It wasn't really what I thought but it turned out to be even better

"No en mäkään luopuisi. Kaikki yhtä ihania", hymyili mies huvittuneena ja vilkaisi tarjoilijaan, joka oli tullut kyselemään miten maistui. Öh, no kahvilta? Huomasi että kyse oli paremmasta paikasta kun käytiin kyselemässä. Mies maksoi siinä samalla heidän juomansa, sitä kun ei oltu tilauksen yhteydessä tietenkään vielä tehty.

"Ei ole. Mut joo.. Varmaan aika mielenkiintoista", tuumi Oliver hiljaa naurahtaen. Miehestä olisi outoa asua jonkun naisystävän (tai no, 'ystävänaisen') kanssa saman katon alla. Kyllä Oliverilla oli paljon naisia kaverina, mutta silti.
"Aa, joo. Mä asun Huvilakujalla. Tästä jokunen kilometri, ei nyt todellakaan ihan keskustaa", naureskeli Oltsu hiljaa.
"Missäs sä?", esitti kohteliaasti tämä saman kysymyksen toiselle ja haroi hiuksiaan samalla.

Tarjoilija tuli kyselemään pian ystävällisesti miltä kahvi maistui ja toi laskun. Aurora oli täysin valmis maksamaan oman kahvinsa, mutta Oliver ehti ensin. Kuinka huomaavaista - tai no, ei Aurora tietenkään olettanut kenenkään maksavan hänen puolestaan ja siksipä hän pitkin sitä hyvin huomaavaisena eleenä.
"Kiitos", Aurora kiitti tätä hymyillen ja korjasi hieman hartioidensa eteen valahtaneita hiuksiaan.

"Melko", nainen vastasi sitten kohauttaen kulmiaan - voisiko nyt sanoa että Miron kanssa ei ainakaan koskaan tullut aika pitkäksi.
Huvilakujalla - hetkinen? Miksi Aurora ei ollut koskaan törmännyt tähän? Hän kuitenkin liikkui ulkona Huvilakujan ympäristössä usein.
"No way", Aurora totesi parantaen ryhtiään ja hymyili vieläkin hieman leveämmin. "Asun samassa osotteessa. Mistä lähtien sä oot asunut Huvilakujalla? Ja kuinka ihmeessä mä en oo törmännyt suhun aiemmin?"

"Mitä? Sä kans?!", naurahti Oliver ihmeissään - mutta hyväntahtoisesti. Jopas nyt jotakin! Nuorukaisen hymy leveni vain entuudestaan ja tämä naurahti ihmreissään.
"Hmm.. No ei siit oo kauaa. Mä asuin aika lähel keskustaa ennen, mut rahajutut kävi vaikeiks ni sit muutin 'halvempaan' kämppään. Kallistahan stadissa on joka puolella", hymähti Olli.
"Nii ja joo.. En tiedä. Me ei vaan olla kuljettu samaan aikaan siellä. Mut eiköhän me siis tästä lähin nähdä enemmän?", mies totesi - ehkä se oli pieni piilokysymyskin siitä, haluaisiko Aurora tavata jatkossa. Oliverista neitonen vaikutti hurjan kiinnostavalta, ja mies olisi valmis tapaamaan naisen vaikka huomennakin jo. Kunhan he vain saisivat tutustua lisää. Ensivaikutelma oli hieno!
"No mut missä rapussa sä asut? Ja kerroksessa? Ettei oltais samassa vaan..", mies naureskeli hiljaa ja lipaisi huuliaan nopeasti.
"Mä itse asun B-rapun viidennessä kerroksessa", hymyili nuorukainen ja silmäili Auroraa lämpimän hymyn kera. Saattoi pieni naurahduskin kuula tuolta.

Aurora nyökkäsi naurahtaen. Maailma tosiaan oli pieni paikka. Useimmiten hän oli törmännyt Huvilakujan muihin asukkaisiin Huvilakujalla. Mahtoikohan edes Miro tietää Oliverin asuvan samassa osoitteessa? Js totta se oli - kallista oli kaikkialla Helsingissä. Siksi oikeastaan Miro ja Aurora olivat muuttaneet saman katon alle - tai yksi syy se vain oli, mutta säästipä kuluissa ja oli mukavaa omistaa myös oma olohuone.

