mulle ois varmaan painajainen, jos mä siivois johonkin viikkoon ja paikat ois miten sattuu enkä mä löytäis mun tavaroita." Mari sanoi pienesti hymyillen. Hän inhosi tätä piirrettä itsessään, inhosi sitä lähes enemmän kuin mitään muuta, sillä juuri tuo piirre oli aiheuttanut Marille niin paljon ongelmia ja mielipahaa, että Mari voi suurinpiirtein pahoin ajatellessaankin, miten paljon ongelmia hänelle oli kerääntynyt ihan vain sen takia, että halusi kaiken olevan täydellistä.
"Ehkä mä jotenkin kestän. Toivottavasti sullakaan ei mee hermot muhun, mä kun ihan varmasti kans pidän kaiken siistinä, siitä sä voit olla varma."

Mari vain pudisteli päätään Miron sanoille. Kyllä hän kerkeäisi kahvia keittää myöhemminkin itselleen, nyt hän keskittyi mieluummin Miroon kuin mihinkään kahvin juontiin.
"Äh, kyllä mä kerkeen sitä kahvia juoda myöhemminkin." Mari vain totesi, yrittäen samalla hieman keräillä ajatuksiaan kokoon. Kahvin keittämiseen olisi tietysti saanut kulumaan hieman aikaa eikä hänen olisi tarvinnut ihan heti puhua Miron kanssa kovin vakavasti mutta toisaalta, mitä nopeammin tämän asian hoitaisi niin sen parempi, hän ei halunnut enää viivytellä puhumisen kanssa. Hänen olisi pitänyt ehkä kertoa asioistaan jo aikaisemmin, sillä nyt Mirokin oli mennyt ihastumaan häneen mutta eihän tuosta tiennyt, jos tuo ei halunnut jotain epävarmaa anorektikkotyttöystävää itselleen. Mari ei olisi ainakaan halunnut ja ymmärsi kyllä, jos Miro haluaisi jättää hänet omiin oloihinsa.

Mari oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, että melkein säikähti, kun kuuli Miron sanat. Hän jäikin tuijottamaan Miroa hetken aikaa hölmistyneenä, kunnes sai hymyiltyä hieman häkeltyneenä ja pudisti päätään.
"Ei hätää, ei tässä nyt oo siitä kyse.. Kyllä mä haluan sua vielä tavata." Mari sanoi hymyillen mahdollisimman vakuuttavasti ja laski kätensä hetkeksi Miron toiselle kädelle, haluten saada hetkeksi pienen kosketuskontaktin mieheen, sillä häntä oikeasti pelotti puhua asioistaan. Hän ei ollut vielä kertaakaan puhunut syömishäiriöstään kenellekkään miehelle, joten vähemmästäkin häntä pelotti.

"Tässä on enemmän ehkä kyse siitä, haluutko sä enää tavata mua... Sähän sanoit sillon, et sä haluut oppia tuntemaan mut paremmin? Mä nyt aattelin, et ennen kun tää meidän juttu menee yhtään vakavammaks nii ehkä mun pitäis kertoo musta vähän enemmän, ettei mun kaikki asiat tuu sitten sulle myöhemmin yllätyksenä.. Ja ehkä sä ymmärrät samalla kans, miks mä oon nykyään niin kamalan epävarma itestäni.." Mari sanoi, kerättyään hetken aikaa ajatuksiaan mutta hän ei silti katsonut Miroa vain katseli heidän käsiään.

”Aika ihailtavaa sinänsä. Ite mä otan siivoomisen melko rennosti, imuroin ehkä kerran viikossa mutta tää pikkutarkka puoli ei oo ihan mun heiniä”, Miro totesi. Oli oikeastaan vähän pelottavaakin ajatella, että Mari oli joku hurja siisteysintoilija kun Miro taas harrasti rentoa elämänkatsomustaan ihan siivoamisenkin parissa. Toivon mukaan se ei kuitenkaan tulisi heidän hyvin alkaneen suhteensa väliin. Ei Miro haluaisi heidän suhteensa kaatuvan niinkin pieneen asiaan kuin siivoamiseen, koska loppujen lopuksi tärkeintähän olisi se, että heillä olisi toisensa.
”Jos meneeki, niin se on pikkujuttu. Siivoominen on kuitenkin asiana sellanen, että sen voi aina sopia. Ei me sen takia riitannuta”, mies totesi. Hän tosiaan toivoi kaikesta sydämestään että riitaa siivoamiseen liittyen ei koskaan tulisi. Se olisi kauheaa, tosin ehkä väistämätöntä. Ähh – nyt täytyi pitää optimistinen mieli.

Miro tunsi sydämensä hakkaavan kovempaa, kun Mari vain tuijotti häntä hetken aikaa hölmistyneenä. Mitä, jos Miro olisi osunut jotenkin kovin herkkään kohtaan ja siksi nainen katsoi häntä nyt kysyvänä? Tai sitten Miro oli väärässä, ja Mari ei oikeasti halunnutkaan jättää häntä.
”Huh, mä jo pelästyin”, Miro naurahti suoraan sanottuna helpottuneesti. Hän oli ihan oikeasti jo miettinyt hetken aikaa, että oliko tehnyt jotain väärin ja sitten saanut Marin vihaiseksi. Onneksi niin ei ollut käynyt. Sitä paitsi, ei Mari vaikuttanut sellaiselta vaikealta naiselta, joka tuhahtelisi joka ikisestä asiasta ja olisi muutenkin.. No, aikamoinen akka. Miro oli joskus saanut tuhahduksia naiselta seksin jälkeen, ja se oli oikeasti turhauttavaa, varsinkin, kun syytä sille asialle ei tiennyt. Miehen huulille nousi kevyt hymy, kun Mari kosketti hänen kättään.

Miro kurtisti ihmetellen kulmiaan Marin seuraavat sanat kuullessaan. Tuskin nainen pystyisi kertomaan jotain sellaista, mikä saisi miehen katumaan sitä, että nyt tapaili Maria. Vai pystyikö tätä tapailuksi kutsumaan? Kaipa pystyi, koska ei tämä ainakaan enää mitään leikkimistä ollut, vaan oli muuttunut oikeastaan ihan vakavaksikin. Se oli oikeastaan aika outoa. Aikaisemminhan – siis sen baaritapauksen jälkeen - Mari ei lähes halunnut enää nähdä Miroa, vaan oli jättänyt vastaamatta kaikkiin häneen soittoihinsakin. Nyt tuntuikin hyvältä, kun Mari itse soitti ja otti yhteyttä. Se sai Miron tuntemaan, että Mari oikeasti oli kiinnostunut.

