Muistatkohan vielä tuota viikonloppua, silloin viimein taisin sinuun rakastua

Perjantai 25. toukokuuta 2012 - klo 18 maissa
Linja-auto, Viitasaaren linja-autoasema, Miian äidin koti
Lauri Hietala & Miia Kaikonen
(+sivuhahmoina Sanna Kaikkonen, Mikko Kaikkonen, Vilma Kaikkonen + muita Miian perheenjäseniä)

Maisemat vilahtelivat ohitse, kun Jyväskylän liikenteen linja-auto ajeli perisuomalaisissa maisemissa kohti Viitasaarta. Miia olisi voinut uppoutua täysin noihin maisemiin ja hän olikin linja-autossa halunnut välttämättä rynnätä ikkunapaikalle, hänellä oli ollut niin ikävä noita tuttuja maisemia ja mitä lähemmäksi Viitasaarta linja-auto saapui, sitä enemmän Miia oli innoissaan eikä olisi malttanut odottaa, että linja-auto olisi perillä päämäärässään. Vajaa viikko sitten Lauri oli kosinut Miiaa ja sen jälkeen oli tapahtunut niin paljon kaikenlaista, että Miiasta oli vain ja ainoastaan ihanaa päästä maaseudun rauhaan, - mikä parasta, tällä kertaa Lauri oli hänen mukanaan ja vihdoin ja viimein hän pääsisi esittelemään miesystävänsä, kihlattunsa, perheelleen. Miia sulki jälleen silmänsä ja oikein kuvitteli sitä hetkeä kun he olisivat perillä Viitasaaren linja-autoasemalla ja hänen äitinsä olisi heitä vastassa; olisi niin mahtavaa nähdä oma äiti pitkästä aikaa, Miia ei edes muistanut, milloin olisi viimeksi päässyt käymään kotonaan ja hänellä oli jo kova ikävä äitiään, sisaruksiaan sekä sisaruksiensa lapsia. Ja mikäs oli sen parempaa kuin viettää pitkä viikonloppu oman perheen kanssa ja tutustuttaa perhettä hänen kumppaniinsa.

Matka Viitasaarelle ei kuitenkaan ollut ihan helpoimmasta päästä. Matkaa oli melkein neljäsataa kilometriä ja se matka oli ihan liian pitkä matka ajettavaksi Laurille itsekseen, Miialla kun ei ollut autoa eikä liioin ajokorttia, joten hän ei yksinkertaisesti voinut osallistua ajamiseen ja vaikka hänellä ajokortti olisi löytynytkin niin Lauri tuskin olisi antanut hänen edes raskauden takia ajaa yhtään mihinkään suuntaan. Niimpä heidän ei auttanut kuin katsoa muita matkustusvaihtoehtoja, jotka olivat tosin melko vähäiset. Viitasaarelle ei kulkenut junayhteyksiä, joten Miia ja Lauri olivat päättäneet lähteä junalla Jyväskylään ja Jyväskylässä he olivat sitten jatkaneet matkaa bussilla. Välillä Miian olisi tehnyt mieli valittaa, että oli ihan älytöntä tehdä tämmöinen matka yhden viikonlopun takia mutta koska hän tiesi, miten tärkeeä hänen perheelleen oli, että he tulisivat käymään, ei hän viitsinyt edes aloittaa valittamista. Sitäpaitsi, Miia oli itse ehdottanut Laurille tätä reissua, joten mitä sitä nyt sitten valittamaan ja eivät he nyt niin usein Viitasaarella käyneet, että tätä muutamaa tuntia ei pystyisi kestämään. Heillä sitäpaitsi oli puhuttavaa matkan aikana, lasten nimiä piti miettiä, suunnitella, mitä he ostaisivat lastenhuoneeseen ja Miiankin tavarat olivat vielä levällään heidän kummankin asunnossa, he kun olivat aloittaneet Miian muuton Laurin asuntoon alkuviikosta ja muutto oli edelleen ihan kesken.

"Hei, mehän ollaan ihan just perillä." Miia sanoi lopulta, nousten istumaan paremmin penkilleen ja piti katseensa edelleen ikkunassa ja vaihtuvissa maisemissa. He tosiaan olivat ihan pian Viitasaaren linja-autoasemalla ja pikkuhiljaa Miiaa oikeastaan alkoi jännittämään. Kun Viitasaaren ABC-liikenneasema tuli vastaan, Miiasta viimeistään alkoi tuntua, että nyt hän oli kotona, ihan oikeasti hän oli kotona. Ei mennytkään kovin kauaa, kun linja-auto kääntyi kohti Viitasaaren "keskustaa" ja pian se sitten pysähtyikin asemalle. Linja-auton pysähdyttyä Lauri ja Miia jäivät kuitenkin istumaan edelleen autoon ja päästivät kiireisimmät pois, heillä kun ei ollut varsinaista kiirettä ja Miia tiesi, että hän käveli muutenkin kuin etana, ei hän halunnut lähteä ryntäilemään ihmisten eteen vatsansa kanssa. "Hitto, että mua jännittää.. Vaikka sullahan se varmaan ois enemmän syytä jännittää." Miia sanoi pienesti naurahtaen, vilkaisten vielä Lauria ja pian he sitten nousivat penkeiltään ja lähtivät kävelemään linja-auton käytävää pitkin ulko-ovelle. Ovella Miia huikkasi moikat ja kiitokset kuskille, astuen sitten pihalle. Pihalla hän vain hymyili kuin Naantalin aurinko ja ei olisi malttanut hakea edes laukkuaan linja-auton laukuille tarkoitetusta tilasta mutta lähti kuitenkin lopulta Laurin kanssa laukun hakuun.

Kun laukut oli saatu haettua, Miia katseli ympärilleen ja kurtisti hieman kulmiaan. Hän ei nähnyt asemalla äitinsä autoa eikä myöskään äitiään. Tuohan oli vielä aamulla sanonut, että tulisi hakemaan heidät asemalta? "Mihin hittoon se äiti nyt on oikein jääny, mähän sanoin sille tänään ehkä miljoona kertaa monelta me ollaan täällä.." Miia mutisi lähinnä itsekseen mutta pian hänen ilmeensä kirkastui, kun hän näki tutun ihmisen.
"Mikko!" Miia huikkasi iloisena, meinaten jo rynnätä vanhimman isoveljensä luokse mutta vilkaisi sitten Lauria ja naurahti pienesti, hänhän vaikutti ihan joltain pikkulapselta.
"Tuu, mennään." Miia sanoi hymyillen, lähtien sitten kävelemään Laurin ja heidän laukkujensa kanssa veljensä luokse. Kun he tulivat sitten lähemmäksi veljeään, Miian oli ihan pakko laskea laukkunsa ja mennä halaamaan veljeään. "No moi vaan sullekkin. - Mutsi soitti aikasemmin ja kysy, voinko mä käydä hakemassa teijät, sen piti lähtee kuskaamaan Villee johonki mut kyllä kai ne on jo kotona, kuhan työ meette sinne." Mikko selitti pikkusiskolleen, jolloin Miia vain nyökkäili päätään, tajuten vasta veljestään irrotautuessaan, että tuon vanhin tytär, 8-vuotias Vilmakin oli mukana ja Miia halasi nopeasti tuotakin.
" - Joo, tässä on mun veli ja sen tytär Vilma. - Mikko, Lauri. Lauri, Mikko." Miia lopulta tajusi esitellä miehet keskenään, koko ajan leveä hymy kasvoillaan.

