You walk on like a woman in suffering, won't even bother now to tell me why

Sunnuntai 01.01.2012 - klo 09:02 eteenpäin
Jannin asunto
Janni Autio & Luukas Saloranta

Luukas ei edes muistanut, milloin hänellä oli ollut viimeksi niin hauskaa kuin eilen. Hän oli viettänyt uutta vuotta baarissa muutaman ystävänsä kanssa, ja kerrankin oli kyllä juonut sen verran, että oli kummallista kuinka hän muisti kaikki eilisen yksityiskohdat. Luukasta huvitti ajatus siitä, että hän melkein oli jäänyt menemättä ja olisi siten missannut yhden tämän vuoden parhaimmista tapahtumista. Niin - nyt oli vuosi 2012. Maailmanlopun vuosi. Ei Luukas kyllä siihen ennustukseen uskonut, vaikka se maya-intiaanien kalenterista olikin revitty. Saattoi olla, että päivämäärä laskettiin jotenkin väärin, tai sitten joku koiranleuka ihan huvikseen vain halusi pelotella ihmisiä. Vaihtoehtoja oli oikeastaan monia.

Aamulla herätessään Luukaksella ei ollut krapulaa, koska hänelle ei sellaista ollut tullut - luojan kiitos. Niinpä hän oli aloittanut aamunsa ihan normaaliin tapaan aamukahvilla ja sanomalehdellä, jonka jälkeen oli pukenut päälleen ja siirtynyt katsomaan televisiota, töistä hän kun oli ottanut lomaa. Jotain autojen tuunausohjelmaa katsellessaan miehellä kuitenkin pälkähti päähän eräs asia - hänellä oli Jannin lompakko. He olivat miehen muistikuvien mukaan tulleet eilen takaisin samalla taksilla, asuivathan he samassa osoitteessa joten heidän kannatti mennä samalla taksilla kulut puolittaakseen. Rehellisenä ihmisenä Luukas normaalisti tahtoi palauttaa lompakon eikä suinkaan pitää sitä itsellään.

Muutaman kerroksen kiipeäminen ei siis todellakaan ollut mikään iso juttu, ja ennen kuin mies huomasikaan oli hän jo naisen oven takana. Mies heitti Jannin lompakon taskuunsa, ja rimpautti sitten ovikelloa. Toivon mukaan Janni oli jo hereillä.

Ai helvetti, että Jannia ärsytti. Kismitti. Tai jos oikein rehellisiä oltiin, niin suoraan sanoen vitutti. Oli vuoden 2012 ensimmäinen päivä ja voi että, eihän se tietenkään olisi voinut paremmin alkaa. Nainen oli edellisenä iltana ja yönä ollut juhlistamassa vuoden vaihtumista ensiksi ystävänsä luona pienellä porukalla, sittemmin eräässä keskustan yökerhossa. Töistä oli sopivasti saatu uudenvuodenaatto vapaaksi ja äitikin oli tullut hoitamaan poikia illaksi - olivat menneet läheiseen puistoon katsomaan raketteja ja valaneet kotona sisällä tinaa. Täydellistä. Jannilla itselläänkin oli ollut mahtava uusivuosi mahtavien ihmisten seurassa. Ja olihan sitä kuplivaakin tullut nautittua sekä muita makoisia drinkkejä...

Enää ei kuitenkaan paljon hymyilyttänyt. Janni oli saapunut aamukolmen aikaan kotiinsa ja äiti oli vastusteluista huolimatta halunnut tilata vielä siihen aikaan taksin ja hurauttaa kotiin nukkumaan - saisivat Janni ja pojat aamulla ihan rauhassa heräillä uuteen aamuun ja vuoteen. Juhlimisesta väsynyt nainen oli ehtinyt ummistaa silmänsä vajaaksi tunniksi, kun lastenhuoneesta alkoi kuulua kitinää ja pian uninen Jonas jo tulikin itkuisena äitinsä makuuhuoneeseen valittamaan huonoa oloa. Janni oli kokeillut pojan otsaa ja todennut sen tavallista lämpimämmäksi. Poika oli selvästi vilustuneen oloinen ja aamulla Jannin epäilykset vahvistuivat, kun pojan kuume oli selvästi noussut. Nyt Jonas siis makasi vuodepotilaana lastenhuoneessa pitäen Jannin päivystävänä sairaanhoitaja-äitinä, samalla kun Emil roikkui Jannin collegehousujen lahkeessa ja käveli perässä koko ajan, kinuten vähän huomiota itselleenkin. Kaiken huippuna Jannilla oli pieni krapulanpoikanen (okei, ei mikään pienikään) ja päätä jomotti niin maan perkeleesti. Ja jottei nainen aivan helpolla olisi päässyt, hän oli surkeahkon aamupalan syötyään huomannut, ettei hän tiennyt missä hänen lompakkonsa mahtoi olla. Janni oli siis kääntänyt koko asunnon ympäri, mutta lompakkoa ei löytynyt mistään. Kuin ihmeenkaupalla nainen oli kuitenkin onnistunut soittamaan pankkiin sulkeakseen pankkitilinsä, käteistä lompakossa ei tainnutkaan olla kuin kolikoina muutama hassu euro ja ehkä läjä senttejä.

Janni oli juuri laittamassa aamiaisastioita astianpesukoneeseen, samalla kun Emil seisoi vieressä kinumassa ties mitä (Janni oli tässä vaiheessa jo sulkenut korvansa moiselta), kun ovikello yhtäkkiä soi. Emil juoksi ovelle ja avasi sen, mutta ovi avautui turvalukon ansiosta vain hieman. Kuka hitto siellä on tähän aikaan... Janni ajatteli puuskahtaen ja jätti tiskikoneen levälleen ja käveli sitten keittiöstä eteiseen. Naisella oli yllään vain hieman kulahtaneet collegehousut sekä painijaselkäinen toppi, hiukset olivat auki, mutta sitäkin sekaisin. Janni kohotti kulmiaan nähdessään Luukaksen ovella. "Moi..?" hämmentynyt ääni pääsi naisen suusta. Janni tajusi napsauttaa turvalukon pois tieltä. Hänen oli pakko vilkaista olohuoneen seinällä olevaa seinäkelloa, eihän se ollut vielä mitään, mikä se tällainen vierailuaika oikein oli.

Luukas seisoskeli Jannin asunnon ulkopuolella hieman hämmentyneenä - kukaan ei vaikuttanut tulevan avaamaan. Ähh, miten sattuikin että mies oli kaikesta huolimatta valinnut huonon ajankohdan. Kyllä miehen olisi pitänyt tajuta, että Janni olisi nukkumassa vielä krapulaansa pois, koska hyvin mahdollisesti naisen lapset olivat vielä jossain hoidossa. Kyllä Luukas uskoi, että Janni oli hommannut hoitopaikan lapsille ihan seuraavaksi päiväksikin, tai ainakin illaksi. Tuskin kukaan haluaisi kuunnella lapsia krapula-aamuna - päänsärky yhdistettynä kiljuviin lapsiin ei tosiaan ollut mikään maailman parhain yhdistelmä. Luukas havahtui ajatuksistaan kuullessaan, että joku oli selvästi tulossa ovelle. Lopultakin. Mies meinasi jo, että kääntyisi kokonaan kannoillaan ja antaisi asian olla. Jannille olisi muuten kyllä voinut soittaakin.. Kiva kun se vasta nyt tuli miehelle mieleen.

"Moi?" Luukas naurahti yllättyneenä kuullessaan naisen hämmentyneisyyden. Tai no, ihan syystä se oli, koska ei kukaan varmaan olettaisi, että naapurinsa putkahtaisi yhtäkkiä oven taakse. Luukakselle se ei tosin olisi mikään ihme, ne Huvilakujan mummot kun olivat melko innokkaita kävijöitä mikäli noilla oli jotain ongelmia. Mies yritti aina esittää, että se ei ärsyttäisi, mutta kyllä se loppujen lopuksi sai hänet ärsyyntymään totaalisesti. Sitä mies ei kuitenkaan näyttänyt, koska omisti kuitenkin käytöstapoja toisin kuin ne vanhukset, jotka ramppasivat hänen ovensa takana.
"Moi Emil", Luukas hymyili aurinkoisesti huomatessaan pienen pojan kuikuilemassa, että kuka oli oikein saapunut paikalle. Emil oli tosiaan ollut silloin aikaisemmin miehen vastaanotolla, joten hän kyllä muisti kyseisen pojan paremmin kuin hyvin.

