Love is the master key that opens the gates of happiness

Lauantai 03.03.2012 - klo 22:25 eteenpäin
Ranska, Pariisissa Seine-joen varrella sijaitseva kahvila
Miro Sparrok & Mari Salminen

Luojan kiitos siitä Marin ja Miron riidasta oli kulunut jo muutama päivä. Mies ei mistään hinnasta enää uusisi sitä typeryyttä tai niitä sanoja, joita hän oli käyttänyt naiselle suuttuessaan, ja vielä kaiken lisäksi ihan turhaan. Miro sai kuitenkin kiittää onneaan siitä, että Mari ei tahtonut jättää häntä kaikesta huolimatta - joku muu olisi niin saattanut tehdä. Ehkä kaikki se oli siis osittain vain lujittanut heidän suhdettaan? He olivat onnistuneet kahlaamaan läpi tuollaisesta vähän vakavammasta riidasta, joten se selvästi ilmaisi sitä, että he pystyisivät pääsemään yli vaikka mistä. Tosin Miroa pelotti se, että Mari ei enää koskaan luottaisi häneen samalla tavalla kuin aiemmin. Miro ei tahtonut Marin pitävän häntä jonain äkkipikaisena henkilönä, joka pahan paikan tullessa päättäisi turvautua haukkumiseen, koska ei nuorukainen sellainen kuitenkaan loppujen lopuksi ollut. Sinä iltana Mirolla oli vain yksinkertaisesti jokin napsahtanut päässä, mikä varmasti johtui hänen entisistä kokemuksistaan. Kyllä Marikin oli monta kertaa huonojen kokemustensa vuoksi tajunnut Miron käyttäytymistä ihan väärin ja sitten mies olikin saanut selittää tekemisiään ja tunteitaan. Nyt he olivat kuitenkin sujut ja se oli kaikista tärkeintä. Miro ei todellakaan tahtonut erota Marin kanssa nyt, kun he olivat löytäneet toisiinsa syvällisen yhteyden.

Tämä upea reissu oli kuitenkin kohta loppumassa ja ennen kuin kaksikko olikaan ehtinyt huomata, oli heidän edessään jo viimeinen ilta. Se tuntui aika pahalta; mies olisi ollut valmis vaikka jäämään tänne koko loppuiäkseen ja perustaa täällä elämän Marin kanssa. Silti, jossain syvällä sisimmässään, Miro kaipasi jo Suomea. Kyllä hän piti tällaisesta hieman erilaisestakin paikasta mutta jokin siinä Suomessa aina veti Miron takaisin puoleensa. Kai synnyinpaikka sitten muodostui aina tärkeäksi eikä sille mitään voinut. Aika outoa, että se oli Mirolle niin tärkeä, koska siellä kaikki paska hänelle oli kuitenkin tapahtunut; ulkomailla elämä olisi esimerkiksi helppo aloittaa uudelleen. Tosin Miro oli tehnyt sen jo kerran Helsinkiin päästyään joten Miro oli sillä hetkellä tyytyväinen elämäänsä Suomessa. Ja miksei Miro olisi ollut? Häneltä löytyi mahtavia ystäviä, hyvin palkkaa tuova työpaikka ja - kaikista tärkeintä - kaunis nainen kainalosta. Mari oli todellakin paras asia, jonka Miro oli saanut itselleen Helsingistä eikä siitä ollut mitään epäilystä, vaikka kaikki muukin Helsingissä olikin ihan mahtavaa. Kyseinen nainen nyt vaan sattui olemaan se kirsikka kakun päällä.

Oli ollut suhteellisen vaikeaa päättää, että mitä viimeisenä päivänä ja iltana tehtäisiin. Miro ja Mari olisivat tahtoneet käydä vielä vaikka millaisissa paikoissa, mutta valitettavasti se aika ei kuitenkaan riittänyt. Olisikohan se riittänyt ikinä? Ei varmaan. Pitkän pohdinnan jälkeen kaksikko kuitenkin päätti lähteä läheiseen kahvilaan ja istua iltaa ulkona. Ne olivat vähän kuin treffit. Miro halusi syventää parisuhdettaan Mariin entistä enemmän sekä kuulla tuon toiveita ja haaveita, joten mikä olisikaan parempi keino siihen kuin rento illan istuminen. Vähän parempaa vaatetta Miro aikoi myös laittaa päällensä, mutta ei kuitenkaan aikonut mitenkään liiallisuuksiin mennä - eikä siihen ollut edes tarvetta. Vaaleatukkainen nuorukainen tiesi, että vaikka hän pukisi päällensä mitä niin Mari hyväksyisi hänet silti sellaisena kuin hän oli, ja se oli Mirolle sanoinkuvaamattoman tärkeää. Harvoin hän uskaltautui ihan kaikista lapsellisimmat puolensa päästämään esille ihmisten seurassa mutta Marin kanssa hän pystyi sen tekemään. Tosin vaikutus oli molemminpuolinen; Mirokin hyväksyi Marin juuri sellaisena kuin tuo oli. Miron silmissä Mari oli täydellinen paketti niin laitettuna kuin ilmankin. Tänään Mari oli kuitenkin ilmeisesti päättänyt laittautua eikä se kyllä Miroa ollenkaan haitannut, sillä tuota oli todella mukavaa katsella laitettuna.