Miian asukokonaisuus

Oli kulunut melkein viikko siitä, kun Lauri oli jopa itsensä suureksi yllätykseksi kosinut Miiaa. Melkein heti he olivatkin aloittaneet Miian muuton Laurin luokse, suurin osa tavaroista oli jo saatu tuotua miehen asuntoon, ja enää olikin lähinnä virallisten tahojen kanssa hoidettavia asioita - Miian postitkin kun esimerkiksi tulivat vielä naisen omaan asuntoon. Nyt kaksikko oli kuitenkin lähtenyt kohti Keski-Suomea, Miian synnyinseutuja, sillä oli jo aikakin, että Lauri viimein ilmaantuisi näyttämään naamansa myös tulevalle anopille. He olivat matkanneen ensiksi valtion rautateitä pitkin Jyväskylään ja ottaneet sieltä sitten bussiyhteyden Viitasaarelle. Matka sujui aika jouten, Lauri lähinnä torkahteli käytäväpaikalla ja antoi Miian katsella ikkunasta maisemia. Miia vaikutti muutenkin niin käsinkosketeltavan iloiselta, että sitä iloa oli niin hienoa katsella - ainakin sen verran, mitä Lauri torkuiltaan ehti nähdä. Lauri ei oikeastaan voinut kuin kiittää heidän päätöstään tyytyä julkiseen liikenteeseen, 400 kilometriä olisi ollut puuduttavaa ajaa jopa taukojen kanssa.

Kun Miia sitten jossakin vaiheessa tokaisi, että pian oltaisiin perillä, säpsähti Lauri horroksestaan. Hetken aikaa mies joutui räpyttelemään silmiään tajutakseen, missä oli, kunnes parin hieraisun jälkeen linja-auton sisätilat hahmottuivat hänen verkkokalvoilleen. Lauri haukotteli hieman ja venyttelikin vähän käsiään. ABC-liikenneasema vilahti bussin ikkunasta eikä mennyt kovin kauaa, kun bussi sitten kaarsikin nimelliselle linja-autoasemalle jättääkseen matkustajia kyydistä pois. Jatkoiko bussi siitä vielä syrjäisemmille seuduille, sitä Lauri ei tiennyt, kivutessaan Miian perässä ulos autosta. "Joo hei, sähän se tässä ootkin tapaamassa ekaa kertaa kihlattus perheen, et jännitä vaan ihan rauhassa. Mulla onkin oikeen rento fiilis", Lauri naureskeli Miian sanoille - hän ei oikeastaan edes tiennyt, jännittikö häntä niin kovin. Totta kai se oli kutkuttava ajatus, että pian hän saisi tavata rakkaimpansa perheen ja nähdä, mistä Miia oikein oli kotoisin. Mutta ei Laurin vatsassa silti erityisesti mitään perhosia pörrännyt, kai hän sitten vain oli asennoitunut tähän rennosti ja koki tämän kaikin puolin mukavana tapahtumana. Lauri kiitti kuljettajaa mennessään tuon ohi ja saikin sitten herättää pihalla haaveilevan Miian unelmistaan. "Hei päivänsäde, meidän laukut lähtee kohta varmaan johonkin Pohjois-Karjalaan, jos sä et vähän ryhdistäydy", Lauri tökkäsi Miiaa hellästi käsivarteen ja naurahti. Kuin pikkulapsi lelukaupassa, - mutta se oli toisaalta vain söpöä.

Lauri nappasi bussin tavaratilasta ensin oman mustan Asicsin treenikassinsa olalleen ja meinasi sitten ottaa Miian nenän edestä tuonkin tavarat. Nämä tällaiset pienemmätkin jutut tulivat oikeastaan jo ihan selkärangasta Laurilta; Miiahan oli kuin pieni ja särkyvä posliininukke, varsinkin nyt kun raskaus oli jo näinkin pitkällä. Miia oli kuitenkin jo ehtinyt ottamaan laukkunsa, joten Lauri tyytyi sittenkin siihen - parempi näin kuin että naisen raskaushormonit olisivat taas saaneet heittää kuperkeikkaa. Ja täältä maalta kun ei niin vain pötkittäisi pakoon edes yhdelle kaljalle.. Sitten he jäivät pälyilemään Miian äitiä, joka oli kuulemma luvannut heidät tulla hakemaan linja-autoasemalta. "Kuule", Lauri aloitti erään pikkuseikan tultua hänen mieleensä, "ei kai täällä teillä päin oo tapana pyytää morsiamen vanhem.. vanhemmilta lup-" Laurin lause katkesi, kun Miia yhtäkkiä huikkasikin jollekin miehelle. Lauri joutui hetken aikaa katselemaan ja hakemaan suuntaa, jossa kaikesta päätellen Miian veli oli. Pian mies kuitenkin seurasi kuin koiranpentu Miiaa ja jäi sitten hetkeksi hölmönä seisomaan paikoilleen, kun Miia halaili veljeään ja ilmeisesti veljentytärtään. Mikon murteeseen vivahtava puhe sai Laurin mietteliääksi, hän luuli että he olivat tulleet Keski-Suomeen eivätkä jonnekin Savon sydämeen. Tosin, mitä Lauri nyt karttaa oli tutkinut, niin Viitasaari näytti sijainneen aivan Keski- ja Itä-Suomen rajamailla. Lauri kohautti olkiaan ja havahtui vapauttamaan toisen kätensä kätelläkseen Mikon kanssa, tuon tarjotessa kättä rehdiksi miesmäiseksi tervehdykseksi. "Terve. Joo, Lauri Hietala", Lauri päätti asiallisesti esittäytyä ja moikkasi sitten myös Vilma-tyttöä. Sitten Lauri tyytyi nappaamaan Miian maahan laskemat laukut mukaansa.

Kun he sitten viimein lähtivät Mikon autolle päin, käveli Laurin hieman takana antaen Miian vaihtaa Mikon kanssa rauhassa kuulumisia. Mies oli hieman kiusallisenkin tietoinen Vilman uteliaista tuijotuksista, mutta piti silti reipasta hymyä kasvoillaan. Autolle saavuttaessa Lauri laski heidän laukkunsa takakonttiin Mikon avattua sen luukun, ja käveli sitten kiltisti istumaan takapenkille pelkääjän paikan taakse - Vilma näytti muutenkin siltä, kuin kuljettajan takana oleva paikka olisi hänen ollut ja olisi oleva hamaan tulevaisuuteen asti. Lauri avasi kuitenkin vielä Miialle etupenkin oven ja odotti sitten, että nainen pääsisi vatsoineen autoon sisälle ennen kuin sulki oven. Sitten Lauri istuutui takapenkille ja napsautti turvavyön kiinni. Hassua, hän ei edes muistanut, milloin olisi viimeksi istunut autossa takapenkillä. Maisemat alkoivat vilahdella auton ikkunasta, kun he lähtivät ajamaan niin sanotusta keskustasta kauemmaksi kohti äiti Kaikkosen taloa.


Laurin asukokonaisuus

Miia ei olisi malttanut pysyä aloillaan ollenkaan ja heidän kävellessään Mikon autolle päin, Miia olisi paljon mieluummin lähtenyt samaa vauhtia jatkamaan kohti Viitasaaren keskustaa. Ei sillä, ettei hän olisi halunnut tavata äitiään ja muita perheenjäseniään mutta hän oli istunut jo niin monta tuntia paikoillaan, ettei olisi jaksanut enää olla autossa sekuntiakaan, vaikka matkaa olikin vain muutama hassu kilometri. Sitäpaitsi, hän oli ollut niin kauan poissa Viitasaarelta, että hän olisi niin halunnut lähteä käymään keskustassa ja ihan vain fiilistellä sitä, että hän oli kotona. Niin paljon kuin hän Helsinkiä rakastikin niin Viitasaarelle tulo oli aina yhtä mukavaa ja monesti hän oli mielessään harmitellut sitä, kun asui niin kaukana synnyinkaupungistaan. Mielessään hän päätti, että huomenna he lähtisivät Laurin kanssa käymään myös keskustassa, pitäisihän Miian nyt esitellä kaikki mahdolliset paikat Laurille, - ihan niinkuin niitä paikkoja niin paljon tällä kylällä edes olisi. Pian he sitten olivatkin Mikon autolla ja tavarat takakonttiin laitettuaan, nelikkö siirtyi autoon istumaan. Miia laittoi turvavyönsä kiinni ja odotteli vain sitten, että Mikko lähtisi ajamaan heidän äitinsä kotia kohti.