"Ai niin. Eli, mulla on tässä sun lompakko", mies nappasi lompakon taskustaan. "Me mentiin eilen siis samalla taksilla ja tää tippu sulta, jos et muista." Luukas ojensi lompakkoa Jannin suuntaan, toivoen, ettei tuo ollut jo ehtinyt sulkea luottokorttiaan tai jotain. Ei tosin olisi ihme vaikka nainen sen olisikin tehnyt - ensimmäinen reaktio varmaan oli sellainen. Luukas nosti harmaita olohousujaan hieman ylemmäs, ja laittoi kätensä puuskaan.
"Kai mä sitten lähen tästä häiritsemästä, koska tuskin sä kaipaat vieraita tähän aikaan aamusta?" Luukas naurahti.

Emil tuntui seisovan tuppisuuna ja vain tuijotti uteliailla silmillään Luukasta. Janni ei osannut sanoa, muistiko poika taannoista lääkärireissua taikka Luukasta ylipäätään, eikä häntä nyt oikeastaan tällä hetkellä asia paljon kiinnostanutkaan. Nainen katsoi yhä hieman hämmentyneenä ovensuussa seisovaa Luukasta, odottaen tältä vastausta siihen, miksi tämä seisoi hänen kotinsa ovella aamuyhdeksältä sunnuntaina.

Loppujen lopuksi mies sai kaivettua esiin tutunnäköisen lompakon ja Janni kiirehti nappaamaan sen tuolta, tarkistaen vaistomaisesti sen sisällön. Ei tietenkään sillä, että hän olisi epäillyt Luukaksen anastaneen sen sisällön, mutta se nyt oli vain sellainen... Ensireaktio. Janni tosiaan muisti, että he olivat myöhään illalla tai ehkä jopa yönkin puolella törmänneet Luukaksen kanssa baarissa ja lähteneet lopulta samalla taksikyydillä kotia kohti, mutta lompakon putoamisesta naisella ei ollut mitään muistikuvia. Miten lompakko edes pystyi putoamaan laukusta? "Aijaa, säkö mun lompakon varastitkin", Janni mutisi laskiessaan lompakon eteisessä olevalle pienelle pöydälle, jolla säilytettiin lähinnä avaimia ja pientä kenkälusikkaa. No, saipahan taas kuunnella pankin jonotusmusiikkia.

Terävä havainto, nainen ajatteli kuullessaan Luukaksen sanat - ja samalla myös Jonaksen orastavan itkun lastenhuoneesta. Emil veti äitiään kädestä, kinui haluavansa katsoa dvd:ltä piirrettyjä. Janni pyöräytti silmiään ja huokaisi pienesti. Päässä jyskytti. Sen pienen hetken kun saisi, että ehtisi buranaa ottaa päänsäryn lievittämiseksi.
"Ihan hyvä päätös. Ellet sä sitten tee ihmeparannuksia sairaille kuusvuotiaille ja viihdytä samalla huomionkipeetä kolmevuotiasta. Siinä tapauksessa saat jäädä."

Luukaksen toinen kulma kohosi yllättyneeseen sävyyn Jannin tuhahtaessa. Nytkö lompakon katoaminen oli miehen syy? Ihan hyvää hyvyyttään hän oli sen lompakon tuonut paikalle, eikä suinkaan ollut sitä varastanut. No, Jannilla oli mitä luultavammin krapula, joten piikikkaan kielenkäytön pystyi laittamaan sen piikkiin. Tuskin Janni ilkeä nyt ihan tahallaan oli. Oikeastaan Luukas kyllä ymmärsikin Jannia; tuskin kahden lapsen paimentaminen oli tosiaan mukavaa pääkipuisena ja muutenkin väsyneenä. Miksiköhän Emil ja.. Jonas, jos mies nyt muisti lapsen nimen oikein, edes olivat Jannilla sillä hetkellä? Eikö Janni ollut vienyt noita jonnekin hoidettavaksi? Ähh, se ei ollut miehen asia, joten olisi parempi, jos hän vain unohtaisi koko asian.

Naisen seuraava tuhahdus sai Luukaksen entistä hämmentyneemmäksi. Hetkinen - tuo oli ihan selvästi sanonut, että viisivuotias oli kipeänä. Eikö Jonaksella siis ollut kaikki kunnossa?
"Siis - oota. Jonas on kipeenä?" Luukas kysäisi. Jotenkin mies osasi odottaa Jannilta pian jotain näpäytystä tuostakin kysymyksestä, mutta se ei haitannut, koska kyllä Jonas piti saada kuntoon. Sitä paitsi Luukas oli lääkäri, joten tuskin haittaisi, jos mies pikaisesti hoitaisi Jonasta edes sen verran, että tuon kipu vähän lievittäisi. Lapselle kipu ei koskaan ole mukavaa, eikä sen koommin vanhemmillekaan, kun lapset eivät vielä osaa hillitä itkuaan.

"Kyllä mä voisin ihan oikeesti tulla kattomaan että onnistuisko ihmeparannus.. Jos ei se, niin sitten ainakin kipu lievittyis ees vähäsen", mies totesi - tosin vähän varoen ja alistuneena. Ei Luukas halunnut, että Janni tulisi vielä pahemmalle tuulelle siitä, että mies tarjosi apuaan.

Miehen avuntarjoaminen sai Jannin yllättymään, vaikka hänhän oli juuri itse piikikkäästi kutsunutkin Luukaksen lääkärinä suorittamaan ihmeparannusta. Nainen kohotti pienesti kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten Luukaksen peremmälle ja kävi itse sulkemassa oven. Vaikka Janni tiesikin olevansa melko - tai oikeastaan aika paljonkin - tylyn kuuloinen toiselle, ei hän silti voinut vaihtaa senhetkistä asennettaan. Tuntui hyvältä, kun oli joku kaltaisensa, aikuinen, jolle tiuskia ja kiukutella kun oli paha olla. Ennen Janni oli harrastanut moista Mikaelille, ollut kohtuuttoman tylynä toiselle, mutta nyt asunnossa ei ollut hänen lisäksi kuin lapset eikä heille tiuskiminen tuntunut lainkaan samalta.

"Odota", Janni sanoi Luukakselle ettei tämä ominpäin lähtisi lastenhuonetta metsästämään. Sitten nainen nappasi Emilin syliinsä ja vei nuorimmaisensa olohuoneeseen, istuttaen pojan keskelle sohvaa. Hetken aikaa Janni näytteli Emilille eri lasten dvd-elokuvia, purren hammasta ettei tiuskaisisi pahaan sävyyn pojalle että päättäisi jo. Lopulta Emil osoitti Jannin näyttämää Nemoa etsimässä -elokuvaa, jonka levyn nainen pisti dvd-soittimeen ja laittoi lopulta koko elokuvan pyörimään.

"Noni. Jonakselle nous kuume yöllä", tyly linja jatkui, kun Janni opasti Luukaksen lastenhuoneeseen. Eihän mies nyt mitään ihmeparannuksia ollut kykeneväinen tekemään, mutta katsokoon nyt poikaa kun kerran itse tarjoutui. Nainen käveli esikoisensa vuoteen ääreen ja selitti pikkupotilaalle, kuinka lääkäri vähän tutkisi tuota. "Muistathan sä Luukaksen.."

Jos ihan suoria oltiin, niin kyllä Luukasta vitutti se, kuinka Janni häntä kohteli. Siihen mies oli kuitenkin tottunut työskennellessään vaikeiden vanhempien kanssa. Lapset tosiaan pystyi pitämään aina kurissa oikein hyvin, mutta ei hemmetti, kun vanhempien kanssa sai aina välillä vängätä ja oikein kunnolla. Jotkut vanhemmista luulivat olevansa aina oikeassa, ja noilla oli pakkomielteitä päteä Luukakselle, joka nyt sentään oli koulutettu lääkäri. Koskaan Luukas ei kuitenkaan menettänyt noihin hermojaan, vaan pysyi kylmänrauhallisena. Niin Luukaksen oli toimittava Janninkin kanssa. Sitä paitsi, mies kyllä ymmärsi, miksi Janni oli noin huonolla tuulella. Ei mies itsekään olisi iloinen, mikäli omalle lapselle nousisi kuume krapula-aamuna. Janni kuuli varmaan kaikki äänet paljon kovempina kuin oikeasti ja päätäkin luultavasti särki. Niin, ei Luukaskaan tuolloin olisi iloinen.