"Mä luulen että tän jälkeen on ainakin mahotonta olla törmäämättä useemmin", Aurora vastasi Oliverille hymyillen.
Oliver vaikutti hyvin mukavalta ja huomaavaiselta - no, pitkälti Miron vastakohdalta. Ihan täysin sattuma ei kuitenkaan osunut.
"A-rappu, toinen kerros", neitokainen totesi puristaen huuliaan hieman yhteen hieman leikkimielisesti pahoitellen - tosin naapurirapuissahan he asustivat. "Kuljetko sä sitten töissä bussilla tai ratikalla vai omalla autolla? Huvilakujalta on kuitenkin aika hyvät yhteydet kaikkialle."

"No joo, totta. Mut ihan kiva vaan et jatkossakin törmätään", saneli nuorukainen toiselle pieni hymynkare huulillaan ja sipaisi hiuksiaan. Olihan se nyt mukavaa, Aurora oli hauskaa seuraa ja ainakaan ei tarvitsisi lähteä kaupungin toiselle puolelle jos haluaisi tavata toista. Hmph, mies taisi ehkä hitusen liian nopeasti mielessään edetä - saattoihan olla että nainen ei haluaisikaan välttämättä nähdä enää. Se olisi kurjaa.

"Aaa, okei. No mutta, A on B:n vieressä.. Joten asutaan me aika lähekkäin silti", Oliver totesi naurahtaen ja kohautti hieman olkiaan. Olisi kivaa joskus nähdä Aukun kämppä - tai no Mironkin se oli myös, mutta silti. Nuorukainen käänsi katseensa ikkunasta ulos ja hymähti mietteliäänä.
"Piirrätkö vai maalaatko sä enemmän? Ja millasia aiheita ja teemoja sä yleensä suosit.. Tai värejä?", kysäisi Oliver sitten, poiketen aiheesta toiseen.

"Totta", Aurora sanoi. "Mehän ollaan käytännössä melkein naapureita."
Noh, paria kerrosta vaille naapureita, mutta kuitenkin. Naapurirappulaisia kuitenkin. Ja välimatkaa nyt oli vain pari hassua metriä. Auroralle kakkoskerros riitti hyvin - aina hienommat maisemat tietenkin olivat mitä ylemmäs mentiin, mutta kakkoskerros oli käytännöllisesti lähellä jos tarvitsi joskus vaikka kantaa jotakin raskasta.

"Noo, oikeestaan varmaan piirrän, kun piirrustuslehtiöö on helpompi kantaa mukana kun maalaustarvikkeita", Aurora totesi. "Teen oikeestaan kaikenlaista. Ei mulla oikeestaan mitään tietynlaista tyyliä oo vakiintunut."
Aurora vilkaisi lyhyesti pöydällä olevaa luonnosvihkoaan. Hän tykkäsi oikeastaan piirtää kaikenlaista - ihmisiä, eläiniä, maisemia ja niin pois päin.
"Entä sä? Tai siis sillon kun maalasit", Aurora kysyi sitten vastapainoksi.

"Mmh, niin..", mies totesi pienen hymyn kera ja naurahti. Oli jännää ajatella että nainen jonka kanssa Oliver oli sysätty treffeille, asuikin naapurissa. Tässä tilanteessa se todellakin oli plussaa. Mikäli Aurora olisikin jostain syystä osoittautunut kamalan ärsyttäväksi perskärpäseksi, ei Oltsu tuskin olisi niin innoissaan asiasta. Onneksi kuitenkaan juttu ei ollut niin. Tämä katseli ympärilleen kahvilassa ja huokaisi hiljaa. Voisi olla ihan hauskaa käydä heittämässä kävelylenkki merenrannalla - vaikka siellä ehkä tuulikin melko paljon.

"No joo, totta. Vois olla hankala kantaa maalauskamoja koko ajan mukana", hymähti mies huvittuneisuutta äänessään ja silmäili neiti Evansin kasvoja hetken aikaa.
"Hmmm. No mä oikeestaan maalasin enemmän, kuin piirsin. Ja noh, kyl mä piirsin myös. Eikä ollu mitään tiettyä tyyliä tai suosikkiaiheita - aika paljon tuli piirreltyä maisemia ja sit erilaisia esineitä", pohti tämä.
"Pitäis ehkä hakee häkkivarastosta ne kamppeet takasin".