”Okei, mä kuuntelen”, mies lopulta totesi vakavana, tarttuen sitten Mariin käteen oikein kunnolla. Miro oli valmis kuuntelemaan, eikä todellakaan aikoisi nyt kääntää naiselle selkäänsä tai tehdä mitään muuta yhtä kauheaa. Miro oli Marista sen verran kiinnostunut, ettei nyt alkaisi leikkiä mitään lapsellisia leikkejä. Sitä paitsi, Miro oikeasti tahtoi tietää kyseisestä naisesta enemmän. Niinhän he olivat puhuneet jo ensimmäisillä treffeillään, ja tuolloin Miro oli saanut tietää vähän Marista. Nyt hän saisi tietää entistä enemmän, ja se tuntui hyvältä.

"Joo ja kyllä mulle saa aina välillä sanookkin asiasta, jos meinaa hermot mennä. Mä tiiän itekkin, et mä oon välillä ton siivomisenkin suhteen ihan sairaan rasittava mut mulle pitää oikeesti sanoo siitä, kyllä mä siitä ehkä sit rauhotun taas vähäks aikaa. - Mut nii, joku siivoominen nyt on loppujen lopuks aika pikkujuttu, et tuskin me nyt siitä mitään tappelua saadaan aikaseks." Mari totesi hymyillen. Kyllä hän tiesi itsekkin, ettei mitään siivoamista todellakaan tarvinnut ottaa kovin tosissaan mutta minkäs omalle luonteelleen loppujen lopuksi mahtoi? Mari kyllä oli omasta mielestään rauhoittunut tuonkin asian suhteen viime aikoina, sillä koulu ja työt pitivät hänet niin kiireisenä, ettei aina vain ollut aikaa mihinkään siivoamiseen, jos halusi muutakin tehdä, kuten nähdä ystäviä.

Mari vain hymyili Miron sanoille ja nosti katseensa taas hetkeksi tuohon, katsoen tuota hetken aikaa silmiin. Ei hän ikinä voinut enää sanoa Mirolle mitään tuohon suuntaan viittaavaakaan. Hän oli ihastunut eikä siitä asiasta päässyt eroon ihan helpolla ja tällä kertaa Mari ei halunnut luovuttaa samantien Miron suhteen.
"Ei sun tarvii tuommosta pelätä. Mä en tuu tuommosta sanomaan, sen mä voin sulle luvata." Mari sanoi hymyillen. Aluksi hän tosiaan oli yrittänyt ignoorata Miron parhaansa mukaan mutta Miro oli sitkeästi pyörinyt hänen ympärillään ja onnistunut saamaan Marin ihastumaan tuohon eikä Mari tosiaankaan halunnut lopettaa Miron tapailua, jos tätä nyt pystyi tapailuksi kutsumaan.

Miron ilmoittaessa kuuntelevansa Maria, nainen laski katseensa taas tuon silmistä pois. Hän ei uskaltanut eikä viitsinyt edes katsoa tuota silmiin, jostain syystä häntä hävetti, vaikka ei ollut vielä kertonut edes mitään. Ei syömishäiriötä pitäisi tällä tavalla hävetä, sitäpaitsi Mari oli päässyt jo pahimmasta tilanteesta ylitse mutta siitä huolimatta hänestä tuntui vaikealta edes ajatella koko asiaa, saatikka sitten puhua siitä Mirolle. Eniten häntä pelotti se, että Miron suhtautuminen häneen muuttuisi asian myötä. Toisaalta se kyllä varmasti auttaisi Miroa myös ymmärtämään enemmän Maria ja ehkä tuolla ei menisi hermot naiseen niin helposti, kun ymmärtäisi, minkä takia Mari oli toisinaan niin ujo ja epävarma itsestään.

"Mähän oon kertonu sulle, et mä olin lukion jälkeen aupairina Yhdysvalloissa? Se syksy oli mulle aika vaikeeta aikaa, mä olin just kirjottanu ylioppilaaks lukiosta ja koko edellisen vuoden mä olin vaan lukenu kirjotuksiin enkä ollu tehny käytännössä mitään muuta. Mä olin jo päättäny, et mä en hae kouluun syksyks vaan pidän välivuoden mut koko ajan mun vanhemmat puhu, miten mun pitäis hakee kouluun ja mä haaskaan mun lahjat, jos mä en mee kouluun samantien. Ne oikeesti painosti mua koko ajan ja kun mä sitten kirjotin lopulta seitsemän L:n ylioppilaaks nii musta tuntu edelleen, et mä en oo tarpeeks hyvä. Ja ei sitä kauheesti ottanu, et mun vanhemmat sano, et mä oisin pystyny parempaankin, jos oisin halunnu." Mari aloitti selittämään, pyyhkäisten samalla hieman hiuksiaan kasvojensa edestä.

"Mulla oli ihan kauheet paineet sillon kaikesta. Sit mä keksin, et mä lähen aupairiks ja kun mä pääsin sinne Jenkkeihin niin jotenkin tuntu, et yhtäkkiä se kaikki stressi ja ahdistus purkaantu kerralla enkä mä osannu käsitellä sitä oikein. Ensimmäistä kertaa mun elämässä mun vanhemmat ei ollu hönkimässä mun niskaan ja mä sain ite tehdä mitä halusin mut silti mä kuulin mun päässä koko ajan niitten äänet, et mä en pärjää, mä pystyisin parempaan ja mä en oo tarpeeks hyvä. - Lopulta se kaikki purkaantu ihan täysin ja mä sairastuin anoreksiaan." Mari sanoi, hiljentyen sanojensa jälkeen ja varoi katsomasta Miroon, häntä oikeasti hävetti edes kertoa, että hänellä oli ollut niin pahoja ongelmia painonsa ja syömisensä kanssa.

"Mä tulin sieltä Yhdysvalloista kotiin jo talvella, mä olin niin huonossa kunnossa, et mä en vaan pystyny pysymään siellä ja mä oisin varmaan tapattanu itteni siihen syömishäiriöön, jos mä en ois tullu Suomeen ja hakeutunu hoitoon." Mari jatkoi vielä, tuntien sitten, että äänensä pettäisi, jos hän jatkaisi enää yhtään pidemmälle. Aihe oli tosiaankin arka hänelle ja ei ollut helppoa repiä vanhoja haavoja auki puhumalla tästä mutta hän tiesi, että asiasta oli pakko kertoa ennemmin tai myöhemmin Mirolle.