"Selvä", Luukas totesi naisen käskiessä häntä odottamaan. Olisi mies muutenkin odottanut, koska ei viitsinyt Jannin asuntoa mennä tutkimaan omine neuvoineen. Luukas piti käsiään collegehousujen taskussa Jannin laittaessa Emilille elokuvaa pyörimään. Mahtoi naista ottaa pattiin, kun Emil ei heti sitä elokuvaa valinnutkaan. "Selvä", Luukas totesi jo toistamiseen Jannin tylyä äänensävyä kuunnellessaan. Mies ei todellakaan tahtonut vaikeuttaa asioita nyt puhumalla liikaa, kun vaikutti siltä, että Jannia sillä hetkellä ärsytti jokainen Luukaksen suusta tuleva sana.

Jonaksen sängyn viereen istuessaan mies ei enää viitsinyt edes vastata Jannille. Naista varmaan otti päähän jo valmiiksi ne miehen kaksi ensimmäistä 'selvä' -tokaisua, ja kolmannesta tulisi sitten varmaan jo maailmanloppu. Luukas käänsi katseensa Janniin hetkeksi tuon puhuessa Jonakselle, jonka jälkeen mies itsekin tervehti poikaa. Kyseinen poika kyllä vaikutti siltä, että tuo oli ihan omissa maailmoissaan kuumeen takia.
"Kuinka kova kuume Jonaksella on? Ja millon viimeks mittasit sen?" Luukas kysäisi suhteellisen rennosti, koska ei nyt tuntenut syytä alkaa kovin asialliseksi. Ei häntä edes huvittanut sellainen vapaa-ajalla. Lomillaan Luukas vaan halusi ottaa ihan rennosti ja pitää lääkärin työnsä kaukana itsestään. Oli itse asiassa kummallista, kuinka suurin piirtein joka ikinen kerta Jannin tavatessaan Luukaksen täytyi hoitaa hänen lapsiaan. Ei se mitenkään turhauttavaa ollut, outoa vain.

Jannilla meinasi palaa käpy samantien, kun Luukas oli päättänyt vastata lyhyillä "selvä"-vastauksillaan, ai että miten ärsyttävältä se tuona hetkenä naisen korviin kuulostikaan. Tosin, kaikkihan häntä nyt ärsytti suunnattomasti, ei sen puoleen. Janni vetäisi alleen lastenhuoneen nurkassa olevan pienen pöydän äärestä lapsillesuunnatun puutuolin ja istuutui sille, katsoen sieltä käsin mitä Luukas Jonakselle tekisi. Vasta nyt Janni huomasi, kuinka miehessä oli jotakin erilaista. Oliko se rennompi vaatetus kuin mitä nainen oli toisen päällä aiemmin nähnyt? Ei, ei se vaatetuskaan ollut. Hetken aikaa Janni vain katseli miestä, yritti löytää sen muuttuneen tekijän tuossa. Lopulta Janni tajusi asian; Luukas oli leikkauttanut hiuksensa huomattavasti lyhyemmiksi. Ja voi että, kuinka uusi tyyli sopikaan miehelle. Janni ei ollut koskaan ollut pitkähiuksisten miesten perään, joten "entinen" Luukas ei järin ollut herättänyt ulkonäöllään naisen huomiota. Oli kiinnostavaa nähdä, kuinka tällainenkin pienehkö seikka sai Jannin näkemään toisen aivan toisella tavalla. Yhtäkkiä naista alkoi jopa hieman hävettää käytöksensä sillä hetkellä - mitä pahaa Luukas muka oli tehnyt ansaitakseen kiukuttelua? Pitäisikö Jannin tarjota vaikka kahvit kiitokseksi tämän jälkeen miehelle? Kahvikupponen voisi tehdä naiselle itselleenkin hyvää.

"No ehkä joskus.. tunti sitten mitattiin? 37,8 se näytti" Janni vastasi epäröiden, ei hän ollut kauheasti kelloa katsellut sen aamun aikana. Kun Luukas taas pian keskittyi Jonakseen, sai Janni taas hetken aikaa tarkkailla miestä. Janni liu'utti katsettaan pitkin tuota, tarkkaili ja tutki jokaisen pienenkin yksityiskohdan miehessä. Tapa, jolla mies heittäytyi tilanteisiin lasten kanssa niin ammattinsakin puolesta kuin näin siviilissäkin, kiinnosti Jannia. Voi toki ollakin, että Luukaksen lääkäristatus itsessään kiehtoi naista, ei Janni sitä ehkä olisi kieltänyt, jos joku olisi kysynyt sellaista päin naamaa häneltä.

Nyt Janni ei voinut enää pidätellä itseään. Hän odotti vielä hetken aikaa, että Luukas saisi tehtyä epävirallisen terveystarkastuksensa Jonakselle, kunnes lopulta avasi suunsa: "Voinko mä tarjota sulle kahvit kiitokseks? Tästä ja siitä lompakon tuomisesta." Pieni hymy kaartui Jannin kasvoille, kun hän lopetti lauseensa.

Luukas oli täysin keskittynyt Jonaksen tutkimiseen. Lopulta hän kuitenkin pysäytti hetkeksi tekemisensä, kun saattoi vannoa, että tunsi silmät selässään. Missä vaiheessa hänestä muka vainoharhainen oli tullut? Refleksinomaisesti mies siis nosti katseensa ylöspäin pojasta, ja huomasi katseen tulevan Jannin suunnilta. Ai. Ei hän näköjään ollutkaan vainoharhainen. Luukasta silti ihmetytti, että miksi Janni katseli häntä niin tarkasti. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan Janniin, pohti vain asiaa, mutta lopulta antoi sen olla. Olisi se parempi, että Jonas saataisiin kuntoon.
Hetken kuluttua mies kuitenkin käänsi katseensa Janniin tuon sanoessa, milloin pojan kuume oli viimeksi mitattu ja kuinka kova se oli. "Alright. Ei oo onneks kovin korkee", hän totesi jatkaen sitten taas Jonaksen tutkimista.

"Ei oo mitään suurempaa hätää, tää vaikuttaa ihan normaalilta influenssalta. Testaa ihan vaan Panadolia ja mikäli se ei auta muutaman päivän kuluessa, niin tuu sitten käymään vastaanotolla. Tai mee käyään, enhän mä siellä välttämättä silloin ole", Luukas naurahti kevyesti. Lähes aina juuri Luukas oli se, joka hoiti Jannin lapset. Se oli aika hauska yhteensattuma. Luukashan voisi saman tien perustaa oman vastaanoton tänne Huvilakujalle ja ottaa lapsia hoidettavaksi. Tosin sitä mies ei jaksaisi kauaa, kun kaikki yrittäisivät ottaa häneen yhteyttä. Sitten Luukas kurtisti kulmiaan - Janni ei ollut ottanut häneen yhteyttä Jonaksen sairastuessa. Miellyttävä piirre.

Luukas oli hieman omissa maailmoissaan miettiessään asioita melko paljon, joten suorastaan hätkähti Jannin kysymystä. Hetkinen - juuri äskenhän nainen oli ollut suurin piirtein sotakirves kädessään, mutta nyt oli hyvällä tuulella. Mitä tämä oikein oli? Kai se oli sitten ihan normaalia vieraanvaraisuutta. Ainakin toivon mukaan.
"Joo, en oo kahvia vielä juonutkaan. Kiitti", Luukas vastasi naisen hymyyn - kauniiseen sellaiseen. Ei mies ollut aikaisemmin edes huomannutkaan, kuinka sievän hymyn Janni omisti.