Aurora säilytti usein kataekontaktin vastapuoleen, jos keskusteli, sillä oli se kohteliaampaa kuin tuijotella minne sattui. Tottakai hänkin oli katsellut välillä muualle, jotta Oliverista ei olisi tuntunut siltä, että häntä tuijotettiin kokoajan. Aurora ei oikeataan itse edes välittänyt jos häntä tuijotettiin joskus, mutta pitkä tuijotus saattoi tuntua joistakin epämukavalta.

"Maalaaminen on kyllä hieno harrastus - me ollaan äitini kans aina oltu ne perheen taiteelliset kun taas isä ja veli on olleet ne käytännölliset", Aurora naurahti. "En mä kuitenkaan ihan 24/7 istu paperin ääressä kuitenkaan, osaan sentäs pitää hauskaakin. Vaikka meidän kämpästä oon kylläkin huomattavasti se rauhllisempi osapuoli."

Mies naureskeli hiljaa ja nyökkäsi. Hmm, mitähän heidän perhe? Oliver taisi olla ehkä se joka eniten kynää ja pensseleitä heilutteli, ja paperille taiteili omia näkemyksiään milloin mistäkin. Teininä tämä oli maalaillut paljon, vaikka se oli ollut ehkä jokseenkin tavallaan myös 'salaisuus'. Eihän kovin moni siinä iässä harrastanut mitään taiteilua, mutta Oltsu oli sen nähnyt kovinkin terapeuttisena omiin ongelmiinsa muinoin.

"Mä taisin meiän perheestä piirrellä ja maalailla eniten", naureskeli Oliver hiljaa ja lipaisi huuliaan. Nuorimies katseli Auroran silmiä hymyillen ja sipaisi samalla hiuksiaan hieman.
"Huvittaisko sua lähteä ulos kävelemään? Jonnekin vaikka vähän meren suunnalle?", kyseli nuorukainen pieni hymy huulillaan.

Myös Aurora taisi olla se, joka piirteli kaikkein eniten - hänen äitinsä kun piirteli lähinnä töissään, mutta ei oikeastaan vapaa-ajalla. Aurora piirteli kyllä kaikkien puolesta - hän otti mielellään kynän käteen heti jos tuli vähänkin tylsää ja piirsi jotain. Tai maalasi. Kuulostipa tylsältä... Noh, Aurora nyt vain sattui tykkäämään piirtämisestä. Kyllähän hän lenkkeili ja hengasi kavereidensakin kanssa, mutta jos hänen yksinään piti olla, oli hän usein maalaamassa.

"Itse asiassa lähtisin mielelläni, mutta mun pitäisi varmaan lähteä hiljalleen kotia kohti tekemään esseetä, jonka deadline on huomenna", Aurora sanoi pahoittelevaan sävyyn. "Mutta mä ottaisin mieluusti tosta tarjouksesta uusinnan joskus."
Oliver taisi itse asiassa olla ensimmäinen mies, jonka Aurora tapaisi mielellään uudestaankin. Tai ei ensimmäinen, mutta ensimmäinen pitkään aikaan. Jos nyt totta puhuttiin, niin naisen deittielämä ei ollut kovinkaan aktiivista sitten Roopen. Tai no, ylipäätään elämä miespuolisten suhteen - jos nyt Miroa ei laskettu, mutta se oli täysin platonista ja Miro oli hänelle kuin veli.

"Aijaa.. Harmi", mies huokaisi, muttei sille mitään voinut. Ehkä tämäkin katoaisi kotikonnuilleen ja käväisisi vaikka salilla. Tai lenkillä.
"No mut.. Kelpaisko sulle sit vaikka kyyti? Mä oon autolla, ja voisin heittää sut kun naapureita ollaan", hymyili Oliver ja kohotti hieman kulmiaan. Ei mies enää jaksaisi keskustassakaan luuhata, joten kotiin meneminen oli ihan hyvä vaihtoehto.

"Ja tosiaan, olis kiva jos joskus siis nähtäis uudelleen", totesi Oltsu pienen hymyn kera ja kallisti päätään. Nyt he ainakin tiesivät missä toinen asui. Ja numeroitakin tottakai ehkä voisi vaihtaa. Olli vain ei halunnut olla liian tungetteleva ja alkaa heti kysellä numeroa ja kaikkea. Ehkä vähän myöhemmin sitten.