Mikko tuskin oli kerennyt lähteä liikkeelle, kun Miia muisti jotain ja hän kääntyikin penkillään hieman, niin että näki takapenkillä istuvan Laurin. Sivusilmällä hän kyllä huomasi, miten Vilma tuijotti edelleen Lauria sen näköisenä, että kohta tuo aukaisi suunsa ja töksäyttelisi jotain mutta ainakin toistaiseksi tyttö pysyi hiljaa, ihme kyllä, tuolla kun tuntui aina olevan niin paljon asiaa, sen Miia oli saanut monen monta kertaa huomata.
"Nii tosiaan, mä unohdin varottaa tosta noitten puheesta. Viitasaari on ihan Savon rajalla ja me ollaan aina asuttu tuolla lähempänä Keitelettä nii nää tosiaan puhuu savon murretta." Miia selitti hieman huvittuneeseenkin sävyyn Laurille. Mikko ei malttanut olla huomauttamatta, että myös Miia alkoi puhua savon murteella, kun vietti aikaa perheensä seurassa mutta noille sanoille Miia tyytyi vain virnistämään. Hän ei itse tykännyt yhtään puhetyylistään ja hyvin hän oli onnistunut murresanat karsimaan puheestaan mutta kun paikalla oli lukuisia muita savon puhujia niin murre sitten tarttui taas Miiaankin, halusi hän sitä tai ei.

Miia kääntyi pian takaisin normaalisti istumaan ja katseli maisemia, tuntien jännityksen vain kasvavan, kun he alkoivat lähestyä äitinsä kotia. Ei mennytkään kovin pitkään, kun auto jo saapui tuttuun risteykseen ja käännyttyään siitä, Mikon auto olikin jo heidän äidin talon pihassa. Mikon pysäköityä autonsa, nelikkö siirtyi autosta ulos ja pihalla Miia jäi vain katsomaan tuota omakotitaloa hieman mietteliäänä. Äidin auto oli jo pihassa, joten tuo oli nähtävästi tullut kotiin. Sitä Miia ei tosin tiennyt, olisivatko hänen pikkuveljensäkkin kotona, todennäköisesti kyllä olivat. Heidän äitinsä tuntien paikalle saattaisi parhaassa tapauksessa olla myös Miian isosisko perheineen mutta mielessään Miia toivoi, että äiti olisi tajunnut, että ihan viimeisenä he nyt mitään sukutapaamista ensimmäisenä iltana haluaisivat, heillä oli kuitenkin pitkä matka takanaan.
"Varaudu sit siihen, et äidillä riittää juttua, se ei varmaan hiljene koko loppuiltana, kunhan se vaan näkee sut.." Miia sanoi lopulta Laurille hieman huvittuneeseen sävyyn. Hän kyllä niin pystyi kuvittelemaan äitinsä; tuo varmasti alkaisi tentata ihan kaiken mahdollisen Laurilta aina tuon perheestä koulutus- ja työhistoriaan. Puhumattakaan siitä, kun tuo saisi kuulla heidän kihlauksestaan, siitähän se riemu vasta repeää..

Laukkunsa autosta otettuaan, Miia ja Lauri lähtivät kävelemään ulko-ovelle päin; Vilma oli juossut jo aikoja sitten edeltä, tiedettyään, että mummi oli aikaisemmin leiponut pullaa, kun taas Mikko oli jäänyt vielä soittamaan vaimollensa, jonka hakisi töistä samalla kun lähtisi täältä. Miia aukaisi oven ja astui ensimmäisenä sisään eikä voinut mitään alati kasvavalle hymylleen, hän oli yksinkertaisesti vain niin onnessaan, kun oli vihdoin ja viimein taas kotona. Kaksikko tuskin kerkesi päästä sisälle ja heittää kengät jaloistaan, kun Miian äiti sitten jo tulikin heitä vastaan eteiseen, tuo oli selvästi jo odotellut heitä, ilmeestä päätellen, tuon ilmeen Miia tunsi liiankin hyvin.
"Moi äiti." Miia sanoi hymyillen ja halasi tuota ensimmäisenä, tuon tultua heidän luokseen ja pian sen jälkeen Miian äiti olikin sitten jo Laurin edessä. "No näkyyhän sitä meijän uutta vävypoikaakin täällä päin." Miian äiti totesi leveä hymy kasvoillaan, tuon katsellessa Lauria selvästi uteliaana ja Miia kyllä tiesi tuosta ilmeestä, että hänen äitinsä aloittaisi ihan pian kysymystulvansa.

"En mä nyt yhestä murteesta pelästy", Lauri naurahti Miian kääntyessä takapenkin puoleen, "mut kiitos nyt kuitenkin varotuksesta." Lauri olikin jo jonkin verran tottunut ainakin eteläsavolaiseen puhetyyliin, sillä mies oli kuitenkin viettänyt hyvin paljon aikaa sukunsa mökillä Mikkelin liepeillä ja mökin lähiympäristössä. Ja ehkäpä Lauri voisi Miiaa käyttää ilmaisena sanakirjana, jos tuon perhe sattuisi käyttämään jotain sikäläisiä kummallisia sanoja puheissaan. Lauri naurahti kuullessaan Mikon huomauttavan sisarelleen, että tuonkin onnistui näköjään nopeasti pääsemään kiinni savolaisuuden ytimestä Miian puheen alettua kuulostamaan hivenen erilaisemmalta kuin vielä hetki sitten esimerkiksi bussissa. Lopulta Laurikin keskittyi vain katselemaan maisemia, vaikka tiesikin yhä että Vilman utelias katse oli liimaantuneena häneen. Mies ei oikein tiennyt, miten tuon ikäisten lasten kanssa juteltiin - kummityttö Ennikin kun oli kuitenkin vain kuusivuotias ja Vilma oli selvästi Enniä ainakin pari-kolme vuotta vanhempi.

Kun Mikko sitten lopulta kurvasi Kaikkosten äidin kotitalon pihalle, nousivat he autosta ja Lauri huikkasi kiitokset Mikolle. Siinä missä Vilma riensi sisälle ja Mikko jäi soittamaan vaimolleen, osasi Lauri vain jäädä Miian viereen katselemaan taloa. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Laurista tuntui oudolta. Viime kerrasta oli aikaa.. Siis kun hän oli esittäytynyt silloisen tyttöystävänsä vanhemmille ensimmäistä kertaa. Nooran vanhempia Lauri ei ollut koskaan ennättänyt tapaamaan. Ja ensimmäisen varsinaisen tyttöystävänsä - jolloin siis oikeasti pystyi puhumaan kunnon parisuhteesta - Lauri tapasi vasta 18-vuotiaana ja nyt hän oli kuitenkin jo lähes 26-vuotias. Viimeksi hän oli siis ollut ihan kakara vasta, nyt oltiin ihan aikuisia. Helvetti - mitä hänen tulisi ensimmäiseksi sanoa? Hieno koti teillä, rouva. Odotettiinko Laurilta edes teitittelyä? Ehkä pitäisi pelata varman päälle ja teititellä kaiken varalta. Hieman empien Lauri koppasi treenikassinsa auton tavaratilasta ja lähti Miiaa parin askeleen verran jäljessä sisälle.

Lauri oli melkein saanut ruskeansävyiset kenkänsä jaloistaan, kun Miian äiti jo riensikin eteiseen. Mies antoi ensiksi äidin ja tyttären tervehtiä toisiaan pitkästä aikaa, kunnes tuo kyseinen äiti sitten keskitti huomionsa uuteen vävypoikaansa. "Joo, niin näkyy", Laurin onnistui vain toistaa, ja hän tunsi itsensä idiootiksi. Ei tässä mitään papukaijaa kaivattu. No, yritys hyvä kymmenen. "Mm, joo. Mä oon Lauri. Lauri Hietala", mies lopulta sanoi pienen rykäisyn saattelemana ja tarjosi sitten Miian äidille kättään kätelläkseen tuon kanssa. Kauaa Lauri ei ehtinytkään siinä kätellä ja sen jälkeen toimettomana seistä möllöttää, kun tuttu puhelimen soittoääni kajahti ilmoille. Lauri vilkaisi pahoitellen sekä Miiaa että tämän äitiä kaivaessaan mustan Samsung Galaxy S Plus -puhelimensa taskustaan. Daniel Kivikoski. Lauri joutui hetken aikaa kurtistamaan kulmiaan ja miettimään, mistä oikein oli kyse kunnes viimein älysi. "Anteeks, pakko ottaa tää."