"Yleensä sen normaalilämpö on kyllä sellaset vähän alle 36. Että kyllä mä ainakin huomasin eron ku kokeilin Jonaksen otsaa tänään", Janni selitti. Ei hän viitsinyt enempää alkaa jankkaamaan vastaan, jos Luukas, lääkäri, kerran sanoi että näyttäisi olevan tavallinen influenssa niin sitten se oli. Ei Janni halunnut vaikuttaa miltään ärsyttävältä vastaanpanijalta, joka halusi olla tasavertainen koulutetun lääkärin kanssa. Lopulta Janni nyökkäsi Luukaksen kehotukseen tulla lääkäriasemalle käymään, mikäli Jonas ei parantuisi muutaman päivän sisään pelkällä särkylääkkeellä.

Janni ei voinut olla yllättymättä hieman, kun kuuli Luukaksen myöntyvän kahvittelupyyntöön. Jos mies olisi ollut täysin järjissään, tuo olisi kieltäytynyt ja poistunut paikalta, sen verran tylynä Janni taisi hetki sitten olla. "Mä meen keittämään sitä kahvia. Ja haen Jonakselle samalla sen panadolin", Janni sanoi hymyn kera, nyökkäsi sitten Luukaksen mukaansa pois lastenhuoneesta ja käveli lopulta keittiöön.

Emil katseli tyytyväisenä olohuoneessa animaatiota, kun Janni alkoi valmistaa keittiössä kahvia. Onneksi. Vihdoinkin edes hetkellinen rauha oli laskeutunut tähän huusholliin ja Jannin korvat lepäsivät hiljaisuudessa. Vaikka Janni ei nähnyt mitä takanaan tapahtui, hän tunsi silti olonsa hieman kiusalliseksi; katselikohan Luukas mitä hän teki? "Istu nyt ihmeessä alas", nainen huikkasi lopulta mitatessaan kahvijauhetta keittimeen. Kun Janni oli viimein napsauttanut kahvinkeittimen päälle, hän laski vielä viileää vettä lasiin ja nappasi yhden panadolin mukaansa, kiikuttaen ne sitten Jonakselle, joka yllättävän kiltisti nielaisi veden kera tabletin.

Hetken aikaa Janni vain silitteli flunssaisen esikoisensa päätä ja katseli tuota mietteliäästi hymyillen ennen kuin kehotti lasta nukkumaan. Janni käveli lastenhuoneen ovelle, sammutti valot ja jätti oven vain hieman raolleen. Sitten hän palasi takaisin Luukaksen luo ja katsoi nyt vuorostaan miestä hetken. "Mun pitäis varmaan pyytää anteeks sulta. Ku olin äsken niin ärsyttävä. Niin et anteeks, mulla on ollu ihan hirvee aamu."

"Joo en mä epäile ettet olis huomannu", Luukas katsahti Jannia hieman hämmentyneeseen sävyyn. Miten tämä nyt liittyi asiaan? Hän oli vain todennut, että kuume ei onneksi ollut kovin korkea. No, ilmeisesti Janni oli vain niitä äitejä, jotka kovasti halusivat olla oikeassa eivätkä tykänneet myöntää niinsanottua tappiotaan. "Niin ja siis kyllähän lapselle tällanen kuumekin on jo kova", mies vielä jatkoi aikaisempaa selittämistään. Hän ei tosiaan halunnut aiheuttaa Jannille mitään häviötunnetta, ja, sitä paitsi, kyllä Janni varmasti tunsi lapsensa paremmin kuin Luukas. Ei hän siis voinut alkaa väitellä tuon lasten tuntemuksista.

"Joo", Luukas hymyili. Hän kyllä ihmetteli vähän itsekin sitä, että miksi oli suostunut Jannin ehdotukseen, koska tuo oli ollut aikaisemmin kyllä melkoisesti sotakannalla. Kaipa mies yritti sopia nyt sitten heidän välejään, vaikka ne ihan normaalit olivatkin. Krapulaärtyisyys kun oli monelle tuttu vaiva. Jannin nyökätessä hänet mukaansa keittiöön, silitti Luukas vielä pikaisesti Jonaksen päätä kunnes seurasi naista keittiöön.

Keittiöön päästyään Luukas vain katseli ympärilleen. Tämähän oli oikein kiva kämppä, hyvin Jannin näköinen, jos niin pystyi sanomaan; maanläheiset välit muistuttivat naista jotenkin ja siistiäkin vaikutti olevan. Lasten leluja nyt tietenkin rojui vähän siellä täällä, mutta se oli arkipäiväistä lapsiperheelle. Eikä siistiä aina voinut olla. "Aa, joo", mies naurahti kevyesti naisen kehottaessa häntä istumaan alas. Luukas oli tosiaan vaan jäänyt seisomaan niille paikoilleen ja katsonut ympärilleen. Istuttuaan alas hän kuitenkin vei katseensa Jannia kohden; tuo oli hyvännäköinen nainen, ja ymmärrettävästi Luukas tykkäsi heitä katsella. Tuon lähtiessä Jonaksen luo Luukas ei kuitenkaan pitänyt enää katsettaan naisessa, koska se olisi saattanut vaikuttaa jopa ahdistavalta.

Luukas istuskeli ihan kaikessa rauhassa sillä tuolilla, kunnes käänsi katseensa Janniin tuon palatessa takaisin. "Ei mitään. Kyllä se vähän tietenkin pänni, mutta mä oon tottunu. Ja ei krapulassa kauheen ilonen voi olla", hän totesi. Luukas joutui taas hetken miettimään, mitä sanoisi, koska ei kuitenkaan viitsinyt alkaa utelemaan Jannilta liikoja. "Hieno kämppä muuten", Luukas päätyi toteamaan, tuhahtaen sitten itsekseen - eikö hän muuta sanomista olisi voinut keksiä?

Nainen istuutui Luukasta vastapäätä pöydän ääreen ja laski kädet eteensä pöydälle, katsellen niitä hetken aikaa ennen kuin viimein nosti katseensa ylös toiseen. Hetken aikaa Janni vain katseli Luukasta, tutki tämän kasvonpiirteitä avoimesti eikä yhtään häpeilemättä, yritti selvästi saada vastausta johonkin mieltä painavaan kysymykseen, jota ei itsekään tiennyt. Siis sitä kysymystäkään. "Mut en mä silti sais sulle kiukutella, vaikka sä oisit kuinka tottunu sellaseen", Janni väitti vastaan, mutta kiirehti nopeasti jatkamaan, "siis et mun kiukutteluun vaan noin niinku yleisesti."

Luukaksen kehuessa asuntoa Jannin katse lipui vaistomaisesti halki asunnon ja nainen vain kohautti olkiaan. Olihan hän tyytyväinen asuntoonsa, joskin he olivat sen aikoinaan Mikaelin kanssa sisustaneet mieleisekseen. Niinpä asunnossa oli siis myös ex-avomiehen kädenjälkeä, mutta Janni ei pahemmin viitsinyt mainita siitä Luukakselle. Tuskinpa herra lääkäriä edes kiinnosti, kuka asunnon oli sisustanut - pitäytyköön siinä todennäköisimmässä oletuksessa, että Janni itse.

Kahvi oli lopettanut tippumisen eikä kahvinkeitin pitänyt enää sitä normaalia ääntä, joka kahvinvalmistumisesta kuului. Janni rykäisi pienesti, nousi ylös, vilkaisi olohuoneessa kiltisti elokuvaa katselevaa nuorimmaistaan ja käveli sitten keittiöön. Nainen varvisti erään kaapin ylähyllyltä kaksi kahvikuppia ja toi ne sitten pöytään, asettaen yhden Luukaksen eteen ja toisen itselleen. Sitten Janni kävi hakemassa vielä kahvipannun sekä pannunalusen ennen kuin palasi takaisin istumaan. "Mulla ei oo kyllä nyt tarjota mitään pikkusuolasta tai mitään keksejä tyyliin.." nainen pahoitteli, kun kaatoi ensin miehelle ja sitten itselleen kahvia, ja asetti sitten kahvipannun pannunalusen päälle. Varovasti hän maistoi kahviaan siitä huolimatta, että se mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisi vielä erittäin kuumaa. Vaaraa kannatti uhmata, sillä tutun kahvin maun maistaessaan Janni ummisti hetkeksi silmänsä. Mm, tekipä hyvää.