Lopulta he olivat saapuneet kahvilalle ja tilanneet sieltä - mikä suuri yllätys - kahvit. Lisukkeeksi Miro oli vielä tilannut molemmille munkit - nainen ei tiennyt ollenkaan, mitä olisi ottanut joten Miro päätti tehdä sen päätöksen hänen puolestaan. Luonnollisesti Miron oli pitänyt tilatessaan heittää Marille vielä laimea munkkiako sun nyt alko yhtäkkiä tehdä mieli -vitsi, mutta onneksi Mari oli tottunut tuollaiseen vitsailuun. Miron maksettua tilauksen kaksikko suuntasi ulos ja menivät istumaan vierekkäin mukavan näköiseen pöytään.
"Mä en voi uskoo että me lähdetään huomenna himaan", Miro totesi katsellen samalla kaunista maisemaa heidän edessään. Katuvalot valaisivat paikkaa todella kauniisti ja joen takana siinsi myös Eiffel-torni, jossa kaksikko oli jo aikaisemmin käynyt. Kaikki tuo kuitenkin kalpeni Miron silmissä kun mies vain katsahtikin vieressään istuvaa naista; tuo oli niin kaunis, että Miro ei edes kyennyt tajuamaan sitä. Neitokaisen valitsema vaaleanpunasävyinen mekko sopi tuolle täydellisesti.
"Sä oot ihan mielettömän kaunis tänään", Miro totesikin hymy huulillaan huomattuaan, että oli vain jäänyt tuijottamaan Maria. Jos kaksikko ei olisi seurustellut niin Miro olisi voinut hävetä. Nyt häntä ei kuitenkaan hävettänyt ollenkaan vaan hän tunsi ylpeyttä - Miro oli etuoikeutettu saadessaan seurustella Marin kaltaisen naisen kanssa.

Miron farkut, kengät, t-paita & nahkatakki

Mari oli tiennyt, että heidän reissunsa Pariisiin tulisi olemaan aivan uskomaton, siinä hän oli kyllä ollut oikeassa. Heillä oli ollut Miron kanssa todella hienoja hetkiä ja he olivat nähneet ja kokeneet niin paljon, ettei Mari olisi edes uskonut, että näin paljon hienoja hetkiä tähän reissuun voisi edes mahtua. Mutta koska mikään ei ole ihan täysin täydellistä, oli heilläkin ollut huonot hetkensä; se heidän riitaansa muutama ilta sitten oli valitettavasti jäänyt kummittelemaan hieman Marin mieleen, vaikka riita oli luojan kiitos saatu sovittua. Niitä kaikki kyyneleitä ja pettymyksen tunteita Mari ei silti pystyisi unohtamaan varmasti ikinä, niin loukkaantunut ja surullinen hän oli silloin ollut. Kyllä hän oli tuon kaiken antanut Mirolle anteeksi ja oli sitä mieltä, että tämä oli vain vahvistanut heidän suhdettaan mutta silti Marista oli tuntunut aluksi, ettei hän voisi enää olla ihan normaalisti Miron kanssa kaikkien niiden sanojen jälkeen. Vielä ensimmäisenä yönä riidan jälkeen Marista oli ollut outoa rueta nukkumaan Miron viereen mutta kauaa sitä outoa tunnetta ei ollut jatkunut vaan pian Mari oli jo käpertynyt miesystävänsä viereen ja tajunnut, miten onnellinen oli saadessaan olla Miron kanssa. Vaikka Miro oli häntä onnistunut loukkaamaan niin tuo oli ollut aidosti pahoillaan ja se oli tärkeintä, koska Mari tiesi, että Miro tarkoitti niitä anteeksi pyyteleviä sanoja eikä niitä, jotka häntä olivat niin pahasti satuttaneet.

Heti seuraavana aamuna Maria oli jo alkanut harmittaa, että he koskaan olivat edes riidelleet ja tuhlanneet riitaan niin paljon heidän yhteistä aikaa. He saivat Suomessakin olla niin vähän yhdessä, että oli suorastaan älytöntä, että he olivat sillä tavalla ajautuneet riitaan, kun he kerrankin saivat olla ihan vain kahdestaan. Loppuajasta olikin otettu kaikki irti ja Mari oli ollut sitä mieltä, että hän ei haluaisi palata koskaan täältä takaisin Suomeen. Pariisissa heillä oli toisensa ja koko muu maailma pystyttiin unohtamaan, olisi ollut niin ihanaa vain jäädä tänne eikä koskaan palata Suomeen. Suomessa odottaisi karu arki, Marin koulu ja työ, Miron työ. Ystävä, perhe. Pahimmassa tapauksessa Miron perhekkin alkaisi taas soitella miehen perään ja sitä Mari nyt ihan viimeisenä kaipasi. Ei hän halunnut olla ilkeä ja sydämetön Miron perhettä kohtaan mutta Mari nyt vain toivoi koko sydämestään, että he eivät kuulisi noista enää ikinä mitään. Mariin sattui, kun Miroonkin sattui ja hän ei halunnut nähdä rakkaansa olevan surullinen itsekkään perheensä takia. Kaikista vähiten Mari halusi kuulla Niilasta; he olivat onnistuneet riitelemään Niilan takia jo sen verran usein, että Mari ei haluaisi tuon pahailman linnun tulevan heidän väliinsä enää kertaakaan ja Mari voisi vaikka vannoa, että jos tuo vielä kehtaisi soittaa Mirolle niin Mari nappaisi puhelimen mieheltä ja huutaisi Niilalle pari tarkoin valittua, ei niin kaunista sanaa.