"Usko huvikses, että mä en helposti menetä hermojani. Ei siis mitään hätää”" Miro naurahti kevyesti Marin sanat kuullessaan. Eniten huolta miehellä nimenomaan oli Marin reaktiosta hänen siivoamattomuutensa. Miro oli sen verran rento, ettei koskaan halunnut suuttua ihmisille, ellei nyt sitten jotain satunnaisia baaritappeluita laskettu. Kännissä mies oli haukkumasanoille huomattavasti reaktioalttiimpi, mutta kun Miro oli selvä, haukkujat saivat vaan takaisin väliinpitämättömän asenteen tai piikikkään vastalauseen. Väkivaltaisuuksiin Miro ei todellakaan alentuisi selvänä – ainakaan silloin, jos häntä haukuttiin. Silloin Miro saattoi kyllä ärsyyntyä mikäli haukkuminen kohdistui hänen läheisiinsä. Jos joku alkaisi esimerkiksi haukkua jossain hänen ystäväänsä, ei miehen reaktio olisi mikään kevyt vaan hän kyllä huutaisi suoraa kurkkua. Miro muutenkin vihasi arvostelevia, toisten asioihin nenäänsä tunkevia ihmisiä.

Miro hymyili kevyesti naisen sanat kuullessaan. Nykyään mies ei enää edes tietäisi, mitä tekisi, jos menettäisi elämästään Marin. Tuosta oli tullut nuorukaiselle tärkeä ihminen jo näin lyhyessä ajassa, eikä se ollut mitenkään yleistä, ei hänelle. Muut saattoivat päästää ihmisiä helposti elämäänsä, mutta Mirolla siinä kesti kauan.
"Mua vaan ahdistaa, että menetän sut. Mulla on liikaa kaikkea mitä vielä haluun susta tietää.. Ja oot mulle muutenkin tärkee", mies hymyili vieressään istuvalle, kauniille naiselle. Mirosta tuntui niin hyvältä tuntea Marin läheisyys. Oikeastaan aina, kun nainen oli poissa, tunsi mies, että pala hänestä oli jossain muualla. Sitä aina sanottiin, että vastakohdat täydentävät toisiaan, ja ehkä heidän tapauksessaan olikin käynyt juuri niin.

Miro katsoi Maria rauhoittavasti, kun tuo oli melko pitkään hiljaa. Osittain häntä jopa ahdisti tietää Marin kertoma asia, kun se näköjään sai naisen noin ahdistuneeksi. Naisen täytyi kuitenkin tietää, että Miro oli siinä. Hän ei lähtisi minnekään. Ei Miro vaan kävelisi pois paikalta ja unohtaisi Maria ikuisiksi ajoiksi. Ei. Siihen hän ei pystyisi. Miro tahtoikin nyt osoittaa, että oli ihan oikeasti Marin luottamuksen arvoinen. Ei hän käyttäytyisi niin kuin ne Marin aikaisemmat miehet. Miten nuo sitten olivat käyttäytyneet? Miro ei tiennyt sitä, mutta vielä joku päivä hän haluaisi kuulla senkin asian – mutta vasta sitten, kun Mari oli valmis kertomaan. Miro oli ylpeä jo tästäkin tilanteesta, siitä, että Mari halusi kertoa itsestään enemmän, vaikka se ilmeisesti olikin vaikeaa.

Miro nyökkäsi Marille tuon puhuessa aupair -ajoistaan Yhdysvalloissa. Kyllähän nainen oli siitä maininnut aikaisemmin, muttei Miro tiennyt siitä sen enempää. Mitä pidemmälle Miro kuunteli, sitä haikeammaksi hänen mielensä muuttui. Lukenut vain ylioppilaskirjoituksiin? Ei Miro voinut kuvitellakaan sellaista elämää, ei ainakaan itselleen. Ei häntä koskaan oltu edes painostettu lukemaan, vaan Miro oli saanut lukea omalla ajallaan. Mari ei ilmeisesti ollut saanut niin tehdä, kun seitsemään L:ääkin oli kirjoittanut. Ja se muuten sai Miron kohottamaan kulmiaan hämmästyneenä. Wau. Siihen mies ei olisi koskaan pystynyt. Miro ei oikeastaan edes voinut ymmärtää, miten Marin vanhemmat kehtasivat olla noin vaativia omaa lastaan kohtaan. Jos kirjoittaa seitsemän L:ää, niin eikö se sitten muka ole tarpeeksi? Miroa onniteltiin jo siitä, kun paras numeronsa oli M pitkästä matikasta.

Miro kiristi vielä entistä enemmän otettaan Marin kädestä tuon alkaessa puhua, kuinka stressi alkoi kasaantua. Vaaleatukkainen nuorukainen halusi viestittää olevansa nyt paikalla kuuntelemassa, ja ilmaisemassa sitä, että tosiaan oli tukena. Miro ei koskaan ollut tuntenut tuota monille tuttua stressiä, mutta hän saattoi samastua naiseen kyllä empaattisuuden kautta. Sitä enemmän empaattisuus ilmeni mitä pidemmälle Mari pääsi. Tuo oli.. Tuo oli ihan kauheaa. Anoreksia? Miro kurtisti kulmiaan. Siksi nainen oli ollut epävarma vartalostaankin.

"Hei", mies aloitti Marin hiljentyessä ja vei kätensä toisen poskelle lempeästi. "Ei sun tarvi hävetä. Ei toi ollu sun syytä." Miro yritti tavoittaa Marin katsekontaktia, mutta sillä hetkellä se olu kovin vaikeaa. Nainen tosiaan vaikutti siltä, että olisi hävennyt kaikkea tapahtunutta, mikä sai Miron ihmettelemään. Tuon vanhemmathan siinä olivat tehneet väärin, eikä suinkaan Mari. Ei nainen voinut mitään sairastumiselleen.
"Haluun et sä tiedät, että mun suhtautuminen suhun ei oo muuttunu mitenkään tän takia. On vaan kiva, että ymmärrän sua nyt entistä paremmin", Miro silitti naisen poskea kevyesti peukalollaan. "Oon tosi otettu siitä, että kerroit asiasta mulle."

"Ei sun tarvii oikeesti tommosta pelätä, et sä oo mua menettämässä.. Mä ehkä olin vähän hölmö aluks, kun yritin vaan vältellä sua mut en mä enää vois tehä silleen, susta on tullu sen verran tärkee mulle tässä ajassa, et en mä enää sua päästäis menemään ihan noin vaan." Mari sanoi, tarkoittaen joka sanaa. Hänestä oli ihana kuulla, että hän oli myös Mirolle tärkeä, sillä Mirosta oli tosiaan kerennyt tulla hänelle oikeasti tärkeä näin lyhyenä aikana. Varmasti Miron tärkeys Marin elämässä vain vahvistuisi ajan kuluessa mutta jo tähän mennessä Marista tuntui hassulta ajatellakkaan, ettei Miro kuuluisi hänen elämäänsä. Miron kanssa oli niin hyvä olla ja se oli oikeastaan hieman pelottavaakin, Maria nimittäin itseäänkin pelotti, että hän tulisi vielä menettämään Miron, tavalla tai toisella.