Kofeiini-/kahvieuforiasta selvittyään Janni naurahti hivenen ja avasi silmänsä. Hmm, Luukas oli maininnut krapulan. Siis Jannin krapulan. Mutta mies itse vaikutti melko elinvoimaiselta, suorastaan reippaalta. Janni ei järin muistanut edellisiltaa, ainakaan pienimpiä yksityiskohtia. Hän muisti, että he olivat törmänneet sattumalta Luukaksen kanssa baarissa sinä iltana ja lähteneet aamuyöstä samalla taksilla kotiin, kun kerran naapureita olivat. Olikohan Janni selittänyt humalassa jotakin tyhmää miehelle? No, ei Luukas ainakaan vaikuttanut mitenkään... Kiusalliselta tai sellaiselta, että Janni olisi jotakin siihen viittaavaa mennyt sanomaan. Ja miksi olisikaan oikeastaan.
"Eiks sulla muka oo yhtään krapula? Oottekste kaikki lääkärit aina tollasia, aina valmiina ja pesunkestäviä, kestätte mitä vaan? Koska kyllä mä sen verran muistan, ettet sä mitään kokista eilen juonu."

Luukas ihmetteli hieman sitä, että miksi Janni katseli häntä niin pitkään, mutta no, antoi nyt mennä vaan. Ei se kuitenkaan miestä häirinnyt. ”Siis joo, ei mitään. Kunhan et ala saman tien uudestaan vit-- kettuilemaan niin kaikki on kunnossa”, mies naurahti. Hänellä meinasi jo tipahtaa yksi kirosana, mutta luojan kiitos hän pystyi pitämään suunsa supussa. Mies vaan meinasi kokonaan unohtaa lasten läsnäolon. Ihmettelisiköhän Janni sitä kirosanaa? Eihän mies ollut aiemmin tuon aikana kironnut, kun oli joutunut pitämään sitä asiallista olemustaan yllä.

Luukas kuunteli kaikessa rauhassa sitä kahvinkeittimen porinaa, kunnes jo huomasikin naisen olevan pystyssä mukeja pöydälle asettelemassa. Syystä tai toisesta tämä tilanne vaikutti oudolta. Luukas oli vähän aikaa sitten ollut vain katsomassa tuon lasta ja palauttamassa lompakkoa. Ei hänen suunnitelmiinsa suinkaan jäänyt kahville jääminen, vaikka se naapureille nyt varmaan normaalia olikin. Ehkei se kuitenkaan ollut niin normaalia Luukakselle ja Jannille. Luukas oli ollut pelkästään asiallinen lääkäri tuon aikana, eikä mitään muuta. ”Ei se haittaa, kyllä mä pärjään ilmankin”, Luukas hymyili naisen huolehtiessa pikkusuolaisista. Tuttuun tapaansa Luukas otti kahvikupin käteensä ja alkoi puhaltaa siihen, jotta kahvi jäätyisi. Koskaan mies ei käyttänyt kahvin kanssa maitoa, ellei joku nyt sitten väkisin sitä kaatanut. Ei se kuitenkaan olisi maailmanloppu – siis se maidollinen kahvi. Kyllä hän sitä pystyi maidonkin kanssa juomaan, vaikka mieluummin otti päivän kofeiinipaukut ilman mitään lisukkeita.

”Hei nyt joku raja noiden lääkäriheittojen kanssa”, Luukas naurahti huvittuneesti. Hän oli huomannut, että oli huomattavasti rentoutunut Jannin kanssa. Ei miehellä enää ollut niin ahdistunutta fiilistä tuon kanssa kuin aikaisemmin, ehkä se johtui siitä, että tilanne ei ollut niin asiallinen. Vaikka ei heidän välinen jutustelunsa siellä baarissakaan silloin kovin asiallista ollut. Silloinkin Luukas oli kyllä pitänyt vähän etäisyyttä Janniin, mutta kaipa mies jo nyt uskalsi päästää naisen lähelleen, kun tuo oli jo tullut tutummaksi. Luukas tosiaan oli vähän salaperäisempi tyyppi. ”Mulle ei vaan tuu krapulaa. Ei kaikille tuu. Ja onneks mä oon yks niistä”, Luukas totesi.

”Onks muuten kovin järkevää puhua juomisesta lasten kuullen?” Luukas kysäisi hetken kuluttua. Ei se olisi mukavaa, mikäli lapset saisivat jotenkin huonoa kuvaa heidän puheistaan. Ei mies ainakaan halunnut antaa itsestään huonoa kuvaa lääkärinä. Pian mies kurtisti kulmiaan – hitto, mitä jos Janni luki tuon kritiikkinä?

Janni vilkaisi vaistomaisesti Emilin suuntaan kuullessaan Luukakselta melkein lipsahtaneen kirosanan. Poika ei näyttänyt reagoivan mihinkään muuhun paitsi televisiossa pyörivään elokuvaan. Olivat molemmat pojat muutamaan otteeseen olleet kuulolla kun joku aikuinen oli (puoli)vahingossa kironnut, mutta jos jompikumpi vekaroista oli itse yrittänyt tehdä samaa perässä, oli Janni hyvin nopeasti tehnyt selväksi ettei moinen kielenkäyttö ollut suotavaa ja että aikuisetkin välttelivät moista viimeiseen asti. Joskus nyt vain oli sellainen tilanne, että se v-sana tai lievempi h-alkuinen tuli tarpeeseen.

"Oi anteeks, mä en yhtään tajunnu kysyy et käytätsä maitoa tai sokeria?" Janni parahti tajutessaan asian, kun huomasi Luukaksenkin maistelevan kahviaan. Janni itse nautti kahvinsa aina ihan pelkiltään - hän oli kyllä pitkään lirauttanut maitoa ja hieman sokeriakin sekaan, mutta kerran juotuaan kahvin täysin mustana, oli nainen huomannut sen olevan parempaa. Ja koukkuunhan hän lopulta siihenkin jäi. Ja ylimääräisten sokereiden karsiminenhan oli ihan hyvästä, eikö? Vaikka eipä kahvi itsessäänkään mikään terveysjuoma loppujen lopuksi ollut, vaikka siinäkin oli omat hyötynsä terveydelle - ainakin mitä oli luottamista niihin iltapäivälehtien alinomaan julkaisemiin tutkimuksiin.

Hups. Janni ei tosiaan voinut sille mitään, että toisien ammattien edustajista oli helppo vääntää vitsiä. Ex-avomiehenkin poliisistatuksesta Janni oli aikoinaan keksinyt vaikka mitä, samoin joidenkin ystäviensä ammateista. Ja he nyt olivat Luukaksen kanssa sattuneet viime aikoina törmäämään sellaisissa tilanteissa, joihin liittyi vahvasti toisen ammatti. Emilin lääkärikäynti, jossa lääkärinä oli Luukas. Tämä päivä, jona Jonas oli kipeänä ja Luukas tarkisti pojan voinnin. Mitähän seuraavaksi. "No oo onnellinen. Kyllä mullekin kelpais tollanen alkoholin sietokyky. Vai voiks niin edes sanoa? Ja kyllä mä kestän heittoja omasta ammatistani, että ole hyvä vaan jos keksit jotain", Janni naurahti

Hetken aikaa Janni vain joi kahvistaan, katseli ympärilleen, Luukasta, Emiliä, Jonaksen huoneen ovea. Nainen havahtui mietteistään vasta silloin, kun Luukaksen viimeisin kysymys särähti hänen korviinsa ikävästi. Onks muuten kovin järkevää puhua juomisesta lasten kuullen? oli mies kysynyt. Mitä helvettiä? Epäilikö Luukas Jannin lastenkasvatustaitoja? Janni laski kahvikupin kädestään ja vilkaisi sohvalla istuvaa Emiliä, joka ei edelleenkään tuntunut reagoivan muuhun kuin televisioon. Sitten Janni käänsi katseensa takaisin Luukaseen.

"Väitätsä et mä oon jotenki huono äiti vai?" nainen ei voinut olla mutisematta. Luukaksen kysymys oli jossain määrin jopa loukannutkin Jannia, ei hän voinut sille mitään. "Sä varmaan näät et toinen kattoo tuolla ihan fiiliksissä leffaa ja toinen nukkuu flunssaa pois. Varmaan ne mitään kuulee nyt. Onks sulla ees itelläs lapsia, ei? Kyllä mä osaan kasvattaa lapseni ihan tarpeeks hyvin, kiitos vaan."