Viimeinen päivä Pariisissa oli kuitenkin tullut ja heidän piti päättää, mitä he haluaisivat tehdä. Marin olisi tehnyt mieli tehdä kompromissiratkaisu ja ehdottaa, että he voisivat vain jäädä koko päiväksi makoilemaan huoneeseensa ja keskittyä vain toisiinsa mutta tuommoisia löhöilypäiviä he kerkeäisivät viettää kyllä Suomessakin. Nyt he olivat sentään Pariisissa ja tästä viimeisestä päivästä ja illasta pitäisi ottaa kaikki irti, joten jotain mukavaa tekemistä olisi keksittävä, Mari haluaisi muistaa tämän illan. Liikoja odotuksia hän ei kuitenkaan uskaltanut asettaa, sillä viimeksikin heidän päätettyä pitää unohtumaton ilta, olivat he ajautuneet vuosisadan riitaan ja melkein eronneet sen seurauksena. Lopulta he sitten olivat päättäneet, että lähtisivät vain ulos istumaan lähellä sijaitsevaan kahvilaan, - tuo kahvila oli sopivasti Seinen rannalla ja se olisi varmasti mitä hienoin paikka illalla. Alkuillasta Mari olikin alkanut varovaisen innostuneena laittautua ja lopulta hän oli uppoutunut meikkiensä ja korujensa maailmaan ihan täysin. Hän niin rakasti huolella laittautumista ja nyt kun heillä oli vielä oikeat treffit tiedossa Miron kanssa niin tottakai hän halusi panostaa ulkonäköönsä ja näyttää Miron silmissä täydelliseltä. Mari kyllä tiesi, että voisi olla Miron seurassa vaikka jätesäkki päällään ja näyttäisi varmasti kauniilta tuon silmissä mutta nyt se ei riittänyt vaan Mari halusi näyttää tavallistakin paremmalta.

Heidän sitten saapuessaan siihen kahvilaan, Mari oli ollut niin haltioissaan, ettei meinannut pystyä edes keskittymään mihinkään. Hän ei ollutkaan osannut päättää, mitä haluaisi tilata ja Miro oli sen päätöksen tehnyt hänen puolesta; Mari tosin oli varsinaisesti sen tilauksen tehnyt, heille kun oli sattunut englantia puhumaton henkilö kassan taakse, joten Marin piti hoitaa tilaaminen ranskaksi. Tilauksen tehtyään he olivat menneet ulos istumaan ja Mari oli vain jäänyt lumoutuneena katselemaan heidän edessään olevaa maisemaa. Seine-joki näytti uskomattoman kauniilta, sen takana näkyi Eiffel-torni, tähdet tuikkivat taivaalla ja joka kohdassa näkyi muutenkin mitä kauniimpia valoja. Marista tuntui kuin hän olisi ollut jossain maanpäällisessä taivaassa ja lopulta hän melkein säikähti, kun Miro sitten alkoikin puhumaan.
"Sanoppa muuta.. Mä voisin jäädä tänne vaikka loppuelämäks, tää paikka on vaan niin ihana. Kato nyt tätä maisemaa, mä en voi uskoo, et kohta me ollaan taas Suomessa.." Mari sanoi pienesti hymyillen. Hän ei tosiaankaan olisi halunnut lähteä mihinkään, hän olisi vain halunnut jäädä tähän hetkeen Miron kanssa..

Ne Miron sanat saivatkin Marin huulille lähes ujon hymyn. Tottakai Miro oli kehunut häntä ennenkin mutta jotenkin Marista tuntui nyt, että Miro ihan oikeasti tarkoitti mitä tuo sanoi; sen näki jo pelkästään tuon katseesta. Joskus Mari olisi saattanut alkaa intellä vastaan ja väittää, ettei näyttänyt niin erityiseltä mutta nyt Mari tunsi itsekkin, että hän näytti erityisen kauniilta.
"Kiitos." Mari sanoi lopulta hymyillen, pitäen samalla katseensa Mirossa, jatkaen hetken kuluttua, sanojaan todellakin tarkoittaen, " - Sä näytät kans tosi hyvältä."

Marin asukokonaisuus

Marin sanat olivat saaneet Miron vain nyökkäämään - vaikka tämä tilanne olikin aivan mahtava ja kaikin puolin täydellinen, oli tässä kaikessa jotain ihan mielettömän haikeaa. Ei kaikkea tätä hauskuutta kukaan tahtoisi jättää. Pariisissa oleminen oli ollut yksinkertaisesti niin rentoa ja mielellään nuorukainen tahtoisi elämänsä olevan tällaista koko ajan. Haaveita ne kuitenkin vain olivat. Kyllä Miro tiesi, että hänen tuli tehdä paljon töitä, että ansaitsisi elantonsa ja niin pitäisi käyttäytyä myös Pariisissakin. Sitä paitsi Miro olisi varmaan kusessa mikäli aikoisi jäädä Pariisin - kaikista pahin huoli hänelle olisi Ranskan kielen osaamattomuus. Hän ei selviäisi täällä päivääkään ilman jotain ranskan kielitaitoa omaavaa, joten luojan kiitos Mari oli ollut Miron kanssa tällä reissulla. Miro ja Mari olivat tosiaan joutuneet muutamaan otteeseen sellaisiin tilanteisiin joissa ranskaa tarvittiin todella paljon, ja joskus ne tilanteet olivat jopa kiperiä. Miro ei siis tosiaan pärjäisi Ranskassa ihan vaan senkin takia, että ei osannut kyseistä kieltä. Nopeasti sen kai oppisi mutta ei sen opiskelu kyllä Miroa paljoa kiinnostanut. Oikeastaan koskaan Miro ei ollut ollut mitenkään mainittavan kiinnostunut vieraista kielistä vaan mielellään luisti niiden opiskelusta jotenkin kierosti - lukioaikana niitä kaiken maailman poissaoloja oli tosiaan ollut, ja ehkä vähän liikaakin. Nykyään Miro oli kyllä huomattavasti vastuuntunnollisempi.