Marin hiljaisuus jatkui edelleen, ei hän oikein tiennyt, mitä olisi enää sanonut. Hän ei ollut muistellut tuota syömishäiriön aikaansa pitkiin aikoihin sen tarkemmin mutta nyt kun hän kertoi asiasta Mirolle, kaikki muistui taas elävästi mieleen ja Marista tuntui, kuin hän olis elänyt noita samoja hetkiä uudestaan. Hän muisti liiankin elävästi, miltä hänestä oli tuntunut, mitä hän oli ajatellut, millaista kaikki oli. Ne hetket olivat Marin elämän pahimpia ja välillä hän oli varma, että hän tulisi kuolemaan sairauteensa, hän oli käynyt niin pohjalla.

"No en mä osaa tästä oikein ketään muutakaan syyttää. Tai, kyllähän mä tiiän, et aika iso osa tosta on mun vanhempien syytä, ne asetti mulle ihan liian kovat paineet kaiken suhteen mutta siitä huolimatta mä olin se, joka sitä syömistä tarkkaili kun joku hullu enkä mä osannu rauhottua liikunnankaan suhteen. Mä vaan koko ajan aattelin, et mä oon ihan surkee ja laiska enkä mä osaa syödäkkään oikein.." Mari sanoi pitkältä tuntuneen hiljaisuuden, nostaen lopulta katseensa varovasti Miroon. Jo se, että Miro oli läsnä ja kuunteli, tuntui Marista uskomattoman hyvältä.

"Mä aattelinkin, et sun ois ehkä parempi tietää, et mussa on tämmönenkin puoli. Ei se syömishäiriö enää hallitse samalla tavalla mun elämää ja mä oon saanu apua noihin ongelmiin mut välillä mulle vaan iskee kauhee epävarmuus.. Ja oothan sä sen itekkin jo varmasti huomannu, et mä oon tosi epävarma välillä, vaikka vois äkkiseltään luulla, et mä oon tosi itsevarma." Mari sanoi, katsoen samalla Miroa silmiin ja sai hymyiltyäkin hieman. Miron sanat tuntuivat todella hyviltä ja hän oli oikeastaan sillä hetkellä helpottunutkin siitä, että hän oli kertonut Mirolle. Miro ei ollut tuominnut hänen sairauttaan vaan tuo oli näyttänyt, että välitti ja oli läsnä siitä huolimatta.
"Mä en oo puhunu tästä asiasta kuin harvoille ja valituille ja kyllä mua kieltämättä pelotti kertoo tästä sulle mut mä kuitenkin aattelin, et kyllä sun pitää tietää, jos tää meidän juttu tästä menee yhtään vakavammaks, ettet sä sit joudu joskus myöhemmin ihmettelemään mun käytöstä.."

Sanojensa jälkeen Mari taas hiljeni ja laski katseensa Miron silmistä pois. Hän katsoi jälleen heidän käsiään ja mietti, pystyisikö kertomaan myös syömishäiriönsä aikaisista muista sekoiluistaan, kuten siitä, että meni pettämään isosiskonsa luottamuksen pahimmalla mahdollisella tavalla ja petti tuota tuon poikaystävän kanssa. Kaiken huippu kyllä oli, kun Mari sattui tulemaan vielä raskaaksi, Mari oli muutenkin niihin aikoihin niin murtunut ja sekaisin, että tuo tapaus oli meinannut romuttaa hänet lopullisesti.
"Ei toi syömishäiriö oo kyllä ainut asia, mikä sillon oli pielessä.. Mä tein jotain nii kamalaa, et mä en anna sitä varmaan itelleni ikinä anteeks."

Miro ei voinut tehdä muuta kuin katsoa Maria myötätuntoisesti. Oikeita sanoja oli vaikeaa löytää. Ei mies toisaalta halunnut kuluttaa mitään sanontoja, ne kun olivat jo valmiiksi käytössä kulahtaneita, mutta ei mies kyllä mitään uusia sanojakaan keksisi. Ehkä Mari kuitenkin arvosti ihan vain sitäkin, että Miro kuunteli, aivan kuten Miro sitä, että Mari kertoi. Heillä oli tässä sellainen kahdenkeskinen diili. Outo sana tilannetta kuvaamaan, mutta eikö se sellainen osittain ollut? Kyllä, kyllä se oli. Jakoihan Mari parhaillaan asioita Mirolle, ja tietenkään mies ei niitä kertoisi eteenpäin. Se oli kuin jonkinlainen salaisuus heidän välillään. Oikeastaan, tämä oli kuin parhaiden ystävysten välinen salaisuus, mutta tässä oli jotain enemmän. Tämähän määrittäisi hyvin pitkälti Marin ja Miron yhteistä tulevaisuutta. Mikäli Miro reagoisi negatiivisesti, tästä ei tulisi mitään. Sen tiesi jo valmiiksi.

"Mari, sä et voi syyttää ittees. Syömishäiriöt, ne.. Ne harvoin johtuu itestä. Jopa mä oon kuunnellu psykologian tunneilla sen verran, että voin sanoo biologisten ja sosiaalisten syiden liittyvän siihen ihan yhtä paljon. Oikeestaan enemmän ku ihmisen itsensä. Joku asiahan sen loppujen lopuksi sen sytyttää, ja sun tapaukses se oli se stressi jonka kaikki se opiskelu aiheutti. Tai oikeestaan sun vanhemmat. Jos 7 L:n kirjottaneelle sanotaan, että ois pystyny parempaankin jos ois halunnu, ni se aiheuttaa kyllä ihan varmasti jotain", mies yritti lohduttaa. Miro ei itsekään tiennyt, mistä keksi kaikkia näitä asioita, mutta ehkä oli ihan hyvä asia, että niitä tuli esille. Ei Miro halunnut vaan istua siinä ja kuunnella, vaan halusi myös osoittaa, että osasi olla tukena. Monet ihmiset eivät sitä puolta Mirosta edes saaneet nähdä.

"Kyllä mä kieltämättä ihmettelin sun epävarmuutta sillon ku me.. No kyl sä tiiät. On siis hyvä, että sä kerroit. Sain selityksen kaikkeen", Miro totesi katsoen Maria silmiin. Ne katsekontaktit Marilta saivat hänet uskomaan entistä enemmän siihen, että hän onnistui sanomaan hyviä asioita. Sitä Miro stressasikin, niitä sanoja. Hän pelkäsi niin kovasti valitsevansa väärät sanat ja sitä kautta häätävänsä pois naisen kokonaan elämästään. "Kuten sä huomasit sillon siellä baarissa, mä en tekis mitään satuttaakseni sua. Mä oikeesti aion mennä sun ehdoilla, enkä tehä mitään sellasta, mistä sä saat negatiivisia tuntemuksia. Tiedä se", Miro nyökkäsi aidosti vakavana. Se kaikista asioista vitsaileva Miro oli tosiaan nyt jossain muulla. Tällä hetkellä esillä oli empaattinen, herkkä ja lempeä Miro, joka ei koskaan tekisi mitään Maria satuttaakseen. Hän oli nyt valmis kuuntelemaan ja tekemään kaikkensa Marin hyväksi.