Luukas rykäisi kevyesti - pahoitellakseen - melkein lipsahtaneen kirosanan jälkeen. Eipä olisi hänkään antanut itsestään kovin hyvää kuvaa, mikäli olisi alkanut kiroilla Jannin lasten edessä. Luojan kiitos Emil oli kuitenkin niin kiinnostunut siitä elokuvasta ettei edes ollut tajunnut mitään. Luukasta vähän hävettikin äskeinen, olisi ollut ihan mielettömän noloa, jos Janni olisi vaikka vilkaissut häntä pahaan sävyyn. Luukas oli kuitenkin näin vapaa-aikana melko kova heittämään ärräpäitä, mikä saikin monet hänen vastaanotollaan käyneet hämmentyneeksi. Ei kukaan varmaan voinutkaan heti kuvitella asiallisen lääkärin olevan loppujen lopuksi melko rento.

"Ei haittaa ku en käytä. Kiitoksia kysymästä", Luukas vastasi yllättyneenä kuitenkin lopulta ystävällisesti hymyillen. Pakko hänen oli kyllä vähän vitsaillakin: "Mutta ei, se ei liity mitenkään mun ammattinimikkeeseeni." Janni oli tosiaan heittänyt lähes joka kerta jotain liittyen Luukaksen ammattiin, joten mies lopulta päätti estää naisen epäilyt alkuunsa - vitsillä tietenkin. Ei Luukas mitenkään loukkaantunut ollut niistä Jannin vitseistä. Sitä paitsi, tämän kahvin mustana juomisen voisi ihan hyvin laittaa lääkäriammatin piikkiin, mies kun tiesi kaikki ylimääräiset faktat niin sokereista kuin maidostakin. Luukas silti söi kyllä sokeria ja kävi ihan pikaruokaloissakin, ei kyllä joka päivä, mutta joskus ihan huvikseen sinne saattoi lähteä.

"Ihan soveltuva termi se on", Luukas virnisti, "mutta niin.. Mä oon joskus nuorempana kuitenki harrastanu sitä juomista sen verran, että oon tottunu." Luukasta huvitti - hän oli juuri puhunut itsestään kuin kovinkin vanhasta ihmisestä. Mutta no, täytti Luukas tänä vuonna jo sentään 29 - auts. Luukas pohti hetken sitä Jannin puhetta hänen ammatistaan. Mikä tuon ammatti edes oli? Oliko Janni edes koskaan mainnut sitä? Jos oli, niin ei Luukas ainakaan muistanut, ja kyllä mies nyt yleensä muisti, mikäli joku oli sanonut ammattinsa tai jotain muuta tärkeää. "Mitä sä sit teet?" Luukas lopulta kysäisi.

Luukas hiljentyi täysin huomatessaan Jannin reaktion hänen sanoihinsa - voi kun kiva. Juuri, kun heidän keskustelunsa oli menossa rennompaan ja avoimempaan suuntaan, meni Janni sitten tajuamaan Luukaksen huonosti muotoillut sanat väärin. Jannin alkaessa puhua laski Luukas kahvikuppinsa pöydälle. "Mitä? En!" Olivat Luukaksen ensimmäiset sanat. Tosin 'en' tuli jo vähän huvittuneellakin äänensävyllä, koska Jannin pahantuulisuus alkoi olla jo surkuhupaisaa. Lopulta Luukas hiljeni. Niin, eivätpä ne lapset varmaan mitään kuulleet, ja aivan, ei Luukaksella omia lapsiakaan ollut. Sellaisia hän kuitenkin vielä haluaisi, kunhan vain löytäisi naisen, jonka kanssa sellaisia hankkisi. Valitettavasti Luukas ei enää ollut aikoihin päästänyt ketään lähelleen karun seurustelumenneisyytensä vuoksi.

"Janni", Luukas aloitti, "anteeks, jos loukkasin, mutta en mä tarkottanu sanojani tolla tavalla. Se oli enemmänkin.. Vitsi. Mä en epäile sun lapsenkasvatustaitojas millään tavalla, koska kuten jo sanoit, mulla ei oo siitä mitään tietoa koska mulla ei oo omia lapsia." Luukas katseli naista silmiin. Ei hänelle ollut koskaan ollut ongelmia suoraan puhumisessa - tosin itsestään hän ei puhunut lähes koskaan.

"Mä luulin, et iän myötä krapulat vaan pahenee. Mulla ainakin nää darrat on ihan erilaisia, ku mitä vaikka sillon 18-vuotiaana, ku sai alkaa käymään baareissa", Janni selitti. Eipä siitäkään ollut kuin viitisen vuotta, tänä vuonna kuusi, mutta kyllä nainen oli silti pienen eron huomannut. Tai sitten se oli korvien välinen asia ja Janni kuvitteli kaiken - olihan hän tavallaan vähän vanhemman oloinen kahden lapsensa kanssa kuin ns. tavallinen 23-vuotias nuori aikuinen.

Janni havahtui Luukaksen kysymykseen hänen ammatistaan. Eikö hän tosiaan ollut tullut maininneeksi omasta työstään mitään miehelle? Eiväthän he järin olleet itsestään toisilleen kertoneet, Janni oli saanut tietää toisen ammatinkin vahingossa tuon vastaanotolle päädyttyään. "Mä oon baarimikkona yhessä yökerhossa", nainen kertoi sitten. Vaikka Janni ei vähätellytkään tai häpeillytkään "pelkkää" tarjoilijantitteliään, tuntui hänestä silti hieman oudolta ja kiusalliseltakin kertoa tämä juuri Luukakselle. Mies oli sentään opiskellut lääketieteellisessä vuosia ja Janni.. Kolme vuotta ammattikoulussa peruskoulun jälkeen. Ei häpeää, mutta kiusallista silti. Eikä edes sitä, että Janni olisi ajatellut Luukaksen pitävän tuota jotenkin alempiarvoisena.

Kun Luukas oli pilannut tunnelman epäsopivalla heitollaan, oli Janni vain tokaisunsa jälkeen jäänyt katsomaan miestä jokseenkin pettyneenä ja odottamaan tuolta selitystä. Vastalausetta. Anteeksipyyntöä. Lopulta se toivottu sana olikin päässyt mieheltä ja Janni mietti hetken aikaa seuraavia sanojaan. No, eipä mies kai ollut pahalla sanojaan tarkoittanut. Janni vain oli niin kovin tarkka siitä, että juuri hänen kasvatusmetodinsa olivat ne parhaimmat ja piti olla aika helvetin hyvät metodit itsellä, jos meinasi tuon naisen keinot päihittää.

"Huono vitsi", Janni lopulta mutisi ja hörppäsi kahvistaan. Ei hän halunnut enempää kiukutella Luukaksen edessä - tai miehelle itselleen. Janni kokosi itsensä ja pakotti jonkin positiivisuusaallon kulkemaan lävitseen. Hymyä huuleen ja parempi asenne. "No. Ehkä mä reagoin vähän turhan voimakkaasti. Anteeks."

"On se loppujen lopuks kai vaan ihmiskohtasta. Kaikki stressi ja muukin siihen kans tietenki vaikuttaa", Luukas kohautti olkiaan. Olihan se tosifakta, että stressi vaikutti krapulan pahuuteen, koska henkinen puoli oli siinä melko vahvoilla. Ihminenhän saattoi saada vaikka kuumeenkin sitä paljon ajatellessaan, tai tuntea mahakipua, vaikka sille ei löytyisi mitään syytä. Onneksi Luukas itse oli terve tyyppi niin fyysisesti kuin henkisesti, eikä hänen niin ollen tarvinnut sairastella. Ei hänellä kyllä ollut pahemmin stressiäkään ollut.