Aurora kohautti olkiaan kevyesti. Perhanan koulutehtävät - okei, Aurora tykkäsi koulunkäynnistä, mutta toisinaan sitä tuntui että sai raataa vähän liikaakin. Tosin no, eiväthän ne ammatit tuosta vaan tulleet kenenkään eteen, joten pakko se oli paiskia töitä jo koulussa, jotta saisi sitten työpaikankin.
"Jos sä oot menossa samoille suunnille", Aurora sanoi hymyillen. "Niin tottakai."
Ei Aurora halunnut kuitenkaan vaivaksi olla - jos Oliverilla olisi muuta menoa, niin tottakai hän nappaisi lähimmän bussin kotiin.

Aurora nyökkäsi hymyillen Oliverin toteamukseen.
"Niin mustakin", nainen myönsi.
Ja Aurora tosissaan tarkoitti sitä - rehellisyys kuului hänen luonteeseensa ja hän olisi sanonut kyllä, mikäli se ei olisi vain toiminut. Ja no... Aurora oli kieltämättä lähtenyt hieman varautuneesti sokkotreffeille, sillä hän ei todellakaan tiennyt minkälaisen kaverin Miro oli valinnut sokkotreffien toiseksi osapuoleksi. Ehkäpä Miro oli parempi ihmistuntija kuin Aurora oli olettanut? Vaan nainen oli silti harvinaisen tyytyväinen siihen, ettei Miro ollut valikoinut ketään kauhean pelimiehenoloista ihmistä näille treffeille, vaan juuri Oliverin. Aurora hymyili ja puki sitten takin päällensä noustuaan seisomaan.

"Joo oon. Joko mä jään lojumaan telkkarin ääreen tai lähen salille.. Tai lenkille. No jotain kuitenkin. Tottakai työjuttujakin aina vois tehdä...", huokaisi mies pienen virneen kera ja pudisti päätään. Ei tämä toisaalta mitään työjuttuja jaksaisi nyt. Ei sitten alkuunkaan. Nuorukainen nousi itsekin pöydästä ja alkoi laittaa takkiaan paremmin ylleen.

"Hmm.. Eli siis, mennäänkö? Mulla on auto tossa läheisellä parkkipaikalla", selosti Oliver hymyntapainen huulillaan ja avasi oven - antaen tottakai Auroran mennä siitä ensin, pitihän nyt hieman herrasmiehen elkeitä osoittaa toiselle. Ja noh, olihan Oliver kuitenkin kasvatettu ihan hyvin. Kyllä käytöstavat tunnettiin.

"Lenkki on aina hyvä ajatus", Aurora totesi. "Tai no, se ainakin pistää mun ajatukset aina kulkemaan jos oon jumissa jonkun koulutyön kanssa. Yleensä."
Mihinkään vesisateeseen Aurora ei tosin mieluusti lähteny pitkälle lenkille - silloin yleensä hän käytti Lukankin ulkona vain pikaisesti eikä lähtenyt tieten tahtoen urheilemaan mihinkään. Lukakaan ei tainnut kovasti viihtyä vesisateessa - tosin Aurora ei tiennyt oliko syynä se vesisade vai koiran oma sadetakkijumpperi...

"Mennään vaan", Aurora totesi sitten ja asteli ulos ovesta, jota Oliver piteli kohteliaasti.
Neitokainen jäi odottelemaan Oliveria laskeuduttuaan rappuset, jotta tämä johdattaisi hänet sitten oikeaan suuntaan - se nyt vielä puuttuisi, että Aurora lähtisi kävelemään jonnekin aivan toisaalle.
"Lenkkeilystä puheenollen, missäpäin sä yleensä käyt?" Aurora kysyi. "Mä käyn aina silloin tällöin koirani kanssa tai ihan yksinäni jonkun viiden kilsan lenkin huvilakujalta vähän pitemmälle - siinon joku pikkupuisto lähellä."

"Mä oon huomannu saman. Jos ahdistaa tai jotain, ni lenkki on aika hyvä idea sillon. Ja sillon tulee helposti juostua aikamoinen matka..", naurahti Oliver ja pudisti päätään. Tuo oli kerran heittänyt lähemmäs 15 kilometrin lenkin teininä, kun oli ollut pakko päästä pakoon ajatuksia. No ei mies koko matkaa sentään ollut juossut, mutta silti. Se oli ollut jo aikamoinen kilometrimäärä.