"Mitä?" Miro kurtisti kulmiaan. Koska nainen alkoi taas katsella käsiään, kertoi se siitä, että joku ahdistava muisto oli taas tulossa. Sen Miro oli jo nyt oppinut lukemaan naisen elekielestä. Mies tosiaan odotteli sitä päivää, kun osaisi lukea naisen pienimmistäkin eleestä, mitä tuo ajatteli. Kyllä Miro sen oppisikin, kun vain halusi. Tai Mari halusi. Eihän sitä tiennyt, vaikka Mari vielä haluaisi jättää heidän säätönsä taakseen kokonaan. "Kerro vaan. Mä en oo katoomassa minnekkään", Miro hymyili ja laittoi vielä toisen kätensäkin naisen kädelle. Miro ei voinut luvata, että voisiko Mari kertoa jotain häntä järkyttävää, mutta sen mies tiesi, että hän ei paikalta katoaisi.

"Kyllä mä sen tiiän. Mut en mä silti osaa tästä enää mun vanhempiakaan syytellä. Olin mä niille aluks tosi vihanen ja mä en ees halunnu nähä niitä. Kun mä tulin sieltä Yhdysvalloista takasin nii mä muutin mun vanhempien luota mun parhaan ystävän luokse, koska mä tiesin, että se oikeesti välittää ja halus auttaa mua. Mulla oli sillon niin helpottunu olo, kun mä pääsin jonkun semmosen ihmisen luokse, joka ei koko ajan painostanu mua ja anto mun olla semmonen kun mä oon eikä vaan koko ajan puhunu, et mä voisin tehdä asiat vielä paremmin.." Mari selitti, hymyillenkin hieman. Hän oli tosiaan ikuisesti kiitollinen parhaalle ystävälleen, ilman tuota Mari ei olisi varmasti selvinnyt ja tuo oli saanut Marin aukaisemaan silmänsä myös sille, miten hänen vanhempansa olivat häntä kohdelleet.

"Nojoo, mä aatelinkin, että sä varmasti vähän ihmettelet ja en mä ees tietosesti tee sitä, et mä häpeilen itseeni, se vaan tulee yhtäkkiä jostain alitajunnasta. Mä kyllä tiiän nyt, et mä oon ihan sopiva ja näytän hyvältä mut silti se epävarmuus iskee aina jossain kohtaa pintaan.. Ja just sillonkin.. Kyllä mua vähän pelotti, mitä sä musta aattelet.." Mari sanoi pienesti hymyillen. Häntä ihan oikeasti oli pelottanut, mitä mieltä Miro hänestä ja hänen vartalostaan olisi mutta ilmeisesti tuo oli tykännyt, kun ei ollut karkuunkaan lähtenyt ja kaikki oli sujunut muutenkin hyvin. Siitä Mari oli onnellinen.
"Sä oot oikeesti tosi ihana." Mari ei voinut olla sanomatta, kun Miro totesi, ettei tekisi mitään, mikä satuttaisi vähänkään Maria. Ei Mari ollut epäillytkään, että tuo mitään semmoista menisi tekemään mutta tuntui silti hyvältä kuulla nuo sanat Mironkin suusta.

Mari vain tuijotteli käsiään ja hieman katui sitä, että aloitti edes puhumaan koko aiheesta mitään. Hän ei ollut puhunut asiasta kenenkään kanssa, ei edes parhaan ystävänsä eikä hän siitä pahemmin halunnutkaan puhua, sillä se asia hävetti ja ahdisti niin paljon edelleen. Jos hän voisi kelata aikaa taakse päin ja perua sen tapahtuneen, Mari ilman muuta tekisi sen, sillä se oli saanut niin paljon pahaa aikaiseksi ja ennen kaikkea se oli rikkonut hänen välinsä Tean kanssa lopullisesti. He eivät olleet Tean kanssa käytännössä ollenkaan tekemisissä ja se jos mikä tuntui Marista pahalta, sillä Tea oli kuitenkin hänen siskonsa ja kaikesta huolimatta tärkeä hänellä.

"Sä varmaan pidät mua ihan kauheena.." Mari sanoi hiljaa, tuntien kurkkuaan hieman kuristavan, itku ei tosiaankaan ollut kaukana. Hän ei oikein tiennyt, miten olisi voinut asiasta edes kertoa, asia oli edelleen niin kipeä ja tuntui ehkä pahemmalta kuin koko syömishäiriö. Mari kärsisi mieluummin vaikka syömishäiristöään edelleen kuin kärsisi tästä muistostaan.
"Mä olin oikeesti tosi sekasin, sillon kun mä tulin sieltä Yhdysvalloista.. Mä sit ihastuin ihan korviani myöten yhteen mieheen, johon mun ei ois pitäny koskee pitkällä tikullakaan. Se mies seurusteli mulle tärkeen ihmisen kanssa mut jostain syystä mä uskoin, et se välitti kans musta ja jotenkin.. Me päädyttiin sänkyyn sen miehen kanssa.." Mari aloitti, jättäen kuitenkin mainitsematta, että tuo mies oli oman siskonsa silloinen poikaystävä.
" - Mä menin pettämään sitä mulle tärkeetä ihmistä ja kaiken huipuks mä tulin vielä raskaaks. Mä tein abortin ja siinä samalla mulla meni välit poikki sekä siihen mieheen että siihen sen tyttöystävään. Mä sain koko hommasta syyt niskoilleni ja nykyään ne kumpikin inhoo mua."

"Sä oot tosi onnekas, että sulla on ton kaltanen paras ystävä. Jos sulla ei ois ollu sitä kaverinsa, niin mitä tahansa ois voinu tapahtua", Miro totesi. Hän ei tosiaan edes halunnut ajatella, että mitä olisi tapahtunut, mikäli Marin olisi pitänyt raivata tiensä kaiken tämän läpi yksin. Ei ollut edes varmaa, että olisiko Mari enää silloin täällä. Luojan kiitos tuolla oli luotettava ja hyvä paras ystävä. Miro tosin tiesi, miltä tuntui selvitä suuresta elämänmuutoksesta yksin. Olihan hän muuttanut silloin Helsinkiin ilman minkäänlaisia kontakteja ja läheisiä. Hän oli onneksi hyvin sosiaalinen, joten ei ollut kestänyt kauaakaan, kun hän oli jo hankkinut itsensä ensimmäisen ystävänsä. Kyseisen ystävän kautta Miro oli sitten jo tavannutkin kaikkia muita, mahtavia ihmisiä, joten hänelle kaikki oli kääntynyt parhain päin.

