Kahvia, jokellusta ja tuttavuuksia

Pete venytteli päiväuniensa päätteeksi istualteen sängyn laidalla. Kello näytti olevan hieman yli viisi ja tänään oli vapaapäivä. Antti nukkua tuhisi sikeästi sängyssään, ja poikaansa katsellen Pete sai ajatuksen että nyt olisi hyvä tilaisuus soittaa Mikalle. Pete ei keksinyt mitä jääkiekkoilijat tekisivät sunnuntaisin, eiköhän se ole ehkä heillekkin jonkinlainen pyhäpäivä. Sen suurempia miettimättä Pete nousi sängyltä ja tarttui yöpöydällä olevaan tummansiniseen Nokian puhelimeensa ja etsi sieltä Mikan nimellä tallennetun numeron. Tässä vaiheessa Pete muisti ettei tiennyt Mikan sukunimeä ja siksipä tämä yritti pitää mielessä esitellä itsensä Mikalle puhelimessa myös sukunimellään. Puhelimen Pete nosti korvaansa ja odotti hetken, puhelin tuuttasi melko pitkään jonka aikana Pete pelkissä boksereissa kerkesi nostaa sängylle mustat polvista rikki kuluneet mustat pillifarkut ja mustanvihreän t-paidan jotka ajatteli pukea puhelun päätteeksi päälleen.


"Petteri tässä, tai siis Pete. Pete Rasi sieltä kuntosalilta tiistaina, muistatko?" Pete henkäisi yhteen putkeen yrittäen rentoutua. Vaikka Pete oli hyvä livetapaamisissa, mutta puhelimet olivat toinen juttu. Mies oli kuitenkin tottunut puhumaan asiakkaiden kanssa puhelimessa, joten eiköhän tämänkin pitäisi onnistua. Pete laski katseensa Anttiin jonka hiljainen tuhina ja rauhalliset kasvot saivat myös Peten hieman rauhallisemmaksi ja kysyvästi kulmansa nostaen Pete jäi odottamaan vastausta vaikka Mika ei hänen kysyvää katsetta näkisikään.

Se oli sunnuntaipäivä. Eilen oltiin oltu vieraissa Oulussa ja haettu sieltä täysi pistepotti kotiin, tottakai. Pitihän sitä käydä kärppiä vähän kyykyttämässä. No, ei se peli ehkä ihan niin ollut mennyt. Peli oli ollut tasaisen tiukka, ja ratkaisu oli tullut vasta kolmannen erän viimeisillä minuuteilla, sekin ylivoimalla heidän edukseen.
Pelin jälkeen oli ehtinyt vaihtaa pari sanaa tuttujen miehien, vastustajien leiristä, kanssa, kunnes oli ollut pakko lähteä bussiin, jonka nokka suunnattiin kohti Helsinkiä.

Ei sitä ollut tullut bussissa paljon nukuttua, joten valmentajat olivat sanoneet, että aamujäät jätettäisiin suosiolla väliin. Kello oli jo ollut todella paljon kun Helsinkiin viimein päädyttiin, eikä mittarissa ollut kuin pari hassua tuntia unta. Siispä kotona mentiin vain suoraa nukkumaan, ja herätyskello pistettiin soimaan kolmea tuntia ennen treenejä, siis puolen päivän kohdalle.

Treeneistä oltiin tultu suoraa kotiin, käyty suihkussa, ja taas jatkettu matkaa nukkumaan. Nyt Mika nukkuikin sikeästi, kunnes havahtui kännykkänsä soittoon. Ruudussa komeili uuden tuttavuuden, kuntosalilla tavatun Peten, nimi, ja mies vastasikin puhelimeensa omalla nimellään, jääden kuuntelemaan sitten vastapuolen puhumista.
"Joo kyllähän mä muistan, mitä mies?", Mika kysäisi pienen haukotuksen karatessa huulillaan. Huh, onneksi toinen herätti hänet, muuten olisi saattanut jäädä seuraavan yön unet todella vähiksi.

Pete hymyili kun kuuli Mikan muistavan hänet. No eipä hän sitä juurikaan epäillyt, kuka unohtaisi ihmisen jonka muutama päivä sitten tapasi ja antoi tälle vielä numeronsa? Kaikesta huolimatta Pete oli ihan helpottunut eikä Mika ainakaan kuulostanut siltä että Peten pitäisi alkuun takeilevaa kysymystään hävetä.

"Eihän tässä mitää, just päikkäreiltä heräsin ja vielä kun tää mun pikkumies nukkuu ni aattelin et tahtoisitko tulla kahville? Asun Huvilakujalla, et mimmonen matka sulla ois tänne?" Pete kysyi reippaasti yrittäen kuulostaa mahdollisimman innostuneelta. Innostunut hän olisikin jos saisi seuraa, mutta sitä oli vaikea puhelimessa välittää kunnolla toiselle.

