Heart that hurts is a heart that works

Perjantai 16. maaliskuuta 2012 - klo 18 maissa
Oliverin asunto
Miia Kaikkonen & Oliver Kaikkonen

16. päivä maaliskuuta oli päivä, jota Miia oli joka ikinen päivä pelännyt ja odotellut kauhun kanssa viimeisen kymmenen vuoden ajan. Joka ikinen kerta se päivä repi samat vanhat haavat auki ja joka ikinen kerta Miia oli ihan yhtä murtunut tuon päivän koettaessa. Tuona päivänä kymmenen vuotta sitten hänen isänsä oli kuollut eikä tuon kuolintapa ollut semmoinen, jonka pystyisi hyväksymään tai ymmärtämään jollain tavalla; hänen isänsä oli ampunut itsensä humalassa. Vaikka Miia oli päässyt pahimman surun yli, hän muisti kyllä lähes päivittäin isäänsä ja tuon kuolinpäivänä hän olisi voinut vain käpertyä johonkin nurkkaan itsekseen ja surra itsekseen. Tänä vuonna päivä oli taas alkanut ihan samalla tavalla kuin yleensä, Miia ei ollut pystynyt menemään kouluun vaan oli jäänyt kotiin ja ei ollut halunnut tehdä mitään mutta oli lopulta soittanut äidilleen. Hän kyllä tiesi, että äiti itsekkin oli ihan maassa tämän päivän takia mutta juuri sen takia hän halusi jutella tuon kanssa; äiti tiesi, mitä tunteita Miia kävi läpi.

Jotta päivä ei olisi mennyt ihan vain itsekseen mököttämällä, oli Miia lähtenyt käymään pienellä lenkillä. Kauaa hän ei jaksanut ulkona kävellä, sillä häntä väsytti ja selkään sattui, raskauden takia. Hän raskautensa oli edennyt hyvää vauhtia, olihan hän jo viidennellä kuulla raskaana ja kun hän vielä odotti kaksosia niin Miian jaksaminen ei aina ollut ihan huipussaan. Miia ei viitsinyt häiriköidä Lauria omilla angsteillaan, sillä tiesi, että tuolla oli kouluhommia hoidettavanaan ja työtkin painoivat päälle, joten aikansa kotona pyörittyään Miia oli kipittänyt naapurirappuaan ja mennyt soittelemaan isoveljensä Oliverin ovikelloa. Aluksi hän ei olisi viitsinyt mennä veljensäkkään luokse mutta tiesi kyllä, että tuo kuuntelisi häntä varmasti. Aikansa rapussa odoteltuaan, Oliver oli sitten tullut avaamaan oven ja Miia hymyili pienesti nähdessään veljensä.
"Mooi, häiritsenkö mä?"

Miian asukokonaisuus

Oliverin vaatteet

Oliver oli herännyt kahdentoista maissa ja loikoillut sängyssään parin tunnin verran. Välillä vaipunut uudelleen syvempään uneen ja parin minuutin kuluttua taas häilynyt sen rajamailla, kunnes herännyt. Mies tiesi olonsa johtuvan siitä, että oli kuudestoista maaliskuuta. Sitä päivää mies vihasi eniten elämässään. Mieleen ei mahtunut silloin oikeastaan mitään muita ajatuksia kuin isä. Samaan aikaan Oliver tunsi puhdasta vihaa sitä kohtaan, miten tuon isä oli aikoinaan heidän perheensä hankkinut sellaiseen jamaan, mutta samalla mies tunsi silkkaa pohjatonta surua. Kyseessä oli kuitenkin oma isä, jota Oliver oli rakastanut. Ja rakasti edelleenkin tietyllä tapaa. Myötätuntoa oli vain välillä vaikea antaa, kun mietti kaikkea mitä se mies oli tehnyt.