Miron huulille nousi pieni, vino hymy kun Mari heitti hänelle kohteliaisuuden takaisin. Mitään nuorukainen ei siihen kuitenkaan sanonut kun olikin huomannut jo uponneensa Marin silmiin. Luoja, toivon mukaan tuo tunne ei koskaan katoaisi. Osittain sitä Miro jopa pelkäsi, hän ei tahtonut, että suhteensa Marin kanssa jossain vaiheessa vajoaisi siihen arkiseen meininkiin. Miro ei halunnut olla mikään elämäänsä kyllästynyt koti-isä - ei sillä, että kaikki isät olisivat sellaisia. Nuorukainen uskoi, että varmasti silloin, kun osasi oikeasti rakastaa niin vaimoaan kuin lapsiaankin kaikki sujui, mutta liian monta kertaa Miro joutui kuulemaan valitusta kaikilta ystäviltään. Miro ei kuitenkaan uskonut että hänen tulevaisuutensa Marin kanssa olisi sellainen - miten voisi olla, kun Marin katsominen sai perhoset lepattamaan vatsassa ja muutenkin kaikenlaiset mielihyvähormonit liikkeelle? Tätä tunnetta ei voinut verrata mihinkään muuhun vaan tämä oli täysin ainutlaatuista - tätä tunnetta ei ollut ilmennyt edes Niilan kanssa. Kyllä Niilan läheisyys oli silloin aikoinaan tuntunut hyvältä mutta ei läheskään yhtä mahtavalta kuin tämä. Miro ei osannut edes selittää kaikkia niitä tunteitaan joita hän tunsi Marin kanssa ollessaan. Kevyt hymy huulillaan Miro vei huulensa Marin omille ja suukotti tuota pitkään ja lempeästi.

"Mitä jos jäätäiskin tänne?" Miro vei kätensä Marin poskelle. "Aattele ny, alotettais yhteinen elämä täällä. Eikö ois aika siistiä?" Nuorukainen tiesi kyllä tuon olevan täyttä toivetta, mutta kyllä toivoa sai. Miro olisi sitä paitsi onnellinen varmaan kaikkialla, missä Marikin olisi. Nainen säteili ympärilleen sellaista tietynlaista onnellisuutta ja se tarttui automaattisesti Miroonkin - tai sitten he säteilivät sitä vain toisilleen. Kyllä Mirolla oli ainakin kaiken maailman huolia ja ongelmia, eikä hän kyllä pahemmin niiden kanssa mitenkään iloinen persoona ollut, vaan joskus kyllä turhautui pienimmistäkin asioista. Miehen rentous kuitenkin oli melkoinen voimavara tietyissä asioissa, ja niinpä hän osasi hillitä sitä turhautuneisuuttaan: hän ei lähes koskaan purkanut sitä muihin. Nuorukaista itse asiassa ärsytti ne ihmiset, jotka aina purkivat huonoa oloaan kaikkiin ympärillään oleviin ihmisiin - sellainen käyttäytyminen oli törkeää, tosin tuollaiset ihmiset sai jättää kyllä täysin omaan arvoonsa. Miro ei halunnut olla sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä, ei, vaikka nuo kuinka kauniita olisivatkin. Pinnallisesta ihmisestä Miro todellakin oli kaukana vaikka monet häntä saattoivat sellaisena pitää, miksi, se oli ollut miehelle aina arvoitus. Hän ei nimittäin todellakaan tuntenut olevansa sellainen.

Pian Miro vei kasvonsa pois Marin läheltä mutta päätti kuitenkin pitää kättään tuon ympärillä, osoittaakseen muille, että kyseinen nainen oli hänen. Vaaleatukkainen nainen oli parasta, mitä Mirolle oli tapahtunut eikä sitä tarvinnut peitellä. Katseensa nuorukainen piti Marissa koko ajan, pohtien, että mitä tuo halusi tehdä hänen kanssaan pitkällä tähtäimellä. Kuvitteliko tuo olevansa Miron kanssa yhdessä vielä monen vuoden päästä?
"Tota.. Mari", Miro aloitti, "mitä sä aattelet meistä? Tai siis, mikä sun mielestä on meidän tulevaisuus? Jos sä aattelet ittees vaikka perheen kanssa, niin oonko mä niissä sun kuvitelmissa exänä vai ehkä sun lasten isänä?" Miro kysyi suoraan, miettien parasta kysymismuotoa, mutta ehkä tuo oli paras kysymysmuoto. Mitä sä haluut musta olisi ollut liian lapsellinen, olisi kuulostanut oikeastaan siltä, että Mari olisi jotenkin käyttänyt Miroa hyväkseen vaikka se ei pitänyt paikkaansa. Miroa hävetti se, että hän oli edes ajatellut sellaista sen riidan sattuessa. Mari ei todellakaan ollut ihminen, joka halusi pitää Miron itsellään vain itsetuntoaan pönkittääkseen, ei tuolla varmastikaan ollut siihen tarvetta. Sitä paitsi Miro ja Mari oikeasti rakastivat toisiaan ja sen kyllä huomasi.

Mari vain katsoi Miroa silmiin koko ajan se sama, rakastunut hymy huulillaan. Mari oli joskus aiemmin ajatellut, että hän oli ollut rakastunut Patrikiin mutta hän oli ollut niin väärässä kuin vain pystyi olemaan. Kyllä hän oli tuosta miehestä kovasti välittänyt mutta kun hän vertasi sitä tunnetta niihin tunteisiin, joita hän tunsi Miroa kohtaan... Ei hän niitä voinut edes verrata. Patrikin kanssa oli suurimmaksi osaksi aikaa ollut ihan hyvä olla mutta Miron kanssa se hyvän olon tunne oli läsnä ihan koko ajan. Miro sai Marin tuntemaan niin monia eri asioita ja tuo oli tuonut Marissa esiin semmoisiakin tunteita ja asioita, joita hän ei uskonut olevan edes olemassa. Ennen Miroa Mari oli ollut kuoreensa vetäytynyt ja haavoittuvainen, melko ujokin mutta Miro sai Marin tuntemaan, että hän ihan oikeasti oli hyvä juuri tälläisenä kuin oli eikä Miro odottanut hänestä yhtään sen enempää. Miro oli hyväksynyt kaiken sen epävarmuuden ja pelon, jotka Marissa olivat olleet mutta tämän heidän yhteisen taipaleensa aikana Miro oli onnistunut karistamaan Marista noita negatiivisia ajatuksia pois. Se tuntui ihan uskomattoman hyvältä. Ei Mari halunnut käyttää Miroa mitenkään itsetuntonsa kasvattamiseen mutta tuntui silti niin hyvältä, että joku oikeasti välitti hänestä ihan aidosti eikä hänen tarvinnut olla mitään muuta kuin mitä hän nyt jo oli.