"Mun mielestä sä olit sillo kaunis - ja oot siis yhä. Ja sun vartalo.. Huh huh", Miro virnisti kevyesti, yrittäen siinä samalla vähän keventää tunnelmaa. Alun perin mies oli tosiaan kiinnittänyt huomionsa Mariin nättiin ulkonäköön ja miehen silmissä täydelliseen vartaloon, mutta mitä enemmän hän tutustui Mariin, sitä enemmän naisen luonne alkoi kiinnostaa. Miro oli kyllä huomannut, että he olivat täysin erilaisia, mutta ehkä se osittain toikin sellaista jännitystä tähän heidän tilanteeseensa. Saattoihan se olla tylsää, jos he olisivat kuin kaksi marjaa. Ei Miro sitä ainakaan kovin kauaa kestäisi.
Miro hymähti kevyesti Marin kehuessa häntä ihanaksi. Toki hän oli sitä naisilta ennenkin kuullut, mutta jotenkin tämä Marilta saatu kohteliaisuus tuntui erilaiselta. Merkittävämmältä, voisiko sanoa.

Miro huolestui, kun kuuli naisen murtuneen äänen. Enää hän ei edes tiennyt miten reagoida. Nyt jotain pahaa oli ihan selvästi tulossa. Ei Mari sentään ollut aiemmin meinannut itkeä, mutta nyt ihan selvästi tuolla oli vaikeaa pidättää itkua. Vaikka Miro hetken pohti, halaisiko Maria, ehkä olisi parempi antaa hänen ensin kertoa. Otettaan Marin käsistä mies ei tosiaan irrottanut.
Miro yritti tavoitella Marin katsekontaktia tuon kertoessa tapahtuneesta. Kun nainen piti tauon, tiesi mies, että nyt pahin oli ihan varmasti edessä. Miro kurtisti hieman kulmiaan - oliko Mari pettänyt jonkun läheisensä? Miro ei meinannut aluksi edes uskoa sitä, mutta kyllä se pakko oli uskoa, kun Mari itse asiasta kertoi ja ihan selvästi katui.

Miro ei voinut kieltää, etteikö olisi mennyt hiljaiseksi Marin päästyä kertomuksensa loppuun. Ei hän tiennyt, miksi. Kyllä, Miro ei tiennyt, miten reagoisi, koska asia tosiaan oli ollut melko paha. Toisaalta hän ei kuitenkaan tiennyt mitä Mari tahtoisi kuulla; totuuden vai valheita? Miro hymähti.
"Mä en voi valehdella ja sanoo että toi ei järkytä mua", mies aloitti vaisuna. "Minkä ikänen sä tollon olit?" Miro ei viitsinyt tosiaan alkaa selittämään, kuinka hyväksyi kaiken ja hienosti tehty. Ei, se ei tosiaan ollut hienosti tehty, mutta jokainen teki virheitä. Toisaalta Miro siis ymmärsikin Maria. Tuohan oli jo alussa sanonut, että oli täysin sekaisin Yhdysvalloista palattuaan. Ei Mari varmastikaan olisi tehnyt noin mikäli olisi ollut kaikissa järjissään. Mutta se raskaus.. Se jos jokin järkytti Miroa. Ei hän osannut edes kuvitella sitä tilannetta.

"Niimpä. Mä oon oikeesti ikuisesti kiitollinen sille kaikesta, mitä se sillon teki ja miten se edelleen jaksaa huolehtia musta, vaikka mä oonkin jo ihan kunnossa. Tosin, kyllä mäkin oisin auttanu sitä ihan samalla tavalla, jos sillä ois samanlainen tilanne kun mulla oli." Mari sanoi pienesti hymyillen. Hänen paras ystävänsä oli tosiaan hänen elämänsä tärkein ihminen ja tuskin kukaan tulisi ikinä viemään sitä paikkaa mutta varmasti se oli ymmärrettävää, ystävät olivat aina ystäviä. Miro kyllä voisi tärkeysjärjestyksessä päästä samoille sijoille hänen parhaan ystävänsä kanssa mutta sekin tapahtuisi sitten aikanaan, jos he nyt tätä niin sanottua tapailua jatkaisivat pidempään ja heidän suhteensa kehittyisi vakavammaksi.

"Kiitti." Mari sanoi vain hymyillen, vilkaisten nopeasti Miroa silmiin. Hän kyllä huomasi, että Miro yritti selvästi keventää tunnelmaa sanomalla jotain mukavaakin mutta kyllä hän siitä huolimatta uskoi Miron tarkoittavan sanojaan, ei tuo olisi enää Marille valehdellut ja tiesi varmasti itsekkin, että Mari ei pahemmin arvostaisi, jos tuo menisi valehtelemaan yhtään mistään. Mari oli itse niin rehellisyyden perikuva, ettei varmasti valehtelisi enää kenellekkään ja jos Miro valehtelisi hänelle yhtään mistään niin Mari ei kyllä tietäisi, mitä hän tekisi. Mari kuitenkin uskoi, ettei tuo valehtelisi mutta silti jossain pyöri pieni ajatus siitä, että Mari oli kamalan sinisilmäinen, jos taas vain kiltisti uskoi kaiken.

Mari vilkaisi varovasti Miroa ja huomasi, miten hiljaiseksi tuokin meni hänen kertomuksensa jälkeen. Samantien Maria alkoi kaduttaa, että hän oli mennyt kertomaan yhtään mitään, sillä asia oli varmasti muuttanut Miron suhtautumista häneen. Mari oli tehnyt todella törkeän tempun siskolleen ja tiesi kyllä, ettei saisi sitä varmasti ikinä anteeksi mutta ei hän halunnut silti olla ihan täysi idiootti Mironkin silmissä. Nyt hänestä kyllä tuntui uskomattoman pahalta ja hän oli varma, ettei Miro pystyisi enää ollenkaan olemaan samanlainen Marin seurassa kuin aikaisemmin vaan pitäisi Maria kurjana petturina, joka tuolla tavalla meni loukkaamaan itselleen tärkeää ihmistä.

"Mä olin.. Suurinpiirtein 20, en mä ees muista enää tarkkaan, se koko aika on jotenkin nii hämärän peitossa.." Mari sanoi melko hiljaisena, häntä tosiaan ahdisti, hän olisi vain halunnut nyt lähteä menemään ja jatkaa taas Miron välttelyä. Häntä oikeasti hävetti ja hän oli varma, ettei saisi asemaansa enää muutettua Miron silmissä. Miksi ihmeessä hän oli edes mennyt kertomaan tuolle asiasta? Mari vain oli halunnut olla rehellinen eikä halunnut salata itsestään mitään mutta tällä hetkellä vaikutti siltä, että olisi parempi, jos hän olisi pitänyt suunsa kiinni. Eihän se olisi ollut valehtelua, jos hän olisi jättänyt vain kertomatta asiasta.