Lauri jäi eteiseen seisoskelemaan vastatessaan puheluun. "Terve Daniel", mies sanoi puhelimeen ja vilkaisi kuistin ikkunasta ulos. Hän oli tainnut sanoa miehelle, että oli arkisin tavoitettavissa jopa iltakahdeksaan asti, sen jälkeen hänkin tahtoi jo rauhoittua päivän kiireistä. Joskus tosin kuntosalillakin tuli tehtyä iltavuoroa, mutta silloinkin oli hyvä, jos ei tarvinnut miettiä kahden firman asioita yhtäaikaa. "Ai hel.. Sori sori, mä huomasin kyllä sen mailin mut enhän mä tietenkään ehtiny siihen vielä keskittymään. -- Mä oon nyt vähän lomailemassa Keski-Suomessa enkä oo koneen ääressä. Sopiiks et mä soittelen sulle päin vaikka tiistaina, heti aamulla? -- Mm.. Hm.. Mä voin tietysti pirauttaa sille Annalle ja pyytää sitä ottaa suhun yhteyttä. Mut mä oon kyllä ihan varma et me päästään sopimukseen, kyl mä uskon et te voisitte suunnitella meille ne sivut -- No hei mut joo. Tehään näin. Just, kiva. Kiitti, moro." Hieman sekavan kuuloisen puhelun päätteeksi Lauri painoi puhelimensa punaista luuria ja sujautti sitten kännykän kauluspaitansa povitaskuun. Miia ja tuon äiti näyttivät kadonneen jo peremmälle taloon, kun Lauri keskittyi laittamaan vaaleaa takkiaan roikkumaan naulakkoon. Hetken aikaa mies vain katseli ympärilleen, kunnes sitten viimein lähti kävelemään puhensorinaa seuraten peremmälle taloon, etsimään Miiaa ja naisen äitiä. "Ai, täällähän te oottekin", Lauri naurahti pienesti löytäessään muut, "ja anteeks toi äskenen keskeytys. Vähän totuttelemista tähän yrittäjän arkeen.."

Miia huomasi äitinsä katseensa, kuinka tuo oikein odotteli sopivaa hetkeä, että voisi rueta tenttaamaan Lauria ties mistä. Miian olisi niin tehnyt mieli sanoa äidilleen jo etukäteen, että voisi edes odottaa, että he pääsisivät eteisestä peremmälle mutta juuri silloin Laurin puhelin rupesikin soimaan, Miian mielestä oikealla hetkellä. "Puhu vaan rauhassa, tuu sit perässä tonne." Miia vain sanoi Laurille hymyillen, tuon kuitenkin jo vastattua puhelimeensa. Miia päätti, että laukut saisivat nyt olla ihan siinä eteisessä, hän ei jaksanut vielä edes ajatella, mihin niitä lähtisi viemään, vaikka todennäköisesti he kyllä nukkuisivat hänen entisessä huoneessaan. Kävellessään peremmälle Miiasta tuntui oikeastaan hieman oudoltakin, hän ei ollut käynyt pitkään aikaan kotonaan ja tuntui, että viime kerran jälkeen oli tapahtunut niin paljon kaikenlaista, asiat olivat muuttuneet kovin paljon. Yksi noista muuttuneista asioista olikin juuri hänen raskautensa, ei hän ollut tainnut käydä kertaakaan kotonaan raskausuutistensa jälkeen ja se oli oikeastaan hieman pelottavaakin, - hänen äitinsä ei ollut päässyt kyselemään asiasta enempää kasvotusten ja nyt tuo ei varmaan pitäisi suutaan kiinni koko viikonloppuna.

"Joonas ja Ville! Tulkee nyt työkin käymään täällä, ette oo nähny siskoonne pitkään aikaan!" Miian äiti huikkaisi yläkertaan, samalla kun he menivät olohuoneeseen päin. Miian olisi tehnyt mieli huomauttaa, että hänellä oli koko viikonloppu aikaa nähdä veljiään ja pojat saisivat kyllä olla nyt ihan rauhassa mutta olisi hänestä kyllä silti mukavaa jo nähdä veljensä. Kummatkin veljet asuivat onneksi vielä kotona, muuten noita ei varmasti näkyisi enää ollenkaan, sillä Miiasta tuntui jo nyt siltä kuin ei olisi jutellut veljiensä kanssa ikuisuuksiin. Kyllä hän välillä yritti kysellä pojilta kuulumisia Facebookin ja tekstiviestin välityksellä mutta noilla kahdella tuntui olevan niin paljon muuta tekemistä, ettei isosiskon kanssa jutteleminen tuntunut paljoa kiinnostavan ja olihan se nyt ihan ymmärrettävää. Kyllä Miiakin oli yläasteikäisenä mieluummin pyörinyt kavereidensa kuin sisarustensa kanssa mutta olisi hän halunnut nyt edes jotain veljistäänkin kuulla. No, ainakin nuo olivat kotona ja ehkäpä noidenkin uteliaisuus lopulta veisi voiton, kai nuokin haluaisivat nähdä siskonsa sekä tuon uuden miesystävän, varsinkin, kun heille olisi tulossa kaksi lastakin ja kaikesta huolimatta Joonas ja Villekin olivat perhekeskeisiä ja olivat aina kiinnostuneita uusista sukulaisista.

Kun Lauri sitten saapui olohuoneeseen heidän luokseen, oli Miia kerennyt jo istua sohvalle ja hänen äitinsä oli tyrkännyt hänelle jonkun valokuva-albumin katseltavaksi. Miia kun ei ollut kuulema ikuisuuteen nähnyt sisaruksiensa lapsiakaan ja Mira oli muutama päivä sitten tuonut kuvia omista lapsistaan niin tottakai Miian pitäisi ne kuvat nähdä, - siitäkin huolimatta, että varmasti kerkeäisi nähdä siskonsa sekä tuon lapset tämän viikonlopun aikana. "No pittääpähän sitä nyt työjutut hoitaa, Miia onkin kertoillu, et sulla on nytten ollu paljo töitä ja se koulukin taitaa ihan loppusuoralla olla.. - Minäpä käyn laittamassa meille kahvi tippumaan, sit saat kyllä kertoo vähän enemmän noista töistäs." Miian äiti sitten sanoi ja katosikin sitten hetkeksi keittiön puoleen. Sillä samalla hetkellä Miia sulki kädessään olevan valokuva-albumin ja vilkaisi Lauria hieman huvittuneena, taputtaen samalla paikkaa vieressään sohvalla. "Sori, äiti on vähän tommonen. Eikä se oo vielä päässy ees vauhtiin." Miia ei voinut mitään sille huvittuneelle ilmeelle kasvoillaan. Hän kyllä tiesi, että hänen äitinsä alottaisi hössöttämisensä mutta nyt hänestä tuntui, ettei hän ollut edes tajunnut, miten pahaksi se hössöttäminen saattaisi mennä. Eikä tuo edes vielä tiennyt heidän kihlauksestaan..