Mari vastasi siihen Miron suudelmaan ja siihen suudelmaan hän olisi voinut uppoutua vaikka loppuelämäkseen. Se yksi suudelma oli niin täynnä rakkautta, että sitä ei pystynyt enää edes sanoin kuvailemaan. Mari ei tiennyt, että joku suudelma voisi tuntua näin hienolta mutta Miron kanssa kaikki suudelmat olivat aina yhtä ihania ja ne tuntuivat koko ajan vain paranevan, mitä enemmän heidän tunteet syvenivät toisiaan kohtaan. Sen suudelman jälkeen Mari jäi katsomaan Miroa simiin ja hymyili tuntiessaan Miron käden poskellaan sekä kuullessaan tuon sanat.
"Mä kyllä voisin jäädä tänne. Tää kaupunki ois niin täydellinen ja meillä ois täällä vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa, en mä vaan haluais vielä lähtee.." Mari sanoi hymyillen. Hän tosiaankin olisi halunnut vain jäädä tänne ja jatkaa elämäänsä onnellisena Miron kanssa. Toki se onnellisuuden tunne jatkuisi Suomessakin, niin kauan, kun hän vain saisi olla Miron kanssa. Ja nyt Mari oli kyllä varma, että mikään ei enää erottaisi heitä, he kyllä pärjäisivät yhdessä pahaa maailmaa vastaan, heitä ei kerta kaikkiaan pystyisi enää erottamaan mitenkään, se oli ihan varma asia.

Lopulta Mari kuitenkin tunsi, kuinka Miro vei kätensä hänen ympärilleen ja silloin hän kevyesti nojasikin tuohon mieheen. Joka kerta tuntui vähintään yhtä hyvältä, kun Miro vei kätensä hänen ympärilleen. Marille tuli siitä onnellinen olo ja olo siitä, että hän tosiaan oli Miron oma ja tuo halusi pitää hänet lähellään. Kaikki muutkin saivat samalla nähdä, että he tosiaan olivat yhdessä, vaikka, toisaalta, ei se pikku seikka tainut jäädä ihmisiltä muutenkaan huomaamatta. He olivat koko ajan kiinni toisissaan, eivät mitenkään ällöttävällä tavalla vaan he vaihtoivat aina välillä suudelmia sekä pitivät aina vähintään toisiaan käsistä kiinni. Ja vaikka he eivät tekisikään mitään niin heidän katseistaan kyllä huomasi, miten paljon he toisiaan rakastivat, niitä katseita ei pystynyt vaihtamaan ketkään muut kuin kaksi onnellista, rakastunutta ihmistä. Sellaiseksi Mari tosiaankin tunsi olonsa ja siinä olotilassa hän tahtoi nyt elää, hän ei kaivannut elämäänsä yhtään mitään muuta.
"Mä oon kyllä niin onnellinen, et mä pääsin tänne just sun kanssa. - Mä oon ylipäätänsä niin mielettömän onnellinen sun kanssa." Mari sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja suukotti sitten vielä hellästi Miron huulia, kunnes painautua jälleen paremmin tuota vasten.

Miron sanat kuitenkin saivat Marinkin hieman vakavoitumaan. Eivät he olleet aiemmin ihan näin vakavasti jutelleet mutta nyt Marikin jäi ihan oikeasti miettimään tuota kysymystä. Ei Mari oikeastaan ollut miettinyt heidän tulevaisuuttaan kauhean pitkälle, hän ei halunnut stressata liikaa ja maalailla jotain kuvitelmia, tuommoisilla kuvitelmilla ja haaveilla vaan saattaisi pilata kaiken. Mari kuitenkin mietti kysymystä ihan tosissaan ja jos rehellisiä oltiin niin ei Mari pystynyt näkemään itseään jonkun toisen kanssa ja Miroa vain jonain nuoruusvuosien entisenä poikaystävänä.
"No meillähän on ollu aiemmin puhetta siitä, että ei pitäis miettiä tulevaisuutta liian pitkälle mut tottakai mä oon asioita miettiny enemmänkin, aina välillä. Kyllä mä haluaisin, et meidän juttu kestäis. En mä vielä nyt kaipaa mitään häitä ja lapsia tai omakotitaloo ja koiraa mut kyllä mä voisin kuvitella sut mun lasten isänä joskus sitten tulevaisuudessa. Mä rakastan sua kuitenkin ihan mielettömästi ja mä haluaisin jakaa sun kanssa mun tulevaisuuden, kuulu siihen sitten niitä lapsia tai ei." Mari sanoi lopulta hieman mietteliään oloisena, käännettyään katseensa takaisin Miron silmiin.
"Mitä sä sit oot miettiny?"

Miro naurahti matalasti kuultuaan Marin sanat tänne jäämisestä. Se olisi kyllä ihan mahtavaa, mutta toisaalta myös ihan mielettömän pelottavaa - jos he eivät pärjäisikään täällä, niin mitä sitten? Miehenä Mirolla oli ehkä tosiaan pienet paineet huolehtia siitä, että hän ja Mari pärjäisivät, mitä ikinä tapahtuisikaan. Pariisissa nuorukainen ei välttämättä rahallisesti pystyisi Marista huolehtimaan, koska ei hänellä Suomessakaan mikään maailman parhain tahatilanne ollut, vaikka hän itsensä hyvin elättikin. Mari oli kuitenkin loppujen lopuksi tottunut niin erilaiseen elämäntapaan kuin Miro. Tuon vanhemmat olivat todella hyvätuloisia ja varmasti olivat pystyneet tarjoamaan Marille ties minkälaisia merkkivaatteita ja muita kun nainen vielä oli nuori. Miron nuoruus oli taas ihan toisenlainen, ei nuorukainen ollut edes ajatellut mitään merkkivaatteita Inarissa asuessaan vaan tyytyi ihan vain niihin vaatteisiin, joita omisti. Tosin Helsinkiin saavuttuaan Miro päivitti vaatekaappiaan melkoisesti ja sieltä löytyi jopa niitä merkkivaatteitakin, vaikka ne eivät mikään pakkomielle miehelle ollutkaan, eivätkä vaatteet ylipäätään. Jonkun naisen kanssa shoppailemaan lähteminen ei kuitenkaan koskaan ollut ollut Mirolle mikään maailmanloppu ja Marinkin kanssa hän lähti useimmiten ostoksille ihan mielellään. Ei Mari onneksi ollut kuitenkaan sieltä pahimmasta päästä mitä shoppailuun tuli.