Mari vilkaisi vielä heidän käsiään mutta irroitti sitten otteensa, hän oli varma, että Mirokin halusi tehdä niin mutta ei vain uskaltanut. Lopulta Marin oli pakko nousta sohvalta ylös, hän ei pystynyt enää istumaan aloillaan, sillä koko asian ajatteleminenkin sai hänet ahdistuneeksi. Hän ei mielellään muistellut tuota aikaa ja aborttiaan, hän ei todellakaan ollut ylpeä teoistaan mutta valitettavasti ei voinut enää muuttaa mennyttä aikaa.

Miro vilkaisi Maria pikaisesti tuon kiittäessä. Hän ei tiennyt, oliko nainen edes oikeastaan ottanut noita sanoja tosissaan. Oli suorastaan surullista huomata, että Mari ei helposti uskonut saamiaan kehuja. Mari oli niin kaunis nainen, että tuon pitäisi oikeasti alkaa luottamaan itseensä. Miro ei tiennyt, pystyisikö edesauttamaan sitä asiaa, mutta hän yrittäisi. Mies kehuisi Maria oikeista asioista, mutta ei kuitenkaan koko ajan - siinä vaiheessa nainen jo tietäisi, että Miro vain yritti auttaa häntä, eikä Miro tosiaan ollut ihminen, joka ihan syyttä kehui. Marissa tosin oli monia kehuttavia piirteitä - vähän liiankin monia. Koko ajan Miro meinasi löytää niitä enemmän, ja se alkoi jopa sekoittaa hänen päätään, kun ei viitsinyt kaikkia niitä asioita sanoa. Maria varmaan loppujen lopuksi ketuttaisi mikäli Miro koko ajan olisi kehumiskannalla. Kyllä kritiikkiäkin täytyi antaa, että itsetunto pysyi terveenä!

Miro ei voinut mitään sille hiljaisuudelleen. Kyllä mies tiesi, että antaisi tästä Marille väärän kuvan, mutta ei hän saanut sanaakaan suustaan. Kyllä, kyllä hän oli järkyttynyt. Olihan hän sen jo ääneenkin sanonut. Pelottavaa olisi kuitenkin se, että kuinka Mari siihen reagoisi. Mitä, jos tuo oli tajunnut sen ihan väärin? Mitä jos nainen nyt kuvitteli, että Miro tuomitsi hänet heti eikä edes halunnut kuulla enempää? Hitto - miksi tässä piti käydä näin? Miron pitäisi keksiä jotain sanottavaa ja äkkiä, ennen kuin pahentaisi tätä tilannetta entistä enemmän. Miro ei kuitenkaan löytänyt sanoja. Ei hän tiennyt, mitä voisi sanoa lohduttaakseen, koska ei tässä voinut mitään sanoa - tapahtunut oli loppujen lopuksi Marin syytä, vaikka tuo olikin ollut sekaisin. Miro ei kuitenkaan tuominnut, mutta miten sen ilmaisisi?

Kaksikymmentä vuotta. Miro nyökkäsi. No, silloin Mari oli vielä melko nuori, olihan tuokin myöhäisteini-ikää, ja silloin tunnetusti hormonit hyrräsivät. Ehkä sen saattoi siis laittaa sen piikkiin? Kyllä sen voisi laittaa osittain siihenkin, sitä paitsi, Marihan oli jo sanonut olleensa täysin sekaisin Yhdysvalloista saavuttuaan. Ei Miro muutenkaan jaksanut uskoa että Marin kaltainen herttainen, ihana nainen tekisi jotain tuollaista ihan täysissä järjissään. Ei Miro siis voinut tuomita - eikä kyllä ajatellutkaan sitä. Ei Miro sanoisi Marille, että tuo oli ihan kamala, että ei koskaan haluaisi enää tavata. Ei. Miro tahtoi sanoa, että ei todellakaan voinut tuomita Maria tapahtumista, joita ei tehty täydellä järjellä. Marihan oli ollut sekaisin. Väsynyt.

Miro hätkähti kevyesti Marin irrottaessa kätensä hänen omaltaan. Mitä nyt tapahtui? Ei hitto, nyt Mari sitten sai sen väärän kuvan. Miehen oli ihan pakko keksiä jotain sanottavaa, ennen kuin nainen lähtisi kokonaan - tai no, häätäisi Miron kotoaan. Sitä Miro ei tosiaan haluaisi. Pian Mari oli kuitenkin jo seisomassa ja vaikutti ahdistuneelta.
"Mari, et kai sä vaan luullut että mä..?" Hän kurtisti kulmiaan. Ei, älkää nyt vaan sanoko, että Mari luuli hänestä ihan vääriä asioista. Ei Miro halunnut satuttaa, ei missään nimessä, vaan halusi vaan olla suora. "Mari?" Mies vielä tokaisi huolestuneena ja nousi itsekin ylös ihan silkasta refleksistä.

Mari tunsi käsiensä suorastaan tärisevän, häntä ahdisti ja pelotti niin paljon. Hän ei edes muistanut, milloin olisi viimeksi ollut jostain yhtä ahdistunut kuin mitä hän oli tällä hetkellä. Niin pitkään Mari oli kerännyt rohkeutta siihen, että uskaltaisi kertoa Mirolle menneisyydestään mutta nyt kun hän oli rohkaissut mielensä ja kertonut asioistaan suorempaan kuin koskaan kellekkään, oli tuo kääntänyt selkänsä Marille. Ei Mari ollut odottanut mitään selkään taputuksia ja hokemista siitä, että hän ei ollut tehnyt mitään väärin, sillä totuus oli, että Mari oli tehnyt väärin. Siitä huolimatta Mari ei ollut todellakaan olettanut mitään tämmöistä, hänellä ei ollut käynyt edes mielessä, että Miro saattaisi muuttaa ajatuksiaan hänestä ja selvästi suhtautua eri tavalla kuin aiemmin.

Sillä hetkellä Mari ei uskaltanut enää edes vilkaista Miroa, hän vain seisoi selkä tuohon päin ja yritti hieman kerätä itseään. Kaikki aiempi ilo ja hyväntuulisuus oli kadonnut samantien, Marin olisi tehnyt mieli vain häätää Miro pois ja lukittautua itsekseen. Hän oli niin odottanut heidän tapaamistaan, kaikki oli ollut niin hyvin mutta nyt hänestä tuntui, ettei mikään ollut enää hyvin ja tuskin asiat tästä enää parantuisivat. Maria kadutti todella paljon, että hän oli mennyt uskoutumaan Mirolle asioistaan tässä vaiheessa, se ei ollut näköjään kannattanut. Hänen olisi pitänyt vain olla hiljaa ja yrittää itsekkin unohtaa kaikki mitä menneisyydessä oli tapahtunut.