"Mira sitten tullee huomenna käymään tiällä, sillä on kuulema jottain pieniä lastenvaatteita, jotka ei enää niitten lapsille käy ja halluis antaa ne teille. Ois niillä kuulema joku syöttötuolikin ja rattaat mut ette työ varmaan niitä ainakaan tällä reissulla voi mukaan ottaa, ei niitä millään junalla saa kuletettua Helsinkiin asti.." Miian äiti sanoi, samalla kun tuli takaisin olohuoneeseen, tuo oli selvästi jo suunnitellut, mitä kaikkea voisi lahjoittaa Miian ja Laurin mukaan. Miian sisaruksilla oli jo viisi lasta yhteenä, joten hän oli aavistellutkin, että kyllä noilta varmasti jotain vaatteita ja tavaroita saisi mukaan, jos he ylipäätänsä niin haluaisivat. Vaatteita Miia tosin oli joitakin mennyt ostelemaan jo itsekkin ja niitä hän ei haluaisi edes niin paljoa hommata, kun vauvat olisivat vielä pieniä, sillä nuo kasvaisivat varmasti niin nopeasti, että jos vaatteita oli paljon niin kaikkia tuskin kerkeäisi edes käyttää. Ja eivät he sitäpaitsi edes tienneet, olivatko tulokkaat tyttöjä vai poikia, joten hän ei liikaa halunnut mitään vaatteita uskaltanut ostella, lähinnä jotain neutraaleja värejä mutta hän pystyi niin kuvittelemaan, että hänen äitinsä lahjoittaisi heille jotain vaalenpunaisia ja -sinisiä vaatteita.

"Joo eiköhän me sitten ite osteta syöttötuolit sun muut, kyllä niitä nyt saa lähempääkin kun täältä asti." Miia vain totesi ja vilkaisi viereensä istumaan tullutta Lauria, sipaisten samalla hiuksiaan korvansa taakse. Huomaamattaan hän teki sen sillä kädellä, jossa myös kihlasormus oli mutta ilmeisesti hänen äitinsä ei vielä ollut kiinnittänyt asiaan huomiota, tuo oli niin keskittynyt Laurin katselemiseen, selvästi miettien, mistä utelunsa alottaisi.
"No mutta Lauri, kerrohan nyt vähän ittestäs? Ootko sä ihan syntyperänen henkiläinen vai jostain muualta kotosin?" Miian äiti sitten aloitti lopulta utelunsa.

Kun Lauri sitten viimein oli saapunut olohuoneeseen, oli Miia istutettu sohvalle jonkin valokuva-albumin kanssa. "Nii, pitää pitää. Kukapa niitä muuten hoitais ellei ite, valitettava tosiasia välillä", Lauri naurahti pienesti Miian äidin kommenttiin viitaten. Tuon vahvasti savolaissävytteinen puhe särähti niin koko ajan Laurin korvaan, että miehen oli jopa hieman hankalaa pitää pokkaa. Se vain kuulosti niin huvittavalta - ei yhtään huonolla tavalla, mutta Laurin suku oli pääosin kuitenkin pääkaupunkiseudulta ja sen lähiympäristöstä kotoisin eikä suvun jäsenten puheissa ollut mitään murrevivahteita. Miian äidin sanoille Lauri ehti vain nyökkäillä, kun tuo olikin jo rientänyt takaisin keittiöön sitä kahvia valmistamaan. Lauri istuutui hieman varovaisesti Miian viereen sohvalle ja vilkaisi naista pienesti naurahtaen. "No eihän toi nyt mitään. Oothan säkin nähny Seijankin, kun se oikeen rupee hössöttämään", Lauri virnisti. Isän puoliso oli tosiaan aloittanut hirvittävän hössöttämisen muutama päivä sitten, kun he olivat Miian kanssa käyneet esittelemässä sormuksiaan näiden luona. Pullat oli otettu pakkasesta heti sulamaan ja kahvit laitettu tippumaan. Jos kukaan ei olisi estellyt, olisi Seija varmasti lähtenyt Alkostakin ostamaan kaupan hienointa kuohuviiniä. Tai ei kuohuviiniä, vaan peräti hienointa samppanjaa..

Lauri ei oikein osannut kommentoida juuta eikä jaata siihen, että he tulisivat saamaan Miian isosiskolta läjäpäin käytettyjä lastenvaatteita. Okei, varmaan ihan kiva, mutta Lauri oli oikeastaan asennoitunut niin että Miia sai hoitaa vaateostokset yksinään, kun tuo nyt muutenkin naisena oli taitavampi shoppailija, - Lauri itse kävi aniharvoin vaateostoksilla, silloin vain kun oikeasti tarvitsi uutta päällepantavaa. "Nii. Kyllä me mielellämme otetaan niitä vaatteita, mutta ihan varmaan saadaan ne isommat hankinnat ostettua Stadista. Helsingistä", Lauri kuitenkin lopulta nyökytteli, hieman rykäisten tehtyään pienen korjauksensa. Rahanmeno olisi muutenkin hirvittävää, joten kai sitä nyt vähän sai apua ottaa vastaan, jos sitä kerran tarjottiin. Pian Miian äiti sitten aloittikin sen kuuluisan utelurumbansa.

"Itse asiassa mä oon syntyny Espoossa, mut aikalailla mä oon kyllä kasvanu Helsingissä", Lauri selitti ja mietti samalla, mitä seuraavaksi sanoisi. Miian äiti ei ollut kyllä vielä kysellyt koulu- ja työkuvioista, mutta koska nekin olivat jo tavallaan tulleet puheeksi, ei Lauri viitsinyt jäädä odottamaankaan että toinen niistä alkaisi udella. "Ja nii tosiaan, mulla on ihan viimesillään liiketalouden opiskelut ammattikorkeessa. Kesäkuussa pitäis olla koko tutkinto suoritettuna, nyt mä vielä viimeistelen mun opparia.. Tai siis opinnäytetyötä. Sekin on jo ihan melkeen valmis." Lauri vetäisi sanojensa päätteeksi henkeä. Hän ei kyllä viitsinyt samaan syssyyn kertoa työkuvioistaan sittenkään - Lauri ei oikein tiennyt miksi, mutta jotenkin hänelle vain olisi tullut moisesta hieman itsekäs tunne. Sitten Lauri antoi katseensa kiertää Kaikkosten olohuoneessa, - mies ei tiennyt muista, mutta ainakin hänelle itselleen oli tullut hieman kiusallinen olo. Miia ei vaikuttanut järin kiusaantuneelta ja Miian äitikin tuntui perin mukavalta ihmiseltä, mutta eivät kai nämä ensimmäiset vierailut anoppilassa olleet koskaan järin ihastuttavia tilaisuuksia. Laurin teki mieli kaivaa kännykkä esille ja alkaa vaikka näpyttelemään Annalle tekstiviestiä liittyen äskeiseen puheluunsa Daniel Kivikosken kanssa, mutta moinen olisi ollut turhan epäkohteliasta. Mies katselikin ystävällisesti hymyillen ympärilleen ja puolihuomaamattaan pyöritteli toista peukaloaan hieman tyhmänä.

"Semmosta se on se yrittäjän arki..." Miian äiti vain sanoi, melko neutraalin kuuloisena mutta Miia tunsi tuon äänensävyn liiankin hyvin; tuo mietti ihan varmasti kuollutta miestään, Miian isää. Miian isä oli ollut yrittäjä oman kauppansa kanssa ja kun kauppa sitten oli mennyt konkurssiin, oli isä alkanut juoda ja lopulta tappanut itsensä. Miia vilkaisi äitiään merkitsevästi, tuon ei tarvitsisi todellakaan rueta asiasta sanomaan Laurin kuullen, vaikka varmasti tuon mielessä kävi jo huoli siitä, miten Miia ja Lauri tulisivat pärjäämään, kun perheeseen oli tulossa kaksi lastakin. Asia kuitenkin oli semmoinen, josta ei todellakaan tarvinnut puhua, kun Lauri olisi kuulemassa, Miia ei halunnut, että tuo loukkaantuisi äitinsä jutuista, vaikka tuskin tuo mitään pahaa edes tarkoittaisi. Miian isän kuolema nyt vain oli todella arka paikka edelleen koko perheelle ja Miian äiti ei arvostanut yrittäjyyttäkään ihan samalla tavalla enää vaan pelkäsi lähinnä pahinta, vaikka Miian isän tapaus nyt olikin ihan ääritapaus, eiväthän kaikki vaipuisi niin pohjalle vastoinkäymisten tullessa. Siitä suosta muu perhe oli onneksi onnistunut pääsemään ylös ja asiaa ei enää niin paljon muisteltu mutta Miian mielestä asiasta ei tarvinnut nyt ainakaan puhua enempää.