Luukas katseli edessään olevaa kahvikuppia melko vaisuna ja siemaisi kahvia pienen määrän suuhunsa. Kahvi maistui oikein hyvältä, huomasi, että Jannin oli sitä aikaisemminkin pitänyt moneen otteeseen keittää. Kyseisen naisen sanat kuultuaan Luukas käänsi katseensa tuon silmiin - baarimikko? Oho. "Aika siistiä. Ei tosin uskois susta ku oo niin näyttävä nainen", Luukas aloitti, "tai no, ehkä huoliteltu olis parempi sana." Ei sillä, etteikö baarimikkojen täytyisi pukeutua ja näyttää asiallisilta, kyllä mies tiesi, että noiden oli pakko tehdä niin. Janni oli kuitenkin niin kotioloissa kuin juhlimaan lähtiessäänkin todella huolitellun näköinen eikä Luukas siksi olisi uskonut, että nainen olisi ollut baarimikko. "Saat joskus sekottaa mulle jonkun drinkin", Luukas virnisti.

Miten Luukas oli saattanut valita sanansa niin väärin? Äskeinen oli ihan oikeasti ollut Luukaksen syytä, eikä sitä voinut edes kieltää, vaikka Janni nyt tietenkin vain pahensi asiaa reaktiollaan. Janni kuitenkin vaikutti henkilöltä, joka halusi olla oikeassa. Ei se ollut kuitenkaan mikään huono puoli. Pidemmän päälle se saattoi alkaa ärsyttää, mutta se oli parempi kuin perus suomalainen vaatimattomuus. Ei kyseinen luonteenpiirre Jannissa Luukastakaan ärsyttänyt, hämmensi vain. Miehen piti todella tarkkaan valita sanansa.

Luukas ei sanonut mitään Jannin häneltä anteeksi pyytäessä. Se taisi olla jo toinen kerta tänään. Ei mies oikeastaan enää tiennyt, että mitä sanoisikaan. 'Ei se mitään' ei todellakaan sopinut tähän tilanteeseen - ei ainakaan Luukaksen itsensä suuhun. Jonkun muun saattoi kyllä. "Miten sä muuten sovitat arkes Emilin ja Jonaksen kanssa? Onnistuuko se hyvin?" Luukas päätti avata suunsa pienen hiljaisuuden jälkeen.

Janni naurahti kuullessaan Luukaksen kommentin, kun oli kertonut miehelle työstään. Ei nainen ehkä aivan allekirjoittanut toisen väitettä "aika siistiä", ei baarimikon työ nyt mitään järin hehkeää ollut, mutta joka tapauksessa Janni piti työstään eikä vaihtaisi sitä toiseenkaan. Kaikki elämän osa-alueet oli saatu rytmitettyä järkevästi - perhe, työt, ystävät, harrastukset - ei Jannia huvittanut ainakaan toistaiseksi alkaa kaikkea uudestaankaan järjestämään. "Sä meinaat että mä vaikutan enemmän sellaselta kauppiksen käyneeltä bisnesnaiselta, vai? Sellanen kuva mulla ainakin on jostain näyttävästä naisesta", nainen selitti hieman huvittuneena. "Ja senkus tuut joskus meiän baariin nii mä sekotan. Vaikka kaks, koska ei sulle kuitenkaan yks tulis millään riittämään."

Hetkellinen hiljaisuus laskeutui kaksikon välille, Janni joi kahvistaan ja vilkaisi Emilin suuntaan. Olikohan kuopuskaan aivan terve, hemmetti sentään, vikisisi nyt edes vähän niin se voisi jo olla normaalia! Emil oli epätavallisen kauan ollut hiljaa ja vain katsonut kiltisti elokuvaa. Ihmeellistä. Tai sitten poika oli vain päättänyt pistää vieraskorean vaihteen päälle. Lopulta Janni naurahti pienesti ajatuksilleen, hulluko hän oli - toivoa nyt lapseltaan varta vasten vinkumista ja kitinää. Brunette käänsi katseensa jälleen Luukakseen, kun toinen esitti kysymyksen.

Mikael tuli väistämättä naisen mieleen. Niin, ennen eroa arjen sovittaminen olikin ollut helppoa, ainakin helpompaa kuin nyt. Janni sai olla kiitollinen, että he olivat Mikaelin kanssa väleissä kaikesta huolimatta - se kun helpotti asioita niin suuresti. "Sä meinaat sitä, kun mulla on niin huonot työajat muksujen kannalta?" Janni kysäisi ja pudisteli sitten samantien päätään. "Mulla on hyvät välit meidän porukoihin, mutsi varsinkin auttaa mielellään. Ja tietty poikien isä. En mä tiiä miten mä pärjäisin jos mulla ei ois tällasta.. tukiverkkoa." Pieni naurahdus karkasi Jannin huulilta viimeisimmän sanan jälkeen. Mutta kai se oli paras ja osuvin tässä tilanteessa.

Tovin Janni vain joi kahviaan ja tarkkaili Luukasta (tosin vähän väliä myös Emiliä, jottei Luukas täysin kiusaantuisi naisen katseesta). Mies vaikutti asialliselta, mukavalta, kaikin puolin järkevältä tyypiltä. Toisaalta, ei kai lääkäriksi ketä tahansa mielipuolta huolittukaan. Mutta Luukaksen järkevyys ei rajoittunut pelkkiin ammatillisiin ominaisuuksiin, mies oli inhimillisen järkevä. Oli hieman hassua, että aina kun he tapasivat, Jannin lapset liittyivät siihen jotenkin - tai jopa olivat itse fyysisesti paikalla. Oikeastaan, yhden kerran he olivat kyllä tavanneet ilman lapsia, mutta silloinkin Janni oli ollut melkoisen humalassa. Sitä Janni ei laskenut. Brunette empi hetken aikaa, kunnes avasi suunsa: "Mulle tuli mieleen, että olis joskus kiva vaikka käydä kahvilla ihan tälleen aikuisten kesken - ilman noita kahta." Jannia alkoi samantien hieman kaduttamaan, hitto vie. Mitä jos Luukas ottaisi kysymyksen vastaan jonain.. treffikutsuna? Ei Janni ollut sitä sellaiseksi tarkoittanut.

Luukas piti ihan oikeasti baarimikon työtä suhteellisen siistinä. Se johtui varmaan siitä, että mies itse oli tottunut niin erilaiseen työhön - vai oliko se kuitenkaan loppujen lopuksi niin erilainen kuin baarimikkona oleminen? Kyllähän molemmissa töissä täytyi olla sosiaalinen ja tulla toimeen ihmisten kansa. Nääh - olivat ne erilaisia. Harvoin Luukaksen vastaanotolle tuli humalaisia vanhempia - tai sen koommin lapsia. Joskus oli käynyt niinkin, varmaan vain kaksi kertaa, mutta silloin asiasta tuli melkoinen juttu ja paikalle tulivat ties keitä kysymään vanhemmalta, että minkä vuoksi sitä oltiin humalassa. Se oli selvää. Ei lasta voinut päästää alkoholistivanhemman kanssa asumaan, koska useimmiten nuo eivät pystyneet lapsesta huolehtimaan. Kyllä lapsella täytyi olla hyvä elämä.

Luukas naurahti kevyesti Jannin puheille näyttävästä naisesta. Näyttävä nainen.. Huh, olipa se vaikea määritelmä. Miehelle tuli oikeastaan mieleen enemmänkin jotain tiettyjä henkilöitä mutta ei sekään ollut tarpeeksi hyvä määritelmä. Sitä paitsi naisella saattoi olla näyttävyyttä muussakin asioissa kuin vain ulkonäössä. "Ei, ei mikään kauppiksen käynyt bisnesnainen", mies nauroi haudatessaan sitten kasvot käsiinsä. Ei Janni tosiaan näyttänyt miltään bisnesnaiselta, vaan oikein kauniilta sellaisella elegantilla tavalla. Elegantti? Voisiko se olla hyvä sana siihen määritelmään? "No siis.. Näyttävä nainen voi olla monella eri osa-alueella. Voi olla luonteellisesti näyttävä tai ulkonäöllisesti näyttävä. Mulle näyttävyys on sellaista tiettyä eleganttiutta", mies yritti selittää. Lopulta Luukas virnisti: "Kerro baarin nimi niin mä tuun tervehtimään."