Marin sanat ja tuon antama suukko saivat onnellisen hymyn nousemaan Miron huulille. Kuinkahan idiootilta Miro oikein näytti tuon hymyn kanssa? Varmaan ihan toistaitoiselta, mutta ihan sama, ei se miestä haitannut. Näin rakastuneena Mirolla oli oikeus näyttää vaikka millaiselta, ja ihan varmastikaan Maria ei haittaisi vaikka nuorukainen tyhmältä näyttäisikin jossain tilanteessa. Ja se tuntui hyvältä.
"Samat sanat", Miro hymyili ja kiristi hieman otettaan Marin ympärillä. "Kukaan ei oo koskaan saanu mulle tällasta tunnetta aiemmin. Sä oot ainutlaatunen." Miro ei todellakaan haluaisi luopua Marista juurikaan kaikkien niiden tunteiden vuoksi. Ne olivat ihan uniikkeja ja mies tiesi tasan tarkkaan, että kukaan muu ei niitä hänessä saisi esille. Tosin tajusivatko muut heidän onneaan? Kaikista eniten Miroa huolestutti Marin vanhempien suhtautuminen heidän seurusteluunsa. Ihan varmasti Marin vanhemmat halusivat Marille jotenkin korkea-arvoisemmassa virassa olevan miehen, joka olisi huomattavasti asiallisempi ja jotenkin.. Aikuisempi. Tuskin nuo toivoivat Marille Miron kaltaista, joskus jopa lapsellista miestä, joka ei välillä osannut hillitä vitsejään ollenkaan. Toisaalta joskus hän hillitsi sanojaan jopa ihan liikaa.

No meillähän on ollu aiemmin puhetta siitä, että ei pitäis miettiä tulevaisuutta liian pitkälle mut tottakai mä oon asioita miettiny enemmänkin, aina välillä. Niin he olivat tosiaan aina puhuneet. Miro ainakin tahtoi ottaa päivän kerrallaan, mutta mies oli huomannut, että mitä enemmän hän rakastui Mariin niin sitä enemmän kaikki tulevaisuuteen liittyvät ajatukset nousivat pintaan. Kai se sitten oli normaalia siinä vaiheessa kun parisuhde muuttui vakavammaksi - tosin tykkäsikö Miro niistä ajatuksista, sitä hän ei osannut sanoa. Toisaalta Miro pelkäsi sitä arkisuutta ja tylsyyttä, mikä useimmiten nousi pintaan, kun seurustelua oli takana jo muutama vuosi mutta silti jossain sisimmässään nuorukainen tiesi, että niin ei tapahtuisi mikäli mies ei sitä itse haluaisi. Jokainen ihminen pystyi omalla suhtautumisellaan tekemään jostain asiasta joko mieluisan tai sitten ihan kamalan; kukaan muu ei voinut päättää jonkun suhtautumista kyseisen ihmisen puolesta, vaikka jotkut niin kovasti halusivatkin tehdä. Miro oli kuullut monta kertaa kavereiltaan varoittelua seurustelusta, koska ne kuulemma aina muuttuivat tylsiksi ja lapset kuulemma pilasivat ihan kaiken. Ei Miroa kyllä ainakaan vielä ollut ottanut päähän hänen ja Marin suhde, ei sitten ollenkaan. Päinvastoin - Miro oli ollut ihan mielettömän onnellinen.

Marin katse ja kysymys sai Miron hymyilemään. Hetken nuorukainen joutui kuitenkin pohtimaan oikein kunnolla, että mitä sanoisi. Hän kyllä osasi tällä kertaa pukea ajatuksiaan sanoiksi, mutta ei oikein osannut päättää, mitä kaikkea niistä kertoisi.
"Tiiätkö", Miro käänsi katseensa Marin silmistä yölliseen Seine-jokeen, "se on kyllä aika jännä, että mä oon sanonu kuinka haluun elää päivän kerrallaan. Nyt mä kuitenkin huomaan, että mä oon alkanu aatella tulevaisuutta paljon enemmän.. Omaani ja meidän. Ja jos sanon suoraan, mitä mä aattelen, niin mua vähän ahdistaa. Siis et sinä, koska mä rakastan sua, vaan se, että mitä musta tulee. Mä en yhtään tiedä mikä tai kuka mä oon kymmenen vuoden päästä." Miro kurtisti mietteliäänä kulmiaan ja käänsi katseensa Marin puoleen.
"Sen verran mä kuitenkin tiedän, että haluun sun olevan osa mun tulevaisuutta. Mutta sit mua mietityttää, et tahtooko muut? Mitä sun vanhemmatki aattelee musta? Ne haluu sulle ihan varmasti vaan parasta, ja, no, mä voin olla aika lapsellinen aika välillä ja en ehkä sen takii se kaikista parhain vaihtoehto", Miro totesi ja käänsi katseensa Mariin. Vaaleatukkainen nuorukainen tahtoi nyt puhua Marille suoraan kaikista tuntemuksistaan, koska tiesi, että Mari varmasti ymmärtäisi.