Vaivoin Pete oli höpötyksensä aikana saanut vedettyä toisen käden avustuksella farkut jalkaan ja seuraavaksi hän rupesi sätkimään paitaa päälle ja toivoi ettei puhelimen toisessa päässä ollut mies kuulisi Peten pientä ähinää. Ei nimittäin ollut mikään helppo homma pitää puhelinta korvalla ja tunkea paitaa päälle. Ettei Pete kuitenkaan missaisi toisen vastausta niin hän lopetti toimintansa t-paidan hiha vammaisen näköisesti ja paidan reuna vielä kainalossa ja istui sängyn reunalle katse pojassaan.

Mika nousi kunnolla ylös sängystä samalla silmiään hieroen, ja toiselta vastausta odotellen. Väsymys tuntui vielä painavan, mutta Mika piristyi viimeistään siinä vaiheessa kun toinen pyysi häntä kahville. Tai no ei sekään vielä ollut se piristys, vaan se tieto, että toinen asui huvilakujalla. Mitä helvettiä.

"Et oo tosissas?", Mika älähti puhelimeen naurua äänessään kun kuuli osoitteen missä toinen asui. Tai no tienhän tuo vain sanoi, mutta silti.
"tai siis että täällä Huvilakujallahan minäkin. 13C:ssä", Mika lausahti ollen vieläkin hämmästynyt. Hassua miten toinen sattuikin asumaan Huvilakujalla. Mitenköhän he eivät olleet vielä törmänneet?

Mika meni peilin eteen katsomaan, että millaiset vaatteet päällä sitä nyt olikaan. Jaah, kait sitä viitsisi tämän näköisenä kaverin luona kahvilla käydä.
"Että sen ku kerrot loput tiedot, millä pääsen perille niin ei mulla kauaa kestä niin oon siellä", Mika lausahti päättäväisesti. Ei hän liikaa porukkaa Huvilakujalta tuntenut joten olisi vain todella mukavaa tutustua naapureihin. Olisi ainakin ystävä aina lähellä.

Pete naurahti Mikan perään. Tästähän voisi lähteä hyvän tuttavuuden alku, ainakin se voisi äkkiä syventyä kun matkaa ei ollut. Pete näki enää harvoin entisiä kavereitaan vaikka samassa kaupungissa asuivatkin, toiselta laidalle toiselle oli siltikin ikävän pitkä matka vielä kun pitäisi käydä töissä ja hoitaa perhettään. Jospa Mikasta saisi kuntosaliseuraa, tai edes naapurin jonka kanssa tulisi toimeen. Kerrostaloasuminen kun ei kovin mieluisaa ollut jos naapurit olivat hirveitä. Vaikka Mika ei nyt aivan hänen naapurinsa ollutkaan, kun toisessa rapussa asui, mutta silti.

"Mä asun tässä 13 B:ssä, 7 kerros", Pete naurahti toistamiseen hassua yhteensattumaa. Olihan kuntosali tässä melko lähellä, mutta tämä oli silti yllätys, mukava sellainen.

"Mä avaan sulle oven valmiiks raolleen, ovessa lukee Rasi jos et uskalla vaan talsia sisälle. Nähään kohta!" Pete vielä ilmoitti perään samalla kun yritti noukki sukkia laatikosta paita vieläkin vain puoliksi päällään. Hänellehän tulisi kiire pukea ja mennä keittämään kahvia, Mika kyllä varmaankin oli jääkiekkoreissuillaan nähnyt juuri heränneitä miehiä. Pete sulki puhelimen ja heitti sen sängylle saaden vihdoin toisensakin kätensä vapaaksi ja paitansa päälleen. Peilin edessä mies vielä vilkaisi partaansa ja hiuksiaan vähän möyhensi etteivät ne ihan rasvalettinä liukuneet hänen päätään myöten. Sukkien jälkeen Pete kävi avaamassa oven aavistuksen raolleen ja väänsi kahvinkeittimen päälle. Oli hän sentään tajunnut ennen päikkäreitä pistää keittimeen kahvit ja vedet valmiiksi.

Pete oli lounaaksi syönyt valkosipulia, jonka hänkin onneksi nyt muisti. Pete käveli hiljaa takaisin makuuhuoneeseen, ruiskutti dödöä ympärilleen ja sulki uudestaan makuuhuoneen oven että Antti saisi vielä nukkua hetken. Hampaatkin pitäisi pestä, mutta vielä ainakaan ei kuulunut mitään rappukäytävästä joten Pete meni vessaan pesemään hampaitaan jättäen kuitenkin vessanoven auki jos Mika yllättäisikin hänet.