Miian äiti sai ensimmäiset kysymyksensä kyseltyä ja Miia lähinnä kuunteli vierestä, kun Lauri vastaili tuolle. Koko tilanne oli Miialle sinänsä ihan neutraali, ei hänkään nyt poikaystäviä tuonut joka päivä näytille, oikeastaan Lauri oli vasta toinen mies, kenet Miia oli esitellyt äidilleen, aiemmin hän oli käynyt esittelemässä vain Jarkon. Siitä huolimatta Miiasta tuntui, että hänen äitinsä kyllä piti Laurista jo ihan ensivaikutelman perusteella ja tilanteessa ei ollut Miian kannalta mitään sen kummallisempaa mutta Lauria vilkaistessaan Miia kyllä huomasi, ettei tuo ehkä ollut asiasta samaa mieltä. Miehen ilmeen nähdessään Miiaa hymyilytti hieman ja hän vilkaisi sitten äitinsä puoleen.
"Hei mitä jos sä meet kattoo, et miten sen kahvin kanssa, me mennään vaikka viemään tavarat mun huoneeseen? - Mä katon samalla, jos ne pojatkin jo vaivautus käymään täällä." Miia sanoi äidilleen, tökkäisten sitten hellästi Lauria käsivarteen ja hymyili tuolle, nousten itse jo sohvalta ylös. "Tuu."

Miia lähti edeltä kävelemään takaisin eteiseen, vilkaisten vielä, että Laurikin tuli mukana ja hän nosti sitten eteiseen jääneen laukkunsa käsiinsä. "Käydään viemässä nää tonne mun entiseen huoneeseen, saat säkin samalla nähdä vähän muuta, kun vaan ton olkkarin.." Miia sanoi Laurille, lähtien sitten jälleen edeltä kulkemaan, tällä kertaa yläkertaan, jossa hänen entinen huoneensa oli. Yläkertaan mennessä hän huomasi siellä olevansa aulassa veljensä ja vilkaisi vain näitä hieman huvittuneena, kumpikaan kun ei tuntunut kiinnittävän Lauriin ja Miiaan mitään huomiota. Tyypillistä, kumpikin esitti nyt niin välinpitämätöntä mutta varmasti nuo tulisivat myöhemmin puhumaan, eivät nuo ihan hiljaakaan varmasti malttaneet olla. Lopulta he sitten tulivat Miian entisen huoneen ovelle ja Miia avasi oven, laittaen huoneeseen valot päälle. "Tää oli mun ja Emilian huone, kun me oltiin vielä nuorempia ja asuttiin kotona.. Eihän tää enää samanlainen oo kun sillon, äiti laitto tän talon vuokralle isän kuoleman jälkeen ja tässä asu toiset asukkaat meidän Tampereen vuosien aikana mut silti, kyllä tää ihan omalta vielä tuntuu."

"Mä muuten mietin, et jos kuitenkin kerrotaan äidille tästä meidän kihlauksesta vasta huomenna, ellei se nyt ite satu näitä sormuksia huomaamaan. Se on jotenkin niin... hössöttävällä tuulella muutenkin ja mä en jaksais tänään rueta enää selittämään sille mitään mistään hääjutuista, siitä alkais kuitenkin niin älytön kysely, et millon meillä on häät ja mitä me ollaan suunniteltu ja niin pois päin." Miia sanoi, pienesti hymyillen. Mielellään hän olisi kihlauksesta kertonut vaikka samantien mutta tällä hetkellä hän oli niin väsynyt matkan jäljiltä, että olisi voinut rueta vaikka iltaunille ja ajatuskin siitä, että pitäisi rueta vielä juttelemaan hääjärjestelyistä, väsytti Miiaa ihan oikeasti entisestään.

Aikansa he siinä istuivatkin Miian kanssa sohvalla, kun naisen äiti hääräili vieressä ja kyseli kaikenlaista Laurilta. Mies ei voinutkaan kuin kiittää tyttöystäväänsä mielessään, kun Miia hetken päästä ehdottikin seuraavaa äidilleen; tuo menisi laittamaan kahvipöydän valmiiksi ja Miia ja Lauri menisivät viemään matkatavarat Miian entiseen huoneeseen. Lauri seurasi kuin omistajalleen uskollinen koira Miiaa ja koppasi eteisestä urheilukassin mukaansa, lähtien sitten sen jälkeen yläkertaan. Yläkerran aulassa olivat Miian molemmat pikkuveljet, eivät kovin kiinnostuneen näköisiä kumpikaan, mutta Lauri tervehti molempia kohteeliasti lyhyellä "moi":lla. Kai he sitten ehtisivät esittäytyä paremmin puolin ja toisin vielä myöhemminkin. Kun Lauri ja Miia sitten lopulta pääsivät huoneeseen asti, katseli Lauri hetken aikaa vain ympärilleen, Miian selittäessä huoneen historiaa. "Aika pieni sänky, meinaaksä tosissas että me nukutaan tossa?" mies kysäisi lopulta - aluksi olevinaan kovinkin huolissaan ja vakavissaan, mutta virnistäen sitten leikkisästi. Tosin, sänky oikeasti näytti melko pieneltä ja vieläpä kun Miialla oli raskausvatsansa.. Lauri alkoi henkisesti valmistautumaan yöhön, jolloin hän ehkä saattaisi pari kertaa pudota lattialle.

Lauri ei osannut aluksi kuin nyökätä, kun Miia sitten ehdotti, että he kertoisivat kihlauksesta vasta huomenissa ellei kukaan nyt erityisesti itse huomaisi heillä sormuksia. Miian puheet häistä saivat Laurin mietteliääksi - tosiaan, milloin he oikeastaan edes menisivät naimisiin? Tottahan mies tiesi, että kihlaus oli lupaus avioliitosta, tottahan hän Miian halusi naida vielä jonain päivänä, mistään typeristä "teinikihloista" tässä ei nyt tosiaan ollut kyse. Mutta että naimisiin.. Lauri oli valmis olemaan vain kihloissa vaikka useamman vuodenkin, ei hänellä ollut niin kiire varsinaiseen avioliittoon. Vaikka kihlaus tuntuikin hyvältä ajatukselta nyt, niin mikään kiire Laurilla ei tosiaan ollut. Tai heillä ei ollut, toivon mukaan. "Millon meillä sitten ne on? Siis ne häät", Lauri ei voinut olla kuitenkaan kysäisemättä, hän tahtoi kuulla Miiankin mielipiteen asiasta. "Kun mulla ei ainakaan oo mikään kiire --" Laurin puheen keskeytti puhelimen tuttu soittoääni ja hetken aikaa Lauri jo ehti ajatella mitä nyt taas. Ihan kiva, että häntäkin selvästi kaipailtiin, mutta nyt oli jo perjantai-ilta eikä mies ollut kenenkään kanssa esimerkiksi Facebookissa jutellut, että lähtisi viettämään iltaa vaikkapa oluelle.