Herättyään lopulta oli Oliver vain istuskellut television ääressä ja käynyt kaupoilla. Tuon siskolla olisi parin päivän kuluttua syntymäpäivä, ja tottakai Miiaa haluttiin muistaa jotenkin. Oliver oli siis ostanut siskolleen hopeisen kaulakorun, mihin oli kirjoitettu Miian nimi. Sen lisäksi mies oli ostanut lahjakortin erääseen lastenarvikeliikkeeseen, mistä Miia voisi itse ostaa jotakin jälkikasvulle. Tottakai Oliver oli innoissaan siitä että tuon sisko oli raskaana, mutta samalla se sai jotenkin miettimään omaa tilannetta. Milloin mies itse olisi tuossa elämäntilanteessa? Oliver oli kuitenkin siinä iässä, että lapsia kai piakkoin ruvettaisiin hankkimaan. Kyllähän mies seurusteli, mutta se asia ei tullut vielä kyseeseenkään hänen ja Auroran tapauksessa.

Kuultuaan ovikellon soivan, oli Oliver tepastellut eteiseen ja huomannut rapussa seisoskelevan Miian. Miekkonen soi pienen hymyn siskolleen ja siirtyi syrjempään, jotta toinen pääsisi sisälle.
"Ei ei, et. Tuu sisälle", mies pyysi niskaansa raapien. Tämä silmäili siskonsa kasvoja ja pystyi helposti havaitsemaan niistä surun ja tyhjyyden.
"Miten sä jakselet?", päätyi Oliver kysymään Miialta ja huokaisi hiljaa. Tämä tiesi naisen käyvän läpi aivan samoja asioita, vaikkakin kumpikin aivan omalla tavallaan.

Miia hymyili vain pienesti Oliverin sanoille mutta siitä hymystä huomasi varmasti, ettei Miia nyt ollut ihan oma itsensä. Normaalisti hän oli iloinen ja hyväntuulinen eikä katseessa näkynyt tietoakaan surusta mutta nyt Miia oli vain poissaolevan näköinen, vaikka hän selvästi yrittikin näyttää mahdollisimman omalta itseltään, hän ei halunnut ihan samantien purskahtaa itkuun ja rueta avautumaan Oliverille. Ei hän enää oikein osannut kauheasti itkeä isänsä kohtaloa, vaikka se kaikki suru ja tuska oli läsnä. Miia pystyi muistamaan sen päivän edelleen kuin eilisen ja Miia ei saanut varmasti sitä muistoa ikinä mielestään pois mutta siitä huolimatta hän oli yrittänyt jo aikoja sitten siirtyä eteenpäin. Isän muisto kuitenkin säilyi läsnä ja suurimmaksi osaksi ajasta Miia muisti isänsä iloisena ja ihanana ihmisenä, rakkaana isänä. Semmoinen hänen isänsä oli ollut ennen alkoholisoitumistaan ja semmoisena Miia tuon halusi muistaa ja pyyhkiä mielestään ne kaikki ikävät muistot, joita tuon alkoholisoituminen ja kuolema oli lopulta tuonut tullessaan.

Miia kuitenkin astui käytävästä peremmälle veljensä asuntoon ja jätti kenkänsä sekä laukkunsa eteiseen, kävellen sitten eteisestä peremmälle. Hän katseli hieman ympärilleen Oliverin asunnossa ja käänsi sitten lopulta katseensa takaisin veljensä suuntaan. Tuon kysymykselle hän vain kohautti olkapäitään, mitäpä tuohon nyt sitten olisi oikein pitänyt sanoa? Kai se oli ihan sanomattakin selvää, että Miia oli surullinen ja ahdistunut tämän päivän takia.
"En mä tiiä.. Olosuhteisiin nähden ihan hyvin varmaan." Miia totesi lopulta. Ei tämä päivä ollut mennyt niin huonosti kuin Miia oli etukäteen kuvitellut mutta ei se nyt mikään kovin hyväkään ollut ollut.
" - Entäs sä?"

"Vähän niin ja näin", mies vain totesi. Eipä kukaan oikeasti Oliverin sisälle nähnyt, missä todellinen suru velloi. Oliver huokaisi hiljaa ja katseli siskonsa kasvoja. Mieheen oikeastaan sattui se, kun näki Miian kärsivän. Nuorukainen kaappasi hetkeksi pikkusisarensa halaukseen ja silitti tuon selkää hetken aikaa.
"Mä haluisin koittaa piristää sua edes jotenkin.. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin tässä tilanteessa", huokaisi tummahipiäinen hiljaa ja päästi lopulta Miian pois halauksesta. Vaikka päivä olikin melko masentava ja surullinen, voisi mies edes kokeilla saada Miian hieman pirteämmäksi.
"Mä ostin sulle jo synttärilahjan, ja aattelin et saat sen jo nyt. Ei sitä tiiä oonks mä maisemissa just sillon kun sä oikeasti täytät vuosia, ni parempi näin", Oliver kertoili ja katosi hetkeksi olohuoneen puolelle, yhtä kaappia kaivelemaan.

"Tuu tänne", pyysi miekkonen ja käännähti sittemmin ympäri. Tuo ojensi pienen - huonosti paketoidun - lahjan siskolleen ja hymyili nopeasti.
"Toivottavasti se on mieleinen. Mä ostin sen tänään just.. Piti saada jotain muuta mietittävää", Oliver huokaisi ja istahti sohvalle hetkeksi. Toki kahvit voisi keittää ja kaivaa pakastimesta jotain syötävää. Ehkä kohta.
"Mitä sä olet tehnyt tänään?", kysäisi Oliver varovaisesti ja vilkaisi siskonsa kasvoihin. Nainen oli taatusti vain ollut, tai sitten tehnyt jotain mikä sai ajatukset muualle. Siivonnut, lenkkeillyt.. Jotain sellaista.

Ennenkuin Miia kerkesi edes kunnolla peremmälle, Oliver jo nappasikin hänet halaukseensa. Se sai Miian piristymään edes hieman, jo tuo halaus kertoi sen, että hän ei tosiaankaan ollut näiden tunteidensa kanssa yksin vaan hänellä oli isoveljensä tukenaan tässäkin asiassa. Sillä hetkellä Miia sai vain olla onnellinen, että heidän perheensä oli niin tiivis ja läheinen, keskenään he saivat tukea toisiltaan ja pystyivät puhumaan kaikesta mieltä painavista asioista. Tämäkin oli nyt semmoinen asia, josta oli kerta kaikkiaan pakko puhua ja Miian onneksi hänen veljensä asui niin lähellä, - samassa talossa kylläkin asui myös Emilia-sisko mutta jostain syystä Miia kääntyi tässä asiassa Oliverin puoleen.
"Mitä, ostit mulle synttärilahjan? Eihän sun ois tarvinnu.." Miia sanoi sitten pienesti naurahtaen, irrottauduttuaan ensin Oliverista mutta lähti sitten kävelemään miehen perässä olohuoneeseen.

"Kiitti. Ei sun kyllä ois silti tarvinnu mitään ostaa.." Miia sanoi hymyillen, ottaen kyllä Oliverin paketin vastaan ja istuutui sitten Oliverin vierelle, pidellen pakettia kädessään. Lopulta Miia keskittyi paketin avaamiseen eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään Oliverin ostaman lahjan. Miia katseli korua hymy huulillaan, tajuten sitten lahjakortinkin.
"Kiitti, tää koru on tosi hieno, - ja kyllä toi lahjakorttikin varmaan vielä tulee tarpeeseen.." Miia totesi, jättäen kuitenkin sitten paketin syliinsä, kääntäen katseensa paremmin Oliveriin ja samalla hän hieman vakavoituikin.
"En kyllä oikein mitään.. Ollu vaan himassa, koulunkin mä jätin välistä. En mä oo oikein Lauriakaan viittiny häiritä, sillä on niin kiire koulun ja töitten kanssa.. - Entäs sä? Muuta kun ostellu lahjoja siskolles?"

"No tottakai mun piti ostaa lahja mun omalle siskolle. Senkin höpsö..", huokaisi Oliver hiljaa ja naurahti nopeasti. Kyllä mies itsekin aina valitteli sitä kuinka hänelle ei tarvinnut mitään ostaa, mutta salaa oli mielissään jos joku silti muisti merkkipäivän johdosta. Tosin onneksi syntymäpäiviä oli aika harvoin - Oltsu ei halunnut vanhentua kovinkaan nopeasti. Nytkin oli ikää jo mittarissa 26 vuoden verran, eli eikö se ollut aika lailla?
"Ihan tosi Miia, älä nyt. Mulla tuli ihan mieleen sut kun näin sen lahjan, joten pitihän se nyt. Toivottavasti vaan tulee käyttöäkin sille. En mä nyt aina naisten jutuista tiedä, kun tällanen tumpelo toisinaan oon", Oliver hymähti olkiaan kohauttaen. Välillä tosiaan miekkonen osasi junailla asiansa siihen kuntoon, että oksat pois.

"No hyvä", totesi Oliver nopeasti, kunnes keskittyi kuuntelemaan naisen puhetta. Tottakai harmitti että Miialla oli ollut - ja oli edelleen, kurja oli. Oliverilla oli myös, mutta tuo ei osannut näyttää sitä päällepäin ehkä niin hyvin. Tai sitten ei halunnut, ja mieluummin murtuisi sitten kun jäisi yksin.
"Hmh.. Okei. Noo, ei se yks koulupäivän välistä jääminen ketään tapa", Oliver sanoi ja nojautui sohvan selkänojaa vasten.
"Mä oon vaan nukkunu ja käyny kaupoilla", mies kertoili nopeasti ja kohautti olkiaan.
"Ja kai mä loppuillan vaan oon ja katon telkkaria", hymähti Oliver ja vilkaisi siskonsa kasvoihin. Että osasi yksi päivä olla niin syvältä.

"Nojoo, en mä nyt valita, jos sä haluat mua jotenkin muistaa." Miia sanoi hymyillen. Todennäköisesti muut hänen perheestään eivät enää mitään lahjoja ostaisi, todennäköisesti soittaisivat tai lähettäisivät tekstiviestin. Miia kuitenkin täyttäisi "jo" 22, ei hän nyt enää mitään lahjoja perheeltään odotellut, toisin kuin nuorempana. Sillon oli aina ihan itsestäänselvyys, että niitä lahjoja tuli mutta nyt kun oli jo vanhampi niin ei niillä lahjoilla nyt niin väliä ollut, vaikka olihan se kiva, jos häntäkin lahjoilla muistettiin. Lauri ehkä saattaisikin jotain ostaa mutta siitäkään Miia ei ollut ihan varma, hän ei ollut varma, muistaisiko Lauri edes koko päivää, tuolla kun oli niin paljon mietittävää ja tehtävää opinnäytetyönsä sekä töidensä kanssa, joten ei Miia viittinyt näinkään pienistä asioista huomautella ja muistutella, ainakaan näin etukäteen, ehkä hän jälkeenpäin jotain huomauttaisi, jos Lauri unohtaisi päivän kokonaan.

"Mäkin vähän aattelin, et mulla tulis menemään päivä tolleen, et mä vaan oisin himassa ja kattelisin vaan jotain telkkaria. Sillä mä aattelinkin, et voisin tulla käymään sun luona, et ei tartteis olla yksin ja ehkäpä sullekkin kelpais seura.." Miia sanoi, nyt jo hieman vakavamman näköisenä. Miia ainakin todellakin kaipasi seuraa tämmöisenä päivänä, hän ei halunnut olla yksin isänsä kuolinpäivänä. Jos Miialla olisi ollut mahdollisuus, hän olisi ehdottomasti lähtenyt Viitasaarelle ja viettänyt päivän äitinsä sekä nuorempien veljiensä kanssa. Hän olisi myös halunnut käydä isänsä haudalla mutta nyt siihen ei ollut mahdollisuutta, ikävä kyllä.

"No, mukavasti ajateltu ainakin. Mä luulin et koko päivä menis yksin ollessa, joten ihan kiva että tulit pitämään seuraa. Mä en ehkä olis tajunnut edes ite tulla sun luokse, koska.. No, en mä tiiä. Kai mä ajattelin et sä haluisit olla yksin, omissa oloissa", sanoi Oliver hiljaa ja kohautti olkiaan. Oli kuitenkin kiva saada siskosta seuraa. Vaikka Miia ja Oltsu lähekkäin asuivatkin, ei se loppujen lopuksi ollut itsestäänselvyys että he näkisivät usein. Kummallakin oli omat kiireensä, luonnollisesti.
"... Ja pitäis meidän muutenkin nähdä useammin. Asutaan naapureina melkein, mut silti nähdään näin harvoin", Oliver muistutti ja huokaisi hiljaa. Sisaruksia oli aina kiva nähdä, vaikka pienempänä oli Miiankin kanssa tullut tapeltua.

"Ooksä soittanu mutsille?", Oliver kysäisi kulmiaan hieman kohottaen ja askelsi sitten keittiöön. Mies napsautti kahvinkeittimen päälle ja vilkaisi siskonsa suuntaan.
"Mä nimittäin en. Vois kai senkin tehdä, mut.. Näh. Must tuntuu et mä en kestä kuulla sitä jos se murtuu. Niin tyhmältä kun tää kuulostaakin", mumisi mies hiljaa ja kurtisti kulmiaan. No, ehkä illemmalla. Ja vain lyhyt puhelu.

"No kieltämättä mäkin ensin mietin, viitinkö mä ees tulla, jos sä haluutkin olla yksin. Mut sit mä aattelin, et tää on kumminkin semmonen päivä, et parempi ois olla jonkun kanssa eikä vaan murehtia yksin, meitä on kuitenkin niin monta muutakin, jotka murehtii tänään ihan samaa asiaa.." Miia sai hieman vaisuna. Kaikki heidän sisarukset kävivät ihan samoja asioita lävitse. Tai ei välttämättä kaikki, Miia ei oikein tiennyt miten heidän nuorin veljensä suhtautui tähän asiaan, Joonas oli ollut kuitenkin vain 4-vuotias, kun heidän isänsä kuoli ja tuo tuskin muisti isästä paljoa. Tai jos muisti niin tuskin ainakaan niitä positiivisia asioita, pelkästään sen juopottelevan isän, jota piti lähes pelätä. Se oli Miian mielestä sääli, sillä hän ainakin oli rakastanut isäänsä todella paljon ja halusi muistaa tuon semmoisena lämpimänä ja mukavana ihmisenä kuin tuo oli ennen alkoholismiaan ollut.
"Sanoppa muuta.. Me nähdään tosi harvoin, meidän pitäis oikeesti nähdä useemmin." Miia totesi, nyökytellen päätäänkin. Heistä kuitenkin vain kolme asui Helsingissä, loput Viitasaarella, joten heidän pitäisi kyllä ehdottomasti nähdä useammin, kun heillä Oliverin ja Emilian kanssa oli siihen mahdollisuus.

"Soitin mä sille tossa aikasemmin.. Olihan se kyllä tosi surullisen kuulonen, vaikka se selvästi yritti kuulostaa pirteemmältä mitä se ees oli." Miia sanoi, hieman harmistuneenakin. Isän kuolemasta oli kuitenkin jo kymmenen vuotta mutta välillä hänestä tuntui, ettei heidän äitinsä ollut päässyt asian ylitse vieläkään. Eihän sitä kaikkea todellakaan pitäisi unohtaa mutta kun tuo uppoutui niin omiin maailmoihinsa aina ennen heidän isänsä kuolinpäivää. Nytkin Miiasta tuntui, kun hän olisi siinä puhelun aikana puhunut vain itsekseen ja äiti oli vain välillä havahtunut mietteistään ja vastannut.
"Ehkä sunkin kannattais soittaa sille.." Miia aloitti varovasti, kääntäen katseensa keittiön suuntaan kadonneeseen Oliveriin. " - Se oikeesti kaipais tukee tänään, meiltä kaikilta."

"Totta. Ja paljon kivempihan se on jonkun kanssa olla, vaikka.. No, niin. Sä ainaki ymmärrät. Ei olis sama asia jos vaikka Aurora olis tässä", mies sanoi, tarkoittaen toki naisystäväänsä.
"Tai oikeestaan.. Mä en ole kertonut sille edes, että mulla ei ole isää. Mä en vaan pysty tai osaa", Oliver tunnusti ja kohautti olkiaan. Mies vain ei ollut saanut sitä otettua puheenaiheeksi, eikä se ollut edes harmillista Oltsun mielestä. Mies ei halunnut kertoa siitä vielä - oliko se muka niin pakollista vielä tässä vaiheessa?
"Niin täytyis. Noo, tästä lähtien sitten. Kunhan saa vähän työkiireitä pois alta. Ja säkin koulujuttujas", Oliver sanoi ja koetti hieman hymyillä. Ehkei se levein ja aidoin hymy ollut, mutta piti ottaa olosuhteet huomioon.

"Aijaa, okei. No ymmärtäähän sen. Se on päivät pitkät siellä aika lailla vaan omissa oloissaan, ja.. No, aikaa miettiä asioita liikaa", Oliver huokaisi päätään pudistellen ja haroi hiuksiaan. Tuo askelsi sitten kaapin luokse ja otti heille kupposet, vaikkei varma ollutkaan halusiko Miia kahvia. Kaiketi nainen huikkaisi jonkun kieltävän vastauksen, mikäli ei haluaisi.
"No ehkä. Kyllä mä illalla soitan. En mä vielä jaksa. Täytyy vähän miettiä mitä mä sanon ja silleen. Tällaset jutut on niin vaikeita. Tiedäthän sä..", mies totesi hieman ympäripyöreästi ja kaatoi kupposet täyteen, jättäen naiselle hieman maitovaraa. Tuskin tuo mustana joi, niin kuin Oliver.

Miia vain nyökkäili Oliverille, hän kyllä ymmärsi mitä tuo tarkoitti. Hän kyllä itse oli aiheesta puhunut Laurille ja tiesi, että tuolle hän voisi puhua asiasta silloin kuin siltä tuntui mutta siitä huolimatta se oli eri asia puhua jonkun kanssa, joka tiesi ihan tasan tarkkaan, miltä Miiasta tuntui. Olihan Laurillakin kuollut äiti mutta tuo ei ollut ollut koko elämäänsä äitinsä kanssa tekemistä, kun taas Miia oli ollut isänsä kanssa. Ja Miia oli ollut paikalla, kun hänen isänsä kuoli ja kyllähän se nyt oli oman jälkensä jättänyt, halusi sitä tai ei.
"Ehkä sun pitäis vaan kertoo Auroralle. Tietysti sitten kun susta itestäs tuntuu mut kummasti se helpottaa, kun saa kertoo siitä jollekkin tärkeelle ihmiselle. - En mäkään aluks meinannu uskaltaa kertoo Laurille isästä mitään mut ihan hyvin se sen sitten lopulta otti, onneks." Miia totesi sitten. Kyllä häntä itseään ainakin helpotti, kun Lauri tiesi Miian taustoista eikä hänen tarvinnut salailla sitä mitenkään.

"No nii-in.. Onhan sillä tietysti Ville ja Joonas siellä mut niilläki on niin paljon omia juttuja, et tuskin kauheesti jaksaa äidin seurana olla. Sitäpaitsi, mä en jotenkin usko, et ne niin kauheesti ees muistaa isästä, joten tuskin ne kauheesti osaa äidin tukena tässä olla.." Miia totesi, hieman harmistuneenakin. Joonas oli ollut 4- ja Ville 8-vuotias, kun heidän isänsä oli kuollut ja noilla tuskin olisi mitään kauhean hyviä muistoja heidän isästä, Joonaksella ainakaan. Se oli oikeasti harmi ja Miia olisi halunnut tuon asian jotenkin muuttaa mutta eihän sille enää mitään mahtanut. Noille tämä päivä tuskin oli edes niin vaikea kuin muille heidän sisaruksilleen ja ehkä se oli ihan hyvä, että edes kaksi heistä pystyi olemaan suurinpiirtein normaalisti. Samalla Miia huomasi, että kahvikin oli nähtävästi tippunut, kun Oliver laittoi heille kuppeja valmiiksi ja Miia nousikin sitten sohvalta, mennäkseen keittiöön hakemaan kahvikuppinsa.

Oliver kohautti hieman olkiaan. Tottakai Miia sinänsä puhui asiaa, mutta se ei ollut niin helppoa - ja nainen ymmärsi sen kyllä itsekin, olihan tuo ollut samanlaisessa tilanteessa muinoin.
"No joo, niin kai. Mut en mä nyt vielä. Sit joskus. Jos se jotain kautta tulee puheeksi", sanoi nuorukainen ja haraisi hiuksiaan. Tämä antoi katseensa hetken aikaa seuloa läpi asunnon ja hyrpisti nenäänsä. Kämppä kaipasi tosiaan naisen kädenjälkeä, mistä oli kuullut valituksia ystäviltään sekä äidiltään. Miehellä jopa oli aika kattava lahjakortti IKEAan, mutta sinne tuota ei raahattaisi kyllä koskaan. Oliver ei pitänyt niinkään sisustamiseta, ja viihtyi kyllä asunnossaan ihan tarpeeksi hyvin näissäkin oloissa. Jos he joku päivä Aukun kanssa yhteen muuttaisivat, saisi nainen sitten hoitaa sen puolen. Mitään Kodin Hengetärtä ei Oliverista tehty.

"Sanos muuta. Kovasti se puhelimessa - siis sillon kun välillä soittelen - sanoo jaksavansa niin hyvin, mut.. No jaa", mies huokaisi hiljaa ja hämmenteli kahviaan. Tämä istahti sohvalle punainen kuppi kädessään ja otti sitten pari hörppyä.
"Mä oon monta kertaa sanonu et voisin lomilla mennä sinne vaikka viikoks tai pariks, mutta ei kuulemma kannata. Tiedä sit miksei muka", Oliver saneli siskolleen ja laski kahvikupin hetkeksi olohuoneen pienelle sohvapöydälle, jossa lojui pari satunnaista DVD:tä ja lompakko.
"Pitäs vissiin joskus mennä sinne oikeesti. Lähe vaikka säkin mukaan", mies sanoi ja nojautui sohvan selkänojaa vasten. Mieleen tulvi lapsuusajat, mikä nosti pienen hymyn huulille. Niin, siis ne ajat joita hymyllä saattoi muistella.
"Olisko susta kiva käydä isän haudalla?", mies kysäisi sittemmin ja silmäili samalla polviaan. Olihan siellä käyty, mutta viime kerrasta oli kauan. Ainakin Oltsulla.

"Niin no, onhan se kuitenkin niin iso asia, ettei sitä nyt viitsi ihan noin vaan kertoo. Kyllä muakin pelotti sillon kertoo Laurille, ehkä mä jotenkin ajattelin, et sen käsitys musta muuttuis siinä samalla.." Miia totesi, hieman mietteliäänä. Lauri tosiaan oli saanut tietää Miian isästä hieman sattuman kautta ja ei nyt niin hyvissä merkeissä. Miia muisti edelleen sen, kun he olivat Laurin kanssa olleet viettämässä aikaa Laurin suvun mökillä ja siellä Miia oli suuttunut jostain Laurin sanoista, - sanoista, jotka oli tarkoitettu ihan vain vitsiksi mutta Miiaa ne olivat silloin loukanneet, koska niistä oli tullut hänen isänsä mieleen. Eihän Lauri voinut silloin vielä mitään tietää koko asiasta mutta asiasta oltiin onneksi saatu puhuttua selväksi eikä Miia enää tuota päivää pahalla muistellut. Noissa mietteissään Miia otti kahvimukinsa käteensä ja joi siitä varovasti, viitsimättä nyt siihen maitoa rueta kaataamaan, kyllä hän silloin tällöin kahvia mustanakin joi ja se meni niin ihan hyvin.

"Mua itseasiassa vähän hävettää, miten vähän mä oon käyny äidin luona.. Mulla on vaan ollu niin kiire, kun on koulu, työt, työharjottelu, tää raskaus, Lauri.. Viitasaari on kuitenkin niin kauheen kaukana ja vaikka äiti sanoo, et se pärjää siellä nii kyllä mua oikeesti harmittaa, et mä käyn siellä niin kauheen harvoin. Tämänkään vuoden puolella mä en oo käyny siellä vielä kertaakaan. Miia käveli takaisin olohuoneen puolelle ja istahti jälleen veljensä viereen, kumpikin tosin taisi olla enemmän tai vähemmän omissa ajatuksissaan, ja oliko se nyt toisaalta niin ihmekkään. Tämä aihe kuitenkin oli melko vaikea heille kummallekkin.
"Voisinhan mä lähtee. Kuten sanottua niin mä käyn siellä ihan liian harvoin ja musta ois ihan hauskakin käydä pitkästä aikaa kotona." Miia sanoi hymyillen mutta Oliverin seuraavat sanat saivat Miian taas vakavaksi. Kyllä hän tietysti haluaisi isänsä haudalla käydä mutta silti häntä pelotti, että siitä reissusta ei tulisi mitään, todennäköisesti Miia murtuisi ihan täysin ja ei pystyisi kuin itkemään haudalla.. Se oli nähty niin monta kertaa eikä Miia tiennyt, pystyisikö vieläkään olemaan ihan täysin neutraalisti isänsä haudalla.
"Kyllä mä siellä haluaisin käydä. Se on kuitenkin meidän isä, vaikka se tekikin mitä teki."

"No nimenomaan toi mua pelottaa. Jos Aukku luuleekin sit että musta tulis samanlainen", mies mutisi. Olisi kurjaa jos heidän suhde kariutuisi heti, Oliver nimittäin kaipasi jonkun lähelleen, ja se joku oli Aurora. Alkoi tosiaan stressata vähemmästäkin kun muut tuntuivat tanssivan häitä ja pyöräyttelevän lapsia, mutta Oltsu itse eli tällaista elämää, vaikka kolmekymppiä tulisi mittariin pian. Okei, neljän vuoden kuluttua, mutta silti.
"Mut antaa olla. Ei puhuta ny tästä, enköhän mä saa kerrottua isästä sille joku päivä. Sit kun on sopiva tilaisuus", Oliver kuittasi nopeasti ja pureskeli huultaan. Tuntui oudolta istuskella sohvalla Miian kanssa kahvittelemassa, vaikkakin siis ihan positiivisessa mielessä sinänsä - siskoa oli kiva nähdä. Voisihan tunnelma toki aina olla iloisempi, mutta tänään sen ymmärsi.

"No mulla ei ole kuin työt, Aurora ja.. Siinä ne, joten mulla pitäis olla aikaa. Siitäkin huolimatta mä kävin siellä viimeks.. Itsenäisyyspäivänä? Joo. Silloin. Ja itseni tuntien jos mä en potkis yhtään perseelle itteäni, mä kävisin siellä vasta kesällä uudelleen", huokaisi nuorukainen ja pudisteli päätään.
"Kyl mä ajattelin pääsiäiseks mennä. Mul on sellanen lyhyt loma siinä, ni mitäpä mä kotonakaan teen", totesi mies ja käänsi katseensa Miiaan, ikään kuin kysyvänä että olisiko tuo kiinnostunut lähtemään mukaan.
"Mhm", Oliver mutisi hauta-asiaan ja nyökkäsi. Kyllä mieskin kävi isänsä haudalla, vaikka toisinaan vihasikin sitä miestä. Vaikka isä oli ollut ihana ja rakas, mielessä velloi väistämättäkin myös huonot asiat.

"Jep, ei kai tää asia tästä synkistelemällä parane. - Ja vaikka tää kuulostaa ihan mielettömän kliseisellä niin kaikesta huolimatta mä uskon, et isä ei haluais, et me täällä vaan murehditaan ja surraan. Mieluummin mä ainakin yritän pitää yllä niitä hyviä muistoja, on niitäkin onneks vaikka kuinka paljon." Miia sanoi, jopa pienesti hymyillen. Miia oli niin onnellinen siitä, että hänellä oli niitä hyviäkin muistoja isänsä kanssa, ei hänen lapsuutensa yhtä kurjuutta ollut. Itseasiassa lapsuus oli ollut ihan mukavaa aikaa, hänellä oli ollut hyvät välit perheeseensä, hän oli saanut kasvaa rauhallisella seudulla rakkaiden ihmisten ympäröimänä ja mitään suurempia ongelmia ei ikinä ollut, - lukuunottamatta sitten myöhemmin isän sairastumista alkoholismiin ja lopulta tuon kuolemaa. Ne olivat ainoat huonot muistot Miian lapsuudessa ja niistä hän ei mielellään puhunut ääneen, muisteli vain itsekseen jonkun heikon hetken tullessa.

Miia huomasi Oliverin katseen tuon sanojen jälkeen, se oli ikään kuin kysyvän. Hetken aikaa Miia mietti, mitä hänellä olisi pääsiäisenä, tuskin mitään? Ihan hyvin hän voisi lähteä käymään Viitasaarella ja käydä moikkaamassa perhettään, siitä tosiaan oli niin pitkä aika, kun hän oli viimeksi nähnyt ketään Viitasaarella asuvia sukulaisiaan.
"Ei mullakaan varmaan sillon mitään pitäis olla.. Koulusta varmaan on pari päivää lomaa ja mä en oo töitäkään enää niin paljoo tehnyt, että tuskin mä töissäkään oon.. Eli jos sulle vaan seura kelpaa nii mä voisin kyllä lähtee mukaan." Miia totesi hymyillen.