Miron sanat vain saivat hymyn Marin huulille mutta hän ei sanonut sen kummemmin mitään, hän tiesi, ettei sanoja nyt välttämättä edes tarvittu, kyllä Miro tiesi ne hänen tunteensa jokatapauksessa, pelkkä katse riitti siihen. Mari vain painoi paremmin päänsä Miroa vasten tuon kiristäessä otettaan ympärillään ja se tuntui niin hyvältä. Miro toi Marille niin turvallisen olon, ikään kuin mitään pahaa ei voisi enää ikinä tapahtua, kun hän vai sai olla Miron kanssa. Tuntui niin oudolle edes ajatella, että jos he eivät seurustelisikaan. Eihän semmoista vaihtoehtoa oikeastaan edes ollut, ei saanut olla. Vielä oudompaa ja kauheampaa oli ajatella, että Mari oli vain muutama päivä aikaisemmin ollut niin lähellä menettää Miron. Onneksi he olivat onnistuneet sopimaan riitansa, Mari ei olisi varmasti kestänyt Miron menetystä mitenkään, sen hän tiesi itsekkin. Heillä oli niin paljon hyviä ja hienoja hetkiä ja heidän suhteensa oli niin täynnä rakkautta, että siitä kaikesta ei yksinkertaisesti voinut luopua minkään tyhmien väärinkäsitysten takia, ei vain voinut. Ja nyt kaiken heidän kokemansa jälkeen Mari ainakin olisi valmis tekemään kaikkensa sen eteen, että heillä olisi kaikki hyvin ja mitään pahaa ei enää tapahtuisi. Heidän vain pitäisi kummankin oppia luottamaan toisiinsa entistä paremmin ja tehdä oikeasti töitä sen eteen, että he pystyisivät luottamaan toisiinsa.

Miron sanat saivat Marinkin jälleen astetta vakavammaksi ja hän käänsi itsekkin katseensa pois miesystävästään. Öinen Seine-joki kyllä näytti niin uskomattoman hienolta mutta enemmän Marin katse harhautui jälleen Eiffel-tornin suuntaan. Se jos jokin näytti hienolta ja Maria hymyilytti, kun hän edes muisteli, että oli saanut käydä tuossa paikassa Miron kanssa vain joitakin päiviä sitten. Vaikka Pariisissa oli tapahtunut ikäviä asioita niin silti Mari haluaisi palata tänne joskus, nimenomaan Miron kanssa. Miron puhe kuitenkin pudotti Marin takaisin haaveistaan maan pinnalle ja hetken aikaa häntä jopa pelotti, että Miro ei näkisikään heillä minkäänlaista tulevaisuutta. Olivathan he kyllä ihan erilaisia, Miro oli huoleton ja rento eikä suunnitellut elämäänsä niin pitkälle, kun taas Mari oli perfektionisti, joka halusi kaiken olevan ihan niinkuin itse halusi asioiden olevan. Mari oli ennen kaikkea järjestelmällinen ja hän halusi tietää pärjäävänsä myös tulevaisuudessa. Nytkin hän oli keskittynyt opiskeluihinsa ja halusi, että hän tulisi menestymään tulevalla urallaan, hänellä oli niin selvät sävelet siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Silti kaikki tuntui edelleen niin epävarmalta, eihän hänellä ollut kuin vuosi opintoja takanaan, miten hän muka sen perusteella pystyisi edes päättämään, että ura lain kanssa oli sitä, mitä hän halusi tehdä vaikkapa kymmenen vuoden päästä?

Marin olisi tehnyt mieli hymähtää Miron sanoille, kun tuo pohti, mitä muut heistä ajattelisivat. Mitä väliä sillä oli? Silti Miron puheessa oli kyllä hyvä pointti ja se sai Marinkin hiljenemään. Hänen vanhempansa kyllä tiesivät, että hän oli ruennut seurustelemaan mutta sanallakaan Mari ei ollut maininnut, kuka tai ylipäätänsä millainen hänen miesystävänsä oli. Hänen vanhempansa olivat aina toivoneet, että Mari löytäisi jonkun menestyvän uraohjuksen, jonkun kivan lakimiehen tai lääkärin, jonka kanssa tulevaisuus olisi varmalla pohjalla. Eivät nuo sitä ääneen olleet Marille sanoneet mutta se oli oikeastaan sanomattakin selvää. Semmoista tulevaisuutta nuo tyttäreltään odottelivat ja kun Marin sisaruksetkaan eivät olleet totelleet vanhempiensa käskyjä niin Marilla oli entistä suuremmat paineet onnistua ja pärjätä. Mitä ihmettä hänen lääkäri-isänsä ja psykologi-äitinsä sanoisivat, kun Mari toisi kotiinsa näytille baarimikko-poikaystävän? Ajatuskin pelotti. Ei Mari hävennyt Miroa, ei todellakaan, siitä ei ollut kyse missään tapauksessa mutta hän tiesi, miten arvostelevia hänen vanhempansa olivat, joten tottakai häntä pelotti, tulisivatko nuo ikinä hyväksymään Miroa osana Marin elämää. Se ajatus oli oikeastaan surullinenkin, tottakai Mari halusi, että hänen elämänsä rakkain henkilö hyväksyttäisiin.