Sanna. Kummityttö Ennin äidin nimi vilkkui puhelimen näytöllä ja Lauri kurtisti kulmiaan. Yleensä tytön isä, Joni, soitti Laurille, jos jotain asiaa oli, sillä Lauri ja Joni olivat ystäviä monen vuoden takaa - Sanna oli tullut tutuksi vasta alettuaan seurustelemaan miehen kanssa. Pari sekuntia Lauri jo ajatteli mykistävänsä kännykän, hän oli nyt tullut viettämään Miian lapsuudenmaisemiin aikaa Miian ja tuon perheen kanssa, mutta lopulta mies kuitenkin painoi vihreää luuria. "No moi, Sanna. Mitä kuuluu?" Lauri vastasi reippaasti puhelimeen ja käveli huoneen ikkunan äärelle, katsoen siitä ulos kaukaisuuteen. Jostain syystä ääni linjan toisessa päässä ei kuitenkaan ollut yhtä iloinen ja reipas, vaan jokseenkin ahdistunut ja tuskainen. Lauri ei ollut saada selvää ystävänsä puheesta. "Mä en nyt oikeen saa selvää, Sanna? Missä Joni on?" Laurin ilme valahti, kun toisen sanat upposivat vihdoin hänenkin tajuntaansa. Tyhjä katse ilmestyi miehen silmiin ja vaistomaisesti Lauri vilkaisi Miiaa, mutta käänsi sitten katseensa takaisin ulos. "Mä.. Mut? Miten.. Me ollaan Miian kanssa Viitasaarella, Miian mutsin luona. Mä oon kai tiistaina takasin Stadissa.." Laurin puhe takelteli, mies ei kyennyt muodostamaan ajatuksista kunnollisia sanoja, saati lauseita. Lauri yritti ravistella päätään, puristaa vapaata kättään nyrkkiin ja upottaa saman käden sormet ihoon saadakseen jotakin tolkkua asiaan. "Hyvä että sä soitit. Jos mä soitan sitten kun me ollaan tultu täältä ja.. Niin, mä soitan sitten. Nähään sen jälkeen. Mä haluun tulla sinne käymään. Sanna, tää ei oo tässä. Mä tiiän sen. Kiitos kun sä ilmotit, mä lupaan et me nähään heti kun mä tuun täältä. Okei.. Moi."

Heti Lauri ei edes ymmärtänyt painaa puhelimensa punaista luuria. Lopulta se sitten itsekseen palautui takaisin aloitusnäyttöön, luultavasti puhelu katkaistiin linjan toisessa päässä. Mies tuijotti ulos ikkunasta mitään näkemättä. Melkein unohti, missä oli ja kenen kanssa. Vasta jokin kolaus kauempana talossa sai Laurin edes vähän havahtumaan ajatuksistaan ja hän tajusi Miian läsnäolon. Lauri kääntyi naiseen päin ja hetken aikaa vain katsoi tuota ilmeettömänä. Hän muisti joskus kertoneensa Miialle kummitytöstään ja suhteestaan tuon vanhempiin. "Ennin isä on joutunu sairaalaan."

Miia vilkaisi Laurin sanojen jälkeen automaattisesti sänkyään ja ei voinut mitään hieman huvittuneelle ilmeelleen. Myönnettäköön, sänky oli ihan oikeasti pieni, kyllä siinä nyt yksi ihminen mahtui ihan hyvin nukkumaan ja kaksikin ehkä juuri ja juuri mutta kun piti ottaa vielä Miian raskausvatsa huomioon... No, heillä olisi tiedossa varsin ahdas yö, se nyt oli ihan sanomattakin selvää. "No jos me ei mahduta tohon nii sä saat sit nukkua lattialla." Miia heitti sitten hieman vinosti hymyillen, vitsaillen vain. Kai he siihen jotenkin mahtuisivat, kysehän oli vain muutamasta yöstä ja sitten he jo olivat omassa kodissaan nukkumassa.. Omassa kodissa. Miia ei voinut olla hymähtämättä mielessään, se kuulosti oikeastaan aika hassulta. Olivathan he sen verran ahkeraan tehneet Miian muuttoa tämän viikon aikana, että kyllä se nyt alkoi jo Miiankin koti olla ja kohta se olisi sitä ihan virallisesti. Miia ei vain ollut vielä tottunut puhumaan mistään yhteisestä kodista mutta kai sitä siihenkin olisi totuttava, kun he kerta yhteen olivat muuttamassa mutta silti se tuntui edelleen oudolta.

Laurin sanat oikeastaan kuulostivat vielä oudommilta. He eivät tosiaan olleet erityisemmin kerenneet miettiä, milloin menisivät naimisiin eikä Miialla kyllä vielä mikään kiire ollut asian kanssa. Tottakai hän halusi Laurin kanssa mennä naimisiin, kerta mies oli häntä kysynyt ja olihan tuo kosiessanakin kysynyt ihan suoraan, että haluaisiko Miia mennä häneen kanssaan naimisiin joskus. Kyllä he kumpikin tiesivät, että naimisiin tässä vielä mentäisiin ennemmin tai myöhemmin mutta ajankohta oli todellakin vielä epäselvä. Tällä hetkellä paljon oleellisemmalta tuntui saada Miian muutto valmiiksi ja sen jälkeen pitäisikin rueta sisustamaan lasten huonetta sekä ostamaan muutenkin tavaroita heidän lapsilleen, he eivät olleet ostaneet vielä juurikaan mitään ja se stressi Miiaa, - pahasti. Pitäisihän lapsille edes sängyt olla mutta kun niitäkään ei oltu vielä ostettu. Ensi viikolla heidän kyllä pitäisi saada ainakin ne sängyt ostettua, hinnalla millä hyvänsä. Vauvat saattaisivat syntyä ihan milloin vai ja ei nuo voisi tulla kotiin, jossa ei ollut vauvoja varten yhtikäs mitään. Miialla oli melkein "huono äiti" olo, kun edes mietti, miten huonosti he olivat valmistautuneet lastensa syntymää varten.

Lopulta Miia ei sitten kerennyt vastata Laurin kysymykseen mitään, kun miehen puhelin rupesi taas soimaan. Miian olisi jo niin tehnyt mieli sanoa, että Lauri saisi laittaa kännykkänsä ainakin äänettömälle ja lopettaa työjuttujensa hoitamisen perjantai-iltana, varsinkin, kun he olivat tänne asti tulleet viikonlopun viettoon, Miia ei ainakaan rupeaisi kuuntelemaan, jos Lauri ei tekisi muuta kuin puhuisi vain puhelimessa. Miia kuitenkaan ei sanonut mitään vaan ajatteli avautua asiasta, kun Lauri lopettaisi puhelun. Kun Lauri sitten kuitenkin vastasi puhelimeen ja Miia kuuli kenelle tuon puhui, Miiakin kurtisti hieman kulmiaan. Miksi ihmeessä Laurin kummitytön äiti tuolle muka soitteli? Kyllä Miia tiesi, että nuo olivat ystäviä keskenään mutta yleensä Lauri soitteli enemmän kummityttönsä isän kanssa ja Miia oli siinä käsityksessä, että Lauri oli tuon kanssa läheisempi ystävä. Miia istuutui sängylleen ja katseli ympärilleen huoneessa, kun Lauri puhui puhelimeensa mutta samalla hän ei voinut olla kuulematta, kuinka vakavalta Lauri alkoi kuulostaa puhelun aikana. Pikkuhiljaa Miian mieleen heräsi epäilys siitä, oliko jotain kenties sattunut..

Laurin lopeteltua puhelunsa Miia hillitsi uteliaisuutensa ja ei kysynyt, mitä puhelu oli koskenut, Lauri kyllä kertoisi itse, kun haluaisi puhua. Miia vain katseli Laurin suuntaan ja kun tuo sitten lopulta kertoi, mistä oli kyse, Miiakin meni vakavammaksi.
"Mitä..? Miks..?" Miia kysyi sitten varovasti.

Lauri käveli hitaasti istumaan Miian sängyn laidalle, puristaen yhä puhelintaan toisessa kädessään. Puhelu Ennin äidin kanssa pyöri koko ajan mielessä ja Miian uteliaat kysymykset kuuluivat vain kaikuna taustalla. Lauri ei saanut sanaa suustaan. Mies katseli lattiaa, laski sitten puhelimen viereensä sängylleen. Katse jäi hetkeksi puhelimeen, aivan kuin toivoen, että tuo kapistus vielä soisi ja ilmoittaisi äskeisen olleen vain pahaa painajaista. Kun Lauri sitten tovin kuluttua tajusi, että Miiakin oli paikalla ja että hänen pitäisi sanoa naisellekin jotain, rykäisi hän ja puraisi huultaan. ”Joni on sairaalassa”, Lauri sai vain sanotuksi, kunnes älysi, että senhän hän oli jo äsken kertonut. Lauri hautasi kasvot käsiinsä, mutta hieraisi vain silmiään ja antoi käsien valahtaa takaisin sivuilleen. ”Se ajo pari päivää sitten kolarin moottoripyörällä, ja on nyt siitä lähtien ollu sairaalassa, eka teholla mut ei se vissiin enää siellä oo. Mut se ei oo vieläkään heränny ja nyt ne pelkää, et se vaipuu koomaan. Sanna ois halunnu tuoda Ennin mun luo pariks päiväks, kun sen omat vanhemmat asuu Kiteellä asti ja Jonin porukat on Lanzarotella. Se ei oo uskaltanu vielä soittaa niille, ku niiden lomaki loppuu kai jo ylihuomenna...” Lauri selitti yhteen putkeen.