"No kans siin Huvilakujan lähel. Tai sit keskustassa, merenrannan luona. Tai metsissä.. Onhan näit paikkoja tosiaan aika lailla", mies saneli hymy huulillaan ja asteli ulos naikkosen kanssa. Tämä veti takkia tiukemmin ylleen ja lähti askeltamaan kohti autoa.
"Ai sul on koira? Kiva. Minkä rotunen se on?", kyseli Oliver hymy huulillaan. Tämä oli ennen pelännyt niitä, muttei enää. Oikeastaan koirat olivat nykyään ihan kivoja.

"Mmm", Aurora myönteli. "Se riippuu aina mielentilasta kuinka pitkään jaksaa - yleensä joku viidestä kymmeneen kilometriin menee ihan urheilun puitteisiin. Tai no - ei mulla oikeastaan muuta urheilullista harrastusta edes ole, niin se on ihan hyvä ja eikä se ole sidottuna sitten mihinkään tiettyyn aikaankaan."
Auroralla ei varmaan olisi edes aikaa käydä viikoittain jossain tietyssä harrastuksessa aina jonain tiettynä päivänä, sillä hänen koulupäiviensäkin pituudet vaihtelivat ja sitten oli vielä työt. Siksipä lenkkeily oli hyvä vaihtoehto - lenkille saattoi lähteä aamusta tai aivan illasta oman mielen mukaan.

Aurora lähti seuraamaan Oliveria - oli kyllä vilpoisaa, mutta onneksi ei ainakaan tuiskunnut. Nainen piti niin talvesta kuin kesästäkin mutta tietyissä rajoissa - kolmenkymmenen pakkasasteet ja helleasteet alkoivat olemaan vähän liikaa jo kelle tahansa ja lumituiskut eivät olleet mitenkään miellyttäviä nekään.
"Onhan niitä - mä olen tylsä ja meen yleensä aina yhtä tai kahta samaa", Aurora totesi - toisinaan hänen kyllä teki mieli lähteä etsimään uusiakin. "Joo, mulla on sellainen kaksivuotias valkoinen länsiylämaanterrieri. Ja kissa, joka tosin ei astu vahingossakaan ulos sen omasta kiipeilypuusta."
Naurahdus. Figaro tuntui olevan tyytyväinen eloonsa omassa kiipeilypuussaan ja sieltäkin laskeutui vain kerjätäkseen huomiota tai röhnöttääkseen sohvalla kuin mikäkin kämpän kuningas.

"No joo, totta. Yleensä jos mä urheilumielessä lähden, niin joku seitsemän kilometriä on ihan normaali, joskus sit viis. Mut on ne ihan sopivan pitusia, ku välillä ottaa pikaspurtteja ja muuten sit hölkkäilee paljon", saneli Oliver hymyillen ja vilkaisi Auroraan. Heillä tuntui oikeasti olevan paljon yhteistä, ja se oli hienoa.

"Aijaa. Hmh, mä taas tykkään mennä uusia reittejä. Mut vanhat on hyviä siitä, et tietää tarkalleen kuinka pitkiä ne sit on ja silleen", Oliver myönsi ja virnisti nopeasti. Tämä painoi sitten avaimistaan nappulaa, ja auton valot välkähtivät kerran pari - ovien avautumisen merkiksi tottakai.
"Vau, kissa ja koira", Oliver nauahti. Varmasti hauska yhdistelmä - eikä ollut enää edes kummallista että jollain oli kissa ja koira. Ennen sen yhdisti aina siihen, etteivät nuo missään nimessä tulisi toimeen.
"Mä pelkäsin ennen koiria, mut nykyään tykkäänkin niistä jopa. Sellanen vois olla ihan kivakin - ei ois niin tyhjää kotosalla", naurahti Oltsu ja istahti sitten ajajan paikalle.

"Oon täysin samaa mieltä - mun mielestäni itteensä ei kuitenkaan tarvi äärirajoille pakottaa", Aurora totesi. "Ja yhtälailla se kävely urheilua on kun ne spurtitkin."
Aurora veikkasi, että jos hän olisi ollut helposti suuttuvaa sorttia, hän olisi varmasti lähtenyt lenkille purkamaan aggressiota. Vaan eipä ollut, joten ne spurtitkin otettiin ihan kuntoilun kannalta - olikohan Aurora kertaakaan elämässään suuttunut todella kunnolla? Tuskinpa vain.