Luukas nyökkäsi Jannin tajutessa hänen pointtinsa. Ei ollut varmasti helppoa tasapainotella asioita työn ja lasten välillä. Miehelle se olisi ainakin vaikeaa, mutta asiaa hänen kannaltaan sentään helpotti se, että hänellä oli päivätyö. Kun Luukas joskus löytäisi sen naisen ja perustaisi perheen, olisi Luukaksella mahdollisuus auttaa lasten hoidossa päivällä. Päiväkoti tai päivähoito kuitenkin olisi ehkä se parhain vaihtoehto. "Onneks sulla on just ihmisiä ympärillä. Oot onnekas", mies nyökkäsi siemaisten sitten taas kahviaan. "Pakko kans sanoo, että mä oikeestaan arvostan sua. Ei jokainen pysyis sun tilanteessa järjissään", mies naurahti. Jannilla ei tosiaan vaikuttanut olleen helppoa Mikaelin lähdön jälkeen.

Jannin kysymys veti Luukaksen kieltämättä hiljaiseksi. Hän ei oikein tiennyt, että missä mielessä ottaisi kutsun; oliko se joku treffikutsu vai ihan viaton kahvittelukutsu? Ehkä kuitenkin se jälkimmäinen kuulosti siltä asiallisemmalta vaihtoehdolta, koska tuskin Janni häntä ihan treffeille kutsuisi. Eihän nainen ollut näyttänyt mitään merkkejä kiinnostuksestakaan. "Mielelläni lähen. Sä vaikutat oikeen kivalta tyypiltä niin mikäs siinä", Luukas hymyili ystävällisesti, näyttäen, ettei ottanut äskeistä mitenkään treffikutsuna. Tosin Luukas saattaisikin lähteä Jannin kanssa treffeille mikäli mahdollisuus olisi tullut - kyseinen nainen nimittäin viehätti Luukasta melko paljon. Jannin topakka luonne ja elegantti ulkonäkö olivat melko kiinnostavia tekijöitä. Luukas värähti kevyesti huomatessaan, että jäi tuijottamaan Jannia ajatuksissaan, ja niinpä käänsi katseensa pois. Ei hän tahtonut naista mitenkään nurkkaan ahdistaa.

"Eli mä oon sun mielestä elegantti. Kai se pitää positiivisesti ottaa vastaan", Janni naurahti pienesti ja joi taas kahvia. Hän ei viitsinyt enempää alkaa Luukakselta tenttaamaan, mitä tuo loppujen lopuksi tarkoitti - oliko Janni tuon mielestä siis vain ulkoisesti näyttävä - elegantti siis - vai luonteeltansakin. Töissään nainen kun kuitenkin sai kuulla vaikka mitä kommentteja näyttävästä ulkonäöstään ties keneltä humalaiselta baarikärpäseltä. "Mutta - se on yks baari Iso-Roballa, tuu ihmeessä käymään. Perjantaisin happy hour yhteentoista asti."

Janni jäi miettimään Luukaksen seuraavia sanoja naisen senhetkisestä elämäntilanteesta. Vaikka mies vakuuttelikin arvostavansa kovasti Jannia ja tuon pärjäämistä, ei se Jannia silti niinkään hetkauttanut. Hän kun ei muutenkaan olisi halunnut liiaksi jäädä suremaan ja masentumaan eron jälkeen - oli tärkeä näyttää muille, että hän kyllä pärjäisi ja menisi vaikka läpi harmaan kiven. Toki Jannillakin oli ollut niitä surkeampia päiviä, varsinkin aivan eron jälkeisinä aikoina, mutta vähitellen parisuhteen kariutumisen aiheuttanut suru oli jäänyt taka-alalle eikä sen vatvomiseen käytetty enää niin paljoa aikaa.

Kahvittelukutsua seurasi pitkältä tuntuva hiljaisuus, ja Janni ehti jo pelätä, että oli pelästyttänyt Luukaksen. Mies oli varmasti ottanut kysymyksen treffikutsuna ja mietti nyt, miten moisesta kehtaisi kieltäytyä loukkaamatta naista. Jannin pää täyttyi kirosanoista, vahvemmista ja lievemmistä, kun hän kirosi itseään. Lopulta Janni ei enää kestänyt vaan joi kahvikuppinsa tyhjäksi, nousi pöydästä ja kiikutti mukin tiskipöydälle. Sitten nainen lähti kävelemään takaisin kohti ruokapöytää ja oli jo istuutumaisillaan alas, kun Luukas lopulta hymyilikin ja vastasi myöntävästi.

"Ai? No mut se ois kyllä kiva", Janni aloitti pieni hymynkare huulillaan, "mä jo aattelin et ei kai toi mun kysymys kuulostanu siltä että oisin pyytämässä sua treffeille, ihan muuten vaan tuli mieleen, ku uusiin ihmisiin on kuitenki yleensä aina ihan kiva tutustua, ja kun me nyt kuitenki ollaan törmäilty tässä nyt millon missäki ja musta tuntuu et ois kiva törmätä joskus ilman noita muksujakin.." Okei - nyt Jannia alkoi jo nolottamaan, mikä ihme oli tuo puhetulva? Mitä jos Luukas ei alkuunkaan ollut käsittänyt ehdotusta treffimielessä. Voi että Jannia hävetti.

"Ota ihmeessä, se oli kohteliasuudeks tarkotettu", Luukas nyökkäsi. Täytyi nyt toivoa, että Janni ei kuitenkaan ottanut sitä kohteliaisuutta mitenkään flirttaavalla tavalla - ei mies suinkaan tahtonut naista jo tässä vaiheessa häätää luotaan. Tuskin Janni asiaa sen kummemmin miettikään, koska kehut olivat ihan yleisiä kahden ihmisen välillä. Ainakin sellainen kuva Luukaksella oli. Kyllä hän ainakin kehui jotakuta mikäli siihen oli tarvetta. Mikään nuoleskelija hän ei ollut ollut koskaan. "No mäpäs tulen piipahtamaan mikäli saan joskus vapaa-aikaa. Tuntuu siltä, että oisin koko ajan kiinni jossakin", Luukas sanoi. Hänellä oli tosiaan koko ajan niin monta rautaa tulessa että vapaa-ajan löytäminen oli vaikeaa.

Luukas hymyili ystävällisesti Jannin todetessa, että olisi kiva mikäli mies lähtisi kanssaan kahville. Mielellään Luukas kyllä kahville Jannin kanssa lähtikin. Kyseinen nainen oli oikein mukava ja rempseä tapaus, vaikkakin Luukas tunsikin aina välillä olonsa hitusen ahdistuneeksi Jannin tiuskiessa. "Siis ei, en mä ottanut sitä mitenkään treffikutsuna. Kyllä kahville voi mennä ihan kavereinakin - ainakin mun maailmassa", mies totesi. Oli tosiaan ihmisiä, jotka eivät aina tajunneet, että kahville kutsuminen saattoi olla ihan viatontakin. Tosin Luukas tahtoisi kyllä joskus mennä kahville ihan treffimielessäkin. Hän ei edes muistanut koska olisi viimeksi deittaillut, ja niinpä hän haluaisi tutustua taas niihin treffien maailmaan.

Luukas pohti hetken, että jäisikö vielä puhumaan Jannin kanssa kahvinsa juotuaan, mutta päätti sitten, että lähtisi kotiin. Olisi ehkä parempi jättää Janni nyt tältä erää omaan rauhaansa - ihmisten näkeminen krapulassa ei ollut aina mukavaa. Tosin oli hyvä huomata, että Janni vaikutti piristyneen heidän keskustelunsa aikana. Saattoi olla, että tylsyyden iskiessä Janni taas kerran joutuisi tylsistymään - jos hän nyt ikinä voisi kyllästyä lapsien kanssa. Noiden kanssa oli aina tekemistä, jopa liiaksikin. Lopulta Luukas nousi ylös ja vei kahvikuppinsa tiskialtaaseen.

"Kiitos kahvista", Luukas aloitti, "oli oikein hyvää. Mä taidan tästä nyt painua kotia kohti, että sä saat jäädä viettämään aikaa Emilin ja Jonaksen kanssa. Jos Jonakseen ei tehoo ne särkylääkkeet, niin soita mulle tai tuu pimputtamaan ovikelloa. Mä pystyn kyllä hankkimaan Emilille lääkäriajankin nopeeta mikäli on tarve", Luukas tarjosi apuaan ystävällisesti. Lopulta mies käveli eteiseen ja heitti kengät jalkaansa.

"Moikka!"