"Jos mun vanhemmat yhtään ajattelee mun parasta niin ne ymmärtää, miks mä oon sun kanssa. En mä väitä, et sillä ei oo väliä, mitä ne aattelee, koska tottakai se vaikuttaa, hyväksyykö mun perhe mun valinnat vai ei mut en mä todellakaan halua pilata meidän tulevaisuutta ajattelemalla sitä, mitä esimerkiks just mun vanhemmat ajattelee meistä." Mari sanoi lopulta, mietittyään asiaa melko pitkäänkin mielessään. Tämä asia tosiaan oli vaikea eikä hän oikeastaan tiennyt, mitä edes pitäisi sanoa. Oli oikeastaan hyvä, että Miro rupesi puhumaan näistä asioista, kyllähän heidän pitäisi pystyä tulevaisuudestaan puhumaan, jos he meinasivat tosissaan olla yhdessä.
"En mä ainakaan halua, et kenenkään mielipide vaikuttaa meidän elämään. - Ja sitäpaitsi, en mäkään ihan varmaks tiedä, et mitä mä haluan tehdä joskus kymmenen vuoden päästä. Okei, mä opiskelen tällä hetkellä ja kymmenen vuoden päästä mulla toivottavasti on ammatti ja työpaikka mut enhän mä voi varmaks tietää, mitä tapahtuu." Mari jatkoi hetken päästä, käännettyään katseensa jo takaisin Miroon päin. Tästä aiheesta heillä kyllä todellakin riitti puhuttavaa, eiväthän he olleet tulevaisuuttaan aiemmin sen tarkemmin suunnitelleet.

Miro katseli hiljaisena eteenpäin ja pohti - pohti sitä, että mitä muut heistä ajattelivat. Ei nuorukaista se aikaisemmin ollut mietityttänyt, ei ollenkaan, mutta nyt, kun heidän juttunsa oli muuttunut vakavaksi niin sitä asiaa oli pohdittava. Kaikista huolestuttavin osa olivat kuitenkin ne Marin vanhemmat eikä Miro tiennyt, miten oikein asiaan suhtautuisi. Vanhemmat olivat kuitenkin aina vanhemmat eikä sitä asiaa voinut muuttaa. Kaiken lisäksi Marilla vaikutti vielä olevan hyvä suhde vanhempiinsakin, joten Miro ei tosiaan haluaisi pilata niitä. Hyvin pienistä asioista Marin vanhemmat saattoivat nimittäin jopa suuttua, siltä ainakin vaikutti, kun Marin tarinoita kuunteli. Ei Miro voinut olla niin törkeä että pilaisi Marin välit tuon elämän tärkeimpiin ihmisiin. Silti hänen teki mieli tehdä se - niin kauhealta kuin se kuulostikin. Miro ei tosiaan halunnut, että ero tulisi sen takia, että Marin vanhemmat eivät haluaisi Miron olevan Marin kanssa. Nuo varmaan tekisivät ihan mitä tahansa, että voisivat erottaa kaksikon. Miro ei kuitenkaan antaisi sen tapahtua, ja varmasti Marikin oli sitä mieltä, että he saivat olla yhdessä jos halusivat. Luonnollisesti Miroa silti huolestutti. Ehkä vähän yhmäkin huolenaihe se saattoi olla, koska saattoi olla, että kun Marin vanhemmat huomaisivat, kuinka onnellinen kaksikko oli niin ehkä nuo muuttaisivat mielensä. Se oli tosin todella suuri ehkä.

"No niin, mutta.. Ne on sun vanhemmat. En mä halua olla mikään kodinrikkoja. Tajuutsä mitä mä tarkotan?" Miro kuulosti todella huolestuneelta mutta kiristi silti otettaan naisen ympärillä. "Siltikään mä en haluu päästää susta irti. Mä rakastan sua ja mä vaan toivoisin niin hitosti, että sunkin vanhemmat tajuais sen. Musta kuitenki tuntuu että ne vaan ajattelee sitä rikasta miestä sulle eikä tajuu, että ehkä tällanen keskitulonenkin vois tehdä sut onnelliseks. - Luoja, onpa musta tullu itsekäs." Nuorukaista vähän hävetti se tapa, millä hän uhui Marin vanhemmista, mutta se tuli automaattisesti. Osittain Miroa oli aina ärsyttänyt sellaiset ihmiset, jotka olivat liiankin ylpeitä kaikista niistä kalleuksistaan. Marin vanhemmat vaikuttivat juuri sellaisilta vaikka mies ei sitä halunnut ääneen sanoakaan. Ei hän halunnut kuitenkaan alkaa naiselleen tuon vanhempia haukkua koska siitä saataisi syntyä melkoinen riita. Riitaa ei onneksi syntyisi Miron vanhempien suhtautumisesta. Nuorukaisella ei tosiaan ollut enää mitään suunnitelmia lähteä kotia kohti vaan suunnitelma oli se, että nuo saisivat elää rauhallista elämäänsä ihan keskenään ilman ainoaa poikaansa. Olkoot kaikkien niiden tyttärien kanssa. Niiden tyttärien, jotka eivät heille tuottaneet pettymystä. Miron kapinointi mahtoi olla noille todellinen järkytys - eikä se mikään ihme ollutkaan. He olivat asettaneet Mirolle suuria odotuksia koska hän oli ainoa poika, mutta valitettavasti nuorukainen ei voinut, ei oikeastaan halunnut, vastata niihin.

Miro hiljentyi hetkeksi Marin sanat kuullessaan - ei helvetti heidän elämäntapansa olivat kyllä niin erilaiset. Miten heidän suhteensa voisi sitten ihan oikeasti toimia silloin ky kymmenen vuoden päästä? Olisiko Mari se perheen elättäjä, joka tekisi töitä taukoamatta ja Mirosta tulisi joku juoppo, joka pahoinpiteli niin vaimoaan kuin lapsiaankin? Tuskin - Miro nyt vaan vähän suurenteli asioita - ja se suurentelu oli ahdistavaa. Tämän takia Miro ei myöskään ollut aikaisemmin astunut parisuhteeseen: tulevaisuus pelotti. Miro ei tiennyt yhtään, mitä tekisi kymmenen vuoden kuluttua, mutta Marilla siihen vaikutti olevan suhteellisen selvät sävelet. Tuo sentään opiskeli lakia ja halusi varmaan sille alallekin. Entä sitten Miro? Työskentelisikö