Oliver avasi autonsa ovet kertoessaan omista reiteistään. Aurora siirtyi matkustajanpuoleiselle sivustalle ja kuunteli mielenkiinnolla miehen puhuessa eläimistä. Sitten hän sukelsi sisään autoon ja odotti myös Oliverin tulevan ennen kuin edes harkitsi sanovansa mitään - tuskinpa sitä olisi ulos kuitenkaan kuullut.
"Aijaa, miks?" Aurora kysäisi. "Mun Lukani on niin sylikoira, että se kerjäis varmaan varkaaltakin vaan rapsutuksia."

"Mmh, totta. Urheilua on niin erilaista", naurahti mies hiljaa asteli autoon, kiinnittäen vyön ja vilkaisten samalla Auroraan. Nuorukaisen huulilla koreili edelleen sama hymy ja tuo starttasi auton. Oliver hyräili hiljaa, väänsi radion päälle ja päästyään tielle tuo joutuikin heti pysähtymään valoihin.
"En mä tiiä. Ne oli vaan pelottavia. Tai no varmaan johtuu siis siitä kun mua viiden ikäsenä yks isompi koira puras jalan tienoilta. Sattu aivan samperisti..", Oltsu kertoili. Voi sitä itkun ja parkumisen määrää.

Noin kymmenen minuutin kuluttua kaksikko saapui huvilakujalle ja mies pysäytti auton. Kunhan oli itsensä kammennut sieltä ulos, kääntyi katse Auroraan. Hmh.
"Tota.. Mul oli tosi kivaa sun kanssa", Oliver hymähti tyytyväisenä ja silmäili naisen kauniita kasvoja. Nyt oli kai aika sanoa siis heipat? Miekkonen raapi niskaansa mietteliäänä ja vilkaisi paremmin naisen silmiin, kunnes tuon kanssa lähdettiin tallustelemaan kohti kerrostalorakennuksia.
"Mutta mutta, tota.. Me kai törmäillään jatkossakin? Nyt kun naapureita ollaan", Oltsu naurahti hiljaa ja vilkaisi maahan. Olipa.. Kiusallista?
"Joten siis.. No, näkyillään", hymyili nuorukainen ja poistui sitten omaan rappuunsa - leveä hymy huulillaan.

Auroralla ei ollut kokemusta purevista koirista, tosin hän oli kuullut monista. Ja toiset rodut - saksanpaimenkoirat, rottweilerit ja dobermannit olivat vain herkempiä suojelemaan omaa ympäristöään. Ja riippuihan se paljon koiran koulutuksestakin. Lukaa nyt ei ollut koskaan koulutettu sen kummemmin, mutta toisaalta sellainen terrierinrääpäle tuskin nyt koskaan olisi viitsinyt edes hyökätä kenenkään kimppuun - Luka oli juuri sellainen hemmoteltu koiruus, joka kerjäsi rapsutuksia ja makupaloja ja hääri jaloissa aina kun kuvioissa oli ruokaa.
"Ai. Kuulostaa tosi ilkeeltä", Aurora sanoi irvistäen hieman. "Mua ei oo koskaan purtu, mutta tiedän kyllä pari joita on. Kai toiset rodut on vähän herkempiä puolustaan reviiriään."

Oliver kaarsi hetken kuluttua Huvilakujalle. Aurora nousi autosta ulos suunnilleen samoihin aikoihin kuin Oliverkin ja sulki auton oven. Oliverin "tunnustus" sai hänet hymyilemään ja Aurora käveli samoihin aikoihin eteenpäin, pois auton toiselta puolelta.
"Niin mullakin", Aurora vastasi hymyillen ja lähti sitten kävelemään Oliverin kanssa kohti taloa.
Hieman ennen ovia Aurora pysähtyi hetkeksi ja nyökkäsi Oliverille.
"Ehdottomasti", tämä sanoi vastaukseksi. "Ainakin mä toivon niin. Nähdään."
Sen jälkeen Oliver lähti oman rappunsa suuntaan ja Aurora suuntasi omalleen. Pitäisiköhän hänen antaa Mirolle ilo kuulla, että Aurora oli yllättynyt siitä, että tämä oli järjestänyt itseasiassa (ainakin Auroran mielestä) onnistuneet sokkotreffit? Nääh, mies kuitenkin vain leijuisi. Ehkäpä seuraavalla kerralla...