Mika nyökkäsi pienesti päällään kun kuuli Peten sanovan osoitteensa. Hetken kuluttua hän kuitenkin tajusi, että ei ollut sanonut ääneen mitään, ja eihän toinen sitä nyökkäystä voinut nähdä.
"Aa, siis joojoo", Mika lausahtikin kiireesti ja virnisti itsekseen.
"täällä mä nyökyttelin päätäni ku joku urpo, ethän sä sitä pystyny näkemään. Ainakaan toivottavasti", Mika vitsaili. Noniin, olipa taas niin hyvää huumoria. Pete vielä peruisi sen kahvikutsun kun tajuaisi kuinka huonot jutut hänellä oikeasti olikaan, heh.

"oukkei, miepä lähen tulemaan sinne. Näkyillään", Mika totesi ja sulki sitten puhelun. Nyt pitäisi vain muistaa rappu, kerros ja sukunimi. Sen jälkeen ei pitäisi olla mitään ongelmia, eikä vaaraa, että menisi väärään kämppään sisälle. Sehän se olisikin jos hän talsisi jonkun ihan oudon ihmisen kotiin. Huhuh. No mutta, ei sellaista varmaan käynyt vain kuin elokuvissa. Ja telkkarisarjoissa.

Puhelin heitettiin sängylle ja sen jälkeen vaihdettiin farkut jalkaan. Unet oltiin nukuttu rennosti collarit jalassa, mutta ei hän sinne kahville niissä kehdannut lähteä. Niimpä farkut vedettiin jalkaan ja sen jälkeen kännykkä ja avaimet löysivät tiensä housujen taskuun. Sen jälkeen lähdettiinkin ulko-oven suuntaan kun oltiin sammuteltu valot asunnosta. Vielä takki päälle ja ovi lukkoon.

Hetken kuluttua Mika olikin jo oikeassa rapussa. Jes, tämä oli jo edistystä. Seuraavaksi piti vain kävellä oikeaan kerrokseen rappusia pitkin. Joku naisihminen sattui tulemaan vastaan portaissa ja tietenkin tuota tervehdittiin kohteliaasti. Vaikkei Mika edes tuntenut tuota, heh.
Ja kun oikea kerros löytyi, niin yksi ovi oli raollaan. Eikö Pete ollut sanonut, että pistäisi oven raolleen? Postiluukusta tarkistettiin vielä, että siinä komeili oikea sukunimi, ja sitten ulko-ovi avattiin enemmän auki ja astuttiin sisälle.
"Huhuu? Tulinko mä oikeaan asuntoon?", Mika huhuili tajuten olla sen verran hiljaa ettei hän herättäisi nukkuvaa lasta.

Pete kuuli kun porraskäytävästä kantautui askelten ääniä ja Pete lisäsi vauhtia hampaiden pesuun. Hän sylkäi vaahdot suustaan ja äkkiä huuhteli suunta, pistäen sitten hammasharjan kaappiin. Samalla hetkellä Pete jo kuulikin Mikan huhuilemiset eteisestä.
"Täällä ollaan", Pete huusi niin kovaa kuin uskalsi, samalla tullen vessasta eteiseen. Mies oli ihan oikea, ei kukaan ollut vielä ehtinyt tulla yrittämään ryöstöaikeita. Vaikka ei Peten kämpässä pahemmin varastettavaa ollut, kallis telkkari, mutta siihen se jäikin.

"Tuu vaan peremmälle, heitä takki siihe johonkin lelulaatikon päälle, tohon naulakkoon ei pahemmin mitää muuta mahu ku noi Antin miljoonat toppahaalarit", Pete naurahti, mutta katui sitten. Ei varmasti ammattijääkiekkoilija halunnut ensimmäisenä kuunella tällaisen pehmo isukin vauvahöpinöitä. Mutta eipä Pete itselleen mitään voinut, hän kun sattui rakastamaan elämäänsä paljon ja tykkäsi puhua siitä. Ja hänen elämäänä todella suurelta osin oli Anttia.

"Antti vielä nukkuu, mut eiköhän se tosiaan kohta herää ni näätte toisenne", Pete jatkoi ja huokaisi sitten kun tajusi taas puhuvansa Antista. Pete ohjasi Mikan keittiöön, jossa kahvinkeitin sopivasti oli tiputtanut viimeiset pisarat pannuun. Kohta pöydällä olikin maitopurkki, sokeriastia ja kaksi kahvikuppia lusikoineen.