Mies nousi seisomaan selityksensä jälkeen. Hän ei tiennyt mitä tehdä, miten päin olla, mihin päin katsoa. Ajatus ystävän menettämisestä kuristi Laurin kurkkua. Lauri oli tuntenut kyseisen miehen ihan tenavasta, 11-12-vuotiaita he taisivat olla, kun ensimmäisen kerran tapasivat juniorisalibandyn merkeissä. Ja aikuisena sitten pelattiin tuota säbää jo astetta rennommalla meiningillä – hauskanpitoa hyvässä seurassa. Kun Joni oli sitten vuonna 2006 pyytänyt Lauria esikoistyttärensä kummiksi, oli mies sekä suostunut oitis ilomielin että tiennyt, että tämä vain lujittaisi heidän välistä ystävyyttään. Esikoistyttärensä.. Lauri mietti surkeana. Jos Enni nyt tosiaankin jäisi pariskunnan ainoaksi lapseksi.. Ei, Lauri ei halunnut ajatella sellaista. Hän ei tahtonut miettiä mitään kauheuksia, sillä tiesi ystävänsä olevan vahva, selviytyjäluonne, joka ei hevillä luovuttaisi. Lauri tajusi taas Miian läsnäolon. Naista ei saisi nyt turhaan stressaannuttaa. He olivat tulleet tänne viettämään rentouttavaa minilomaa maaseudun kupeessa, eivät stressaamaan turhista. Lauri kääntyi Miian puoleen.

”Mua pelottaa ihan helvetisti”, mies kuitenkin tunnusti ja otti kihlattuaan käsistä, katsoen naista silmiin. ”Mä en tiiä mitä mä teen jos - - ” Lauri ei saanut sanaa suustaan. Hän tahtoi vain unohtaa äskeisen puhelun. Keskittyä Miiaan, keskittyä Miian perheeseen ja tähän pieneen lomaan, arjen breikkiin. ”Mä en haluu miettii koko asiaa, voidaanko vaan yrittää olla tää viikonloppu niinku tota puhelua ei ois koskaan tapahtunukkaan?” Lauri tiesi että se olisi itsekästä Jonia ja Sannaa sekä ennen kaikkea pientä Enniä kohtaan, mutta ei Lauri voinut asioille mitään näin kaukana, melkein 400 kilometrin päässä. Ei olisi ehkä voinut Helsingissäkään mitään.

Miia ei oikeastaan tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa Laurille. Vaikka yleensä Miialta löytyi sanat jokaiseen tilanteeseen niin tämmöisissä asioissa hän ei tiennyt, mitä pitäisi sanoa vai pitäisikö sanoa mitään. Hän kyllä halusi osoittaa olevansa Laurin tukena mutta sanat eivät tulleet oikein kurkusta ulos. Mitä Lauri edes halusi kuulla? Mitkään osaanotot eivät todellakaan tulisi kyseeseen, sillä eihän Laurin ystävä ollut kuollut mutta tuntuisi silti niin laimealta sanoa myöskin, että varmasti Joni selviäisi, koska eihän Miia sitä voisi tietää. Tilanne kuulosti jokatapauksessa niin huonolta, että Miia ei menisi todellakaan vannomaan, että Joni selviäisi. Kyllä hän olisi halunnut Lauria niin lohduttaa mutta tuntui turhalta valaa turhaa toivoa, jos mitään ei olisikaan enää tehtävissä. Miia silti toivoi, että hän olisi väärässä ja kaikki menisi parhain päin mutta eihän sitä voinut koskaan varmaksi tietää, ikävä kyllä.
"Aika huonoon saumaan sattu tää meidän reissu, sä varmaan haluaisit olla nyt Helsingissä Sannan ja Ennin tukena.." Miia sanoi lopulta hiljaisena. Kyllä hän ymmärsi, että Lauri varmasti olisi nyt mieluummin ystäviensä tukena ja jos he olisivat kuulleet tästä asiasta aiemmin niin Miia ainakin olisi ollut valmis perumaan heidän reissunsa.

Miia vain katseli Lauria hiljaisena ja oli vain tuon vieressä, uskoen kyllä, että Lauri tiesi ilman sanojakin, että Miia olisi miehen tukena, kävi miten kävi. Vaikeaa siitä varmasti tulisi ja heillä oli nyt muutenkin niin paljon mietittävää, että tämmöinen ylimääräinen stressin aihe ei tehnyt kummallekkaan mitään hyvää. Nuo ajatukset saivat Miian jopa hieman syyllisiksi, sillä tottakai tässä tilanteessa Laurin ystävä meni edelle ja esimerkiksi kaksosten nimien miettiminen jäisi toissijaiseksi asiaksi, vaikka tottakai heidänkin perhe piti pitää kasassa, tästä tilanteesta huolimatta. Tuntui silti väärältä ajatella vain omaa napaa, kun toinen ihminen makasi henkihieverissä sairaalassa ja olihan Jonillakin perhe. Miia ei halunnut edes ajatella, miten pahalta Jonin naisystävästä mahtoi tuntua, kun oma rakas oli sairaalassa huonossa kunnossa... Hän ei itse haluaisi ikinä joutua vastaavaan tilanteeseen, vaikka eihän näitä asioita voinut ennakoida mitenkään.
"Kyllä mä ymmärrän, et sua pelottaa, ei siinä mitään väärää oo.." Miia sanoi, laskien katseensa heidän käsiinsä, kun Lauri otti häntä kädestä kiinni. Tottakai oli ymmärrettävää, että Lauri oli peloissaan, kyllä Miiakin olisi vastaavassa tilanteessa ja nyt kai oli tärkeintä, että Miia jaksoi pysyä miesystävänsä tukena, että tuo varmasti pärjäisi.

Kun Lauri sitten kuitenkin ilmoitti, että hän ei halunnut asiaa miettiä enempää, Miia kohotti pienesti kulmiaan. "Ootsä nyt ihan varma, että sä jaksat? Kyllä mä ymmärrän, et tää tilanne on sulle vaikee ja ei sun ainakaan mun takia tarvii esittää pirteempää, kun mitä sä oikeesti oot." Miia totesi. Miian äiti kyllä varmasti hössöttäisi kahta kauheammin, jos tietäisi, mitä on tapahtunut ja ehkä Miiakin hieman harmittaa ajatus siitä, että koko viikonloppu menisi ihan suunnitelmien osalta uusiksi tämän takia mutta silti hän ymmärsi Lauria ja jos Lauri ei enää jaksanut innostua tästä viikonlopusta yhtä paljon kuin aiemmin niin Miia hyväksyisi sen. Jos he vain olisivat omalla autolla liikenteessä niin Miia olisi jopa ehdottanut, että he palaisivat heti huomenna Helsinkiin mutta kun näin pitkä matka oltiin tehty ja vieläpä julkisilla ajoneuvoilla niin ehkä oli parempi, että he nyt sitten pysyivät sovitun ajan täällä ja Lauri menisi sitten ystävänsä tueksi, kunhan he olisivat takaisin kotona. Jonin perhe varmasti arvostaisi sitäkin ihan yhtä paljon, sillä eihän Lauri täältä voisi nyt samantien jokatapauksessa rynnätä avuksi.