Miron sanat kuuluivat jostain kaukaisuudesta eikä Mari saanut sanottua mitään. Hän katseli vain edelleen muualle ja lähti kävelemään sohvan luota pois, hän ei halunnut olla sillä hetkellä Miron lähellä eikä uskonut, että Mirokaan halusi enää olla niin lähellä häntä, varmasti tuokin ajatteli nyt, miten kauhea Mari oli. Naisesta tuntuikin siltä kuin joku olisi vääntänyt puukkoa hänen rinnassaan, niin pahasti häneen sillä hetkellä koski. Hän oli ollut varma, että Miro jos kuka ymmärtäisi häntä ja ei katkoisi niin pahalla hänen tekemiään virheitä mutta sen sijaan Miro oli suhtautunut juuri niinkuin oli oikeastaan oletettavasti. Kukapa nyt hyväksyisi tälläistä petturia, joka oli valmis pettämään itselleen tärkeät ihmiset?

"Ihan sama, anna olla." Mari sai lopulta sanottua, haluamatta oikeastaan edes kuulla, mitä Miro tästä tilanteesta ajatteli. Maria kadutti uskomattoman paljon se, että hän oli mennyt avautumaan tuolle, miten hän saattoi olla niin tyhmä, että kuvitteli, että kukaan pystyisi ymmärtään saatikka hyväksymään hänen tekojaan? Ei niitä ehkä pitäisi hyväksyäkkään mutta Mari ei kestänyt sitä, miten hänet tuomittiin. Hän ei ollut ainut, joka oli tehnyt väärin Teaa pettäessään, Luukas oli yhtä lailla syyllinen mutta siitä huolimatta Mari oli ainut, jota syyllistettiin. Luukas ja Teakin olivat edelleen väleissä mutta Marin kanssa kumpikaan ei halunnut olla tekemisissä.

"Mun ei ois pitäny sanoo näköjään mitään, mun ois pitäny arvata, et sun suhtautuminen muhun muuttuu samantien, kun mä ees mainitsen, mitä mä oon tehny." Mari sanoi hiljaisena, kiitellen mielessään itseään siitä, ettei sentään mennyt sanomaan, kenet hän oli pettänyt. Jos hän olisi sanonut, että kyseessä oli hänen isosiskonsa, Miro olisi varmasti jo lähtenyt pois.

Miro katseli, kuinka Mari pyöri paikallaan ahdistuneena tuntien, ettei voisi tehdä yhtään mitään. Miten hän voisi auttaa? Mennä halaamaan? Ei, se vain pahentaisi asioita, ihan varmasti pahentaisi, kun naisesta tuntui, että mies yritti hyvitellä sanojaan. Ongelma nyt olikin siinä, että Miro ei yrittänyt tehdä niin. Miro ei edes tuntenut, että olisi sanonut jotain väärää, joten tässä oli ongelma. Ehkä siinä sanomisissa se ongelma piilikin - mies ei ollut sanonut mitään. Hänen olisi pitänyt sanoa Marille edes jotain, mutta ei, hän oli vain kuunnellut vaistojaan ja ollut hiljaa. Saattoiko siinä oikeasti olla jotain väärää? Tässä tilanteessa ilmeisesti pystyi, mutta ei Miro enää tiennyt, mitä sanoisi. Ehkä hänellä ei enää ollutkaan mitään sanottavaa. Mari vaikutti olevan muodostanut jo mielipiteensä siitä, mitä Miro ajatteli, eikä sitä ollut muuttaminen.

Miro kurtisti kulmiaan naisen alkaessa puhua. Anna olla. Niille sanoille Miro vaan hymähti - ehkä hän antaisikin olla. Ehkä hän heittäisi hyvästit tälle kaikelle, unohtaisi yhden hyvän asian elämässään ja siirtyisi eteenpäin. Muttei hän halunnut tehdä sitä. Ei hän halunnut jättää hyvästejä tai kääntää selkäänsä vaan selittää, että ei halunnut mitään pahaa sanoillaan tai teoillaan. Ei hän tieten tahtoen satuttaisi Maria tai antaisi sellaista kuvaa, että oli väliinpitämätön. Hitto, ei Miro nyt enää tehnytkään muuta kuin huolehti. Huolehti siitä, että oli menettämässä Marin ja siitä, että tämä tilanne pilasi kaiken. Mitä jos tätä ei olisi tapahtunutkaan? Mitä, jos Mari ei olisi kertonut tätä vaan sen sijaan ollut hiljaa. Muuttaisiko se tilannetta? Vai muuttaisiko tilanteen se, että Miro olisi avannut sen suunsa ja puhunut? Mies voisi vieläkin avata suunsa ja korjata kaiken, mutta antoi olla. Marihan sen sanoi: anna olla.

"Joo, sovitaan niin. Sovitaan, että mun suhtautuminen suuttu ja sovitaan nyt toki sitten sekin, että sun ei ois kannattanu puhua tästä mulle", mies hymähti pettyneenä. Miro ihan oikeasti oli ajatellut, että Mari olisi halunnut pitää hänet lähellään, mutta ilmeisesti hän oli väärässä. Heti ensimmäisen karikon tultua Mari sitten päättikin, että Miro oli se ilkimys, joka oli kaikkeen syypää. Ähh - nyt Miro kyllä syytti vain Maria. Ei se ollut reilua, ei sitten ollenkaan. Kyllähän Miro sen tajusi, että nainen oli sekaisin ja hyvin loukkaantunut kaikesta mutta ei hän silti halunnut tämän loppuvan näin. Mutta silti se loppui. Miro kyllä tajusi sen jo naisen elekielestä, että mitkään sanat eivät saisi tuota leppymään. Kaipa tämä nyt sitten oli tässä. Mennyt oli mennyttä, eikä sitä enää voinut korjata.

"Mutta niin.. Toivees mukaan mä annan olla. Muista kuitenkin, että mä en tuominnu sua, vaikka sä niin luulet. Toki mä järkytyin, mutta sä olit sekasin, ja", mies aloitti kääntäen sitten katseensa Marin silmiin. "Mä oikeesti tykkäsin susta." Lopulta Miro katsahti maahan, ja lähti kohti ovea. Elämä oli perseestä - sen jos jotain mies oli tajunnut. Hän oli ollut kiintynyt Mariin, oli antanut itsensä ihastua, mutta se oli virhe. Ehkä hänen ei haluttu seurustelevan, ja maailma kertoi sen hänelle tällä tavalla. Niin - niin se meni. Surullisena Miro laittoi päälleen takin ja kengät, kääntäen katseensa Mariin sitten vielä kerran.

"Moikka Mari."