"Mä en pahemmin osaa leipoa, mutta on meillä täällä mun veljen vaimon tekemiä pullia, jos kelpaa", Pete mutisi mietteliäänä ja nosti leipälaatikosta pöydälle pussin täynnä pullia. Seuraavaksi vihdoin kahviakin saatiin kun Pete kaatoi kuppeihin kahvia, Mikallekkin maitovaralla jos mies sattuisi maitoa kahviinsa pistämään. Pete lisäsi omaan kahviinsa tilkan maitoa ja sokeripalan ja laskeutui istumaan vasta sitten itse.

Mika katseli eteisessä ympärilleen kun kuuli Peten huikkauksen. Huh, oli hän oikeaan asuntoon näköjään onnistunut tulemaan. Kohta Pete tulikin eteiseen ja Mika nyökkäsi tuolle tervehdykseksi pientä virnettä huulillaan. Mika oli jo melkein ollut vakuuttunut, tai ainakin tänne kävellessään, että onnistuisi oikeasti menemään väärään asuntoon. Ja toki kävisi niin kuin kaikissa leffoissa, että asunnon kaunis naisasuttaja olisi juuri suihkussa ja kun Mika etsisi Peteä niin hän tottakai päätyisi suihkutilaan ja niin edelleen.. No, ei semmoista kuitenkaan käynyt kuin leffoissa, mutta ainahan tuollaista kuvitteli. Tai no, ei nyt sentään, vitsillähän hänkin oli vain asiaa mietiskellyt, ei hän oikeasti tuollaiseen ollut hetkeäkään uskonut. Ihan kuin hänelle ikinä muka noin mukavia erehdyksiä sattuisi.

Mikan huulilta karkasi naurua kun toinen käski hänen heittää takkinsa lelulaatikon päälle. Mika teki työtä käskettyä, jääden miettimään hetkeksi kuinka hassua tämä oikeastaan olikaan. Ei kenelläkään hänen hyvällä kaverilla ollut vielä lapsia, eikä noista moni ainakaan Mikan tiedon mukaan lapsia edes niin kovasti halunnut elämäänsä.
"Eikö sillekki riittäis vaan yks toppahaalari? Tai no okei, lapset on nyt sen verran eläviä, että kyllä sitte isompana ainaki pitää monet eri ulkovaatekerratki varmaan olla ku kummiski menee sotkuun", Mika totesi. Oli todellatodella outoa puhua lapsista, mutta mikäs siinä. Petelle tuon poika oli todella tärkeä, tottakai, ja sen huomasi heti. Sen takia Mika yrittikin osata puhua lapsista mahdollisimman positiivisesti, vaikkei niistä nyt niin kauheasti pitänytkään. Tai siis, ei lapsissa mitään vikaa ollut, mutta ei Mika itselleen lapsea halunnut.

Mika lähti kävelemään Peten perässä peremmälle asuntoon, kuunnellen Peten puhetta, joka koski yllätysyllätys taas tuon poikaa.
"Joo no jospa se sit heräis jonkun ajan päästä niin pääsisin näkemään, että onko se yhtään sun näkönen", Mika lausahti naurahtaen. Miestä oli aina ihmetyttänyt se, kuinka lapsrt oikeasti näyttivät niin paljon vanhemmiltaan. Ei se kyllä tarkemmin ajateltuna mikään maailman suurin ihme olisi pitänyt olla, mutta siltikin se oli vain niin hassua. Mika istahti keittiössä pöydän ääreen ja katseli kun Pete pisti kahvikupit ja maidon ja sokerin pöydälle.

Mies antoi katseensa kiertää vapaasti toisen asunnossa ja vasta sitten katse kohdistui takaisin Peteen kun tuon kuultiin taas puhuvan. Pieni virne nousi Mikan huulille kun hän kuuli toisen sanat.
"No okei, ehkä mä nyt uskaltaudun maistamaan ku tiedän ettet sä oo niitä leiponu", mies vitsaili virnistellen. Eipä miehet niin usein osanneetkaan leipoa, joten enemmän Mika olisi ihmetellyt jos Pete olisi tuonut pöytään jotain leivoksia ja sanonut leiponeensa ne eilen. Kun kahvi oli kupissa otti Mika yhden pullan käteensä ja haukkasi siitä palasen. Sen jälkeen kahvikuppi nostettiin huulille ja kahvia juotiin varovasti, olisihan se varmaan mukavan kuumaa. Mika ei kuitenkaan pistänyt kahviinsa maitoa tai sokeria, yleensähän hän joi kahvinsa ihan vain mustana. Tai no, joskus kahviin pistettiin maitoa, mutta ihan vain sen takia, että se jähtyisi edes vähäsen.
"Sulla on ihan kivan näkönen asunto. Huomaa kyllä, että täällä on pienempiki asukki", Mika lausahti naurahtaen, haukaten taas palan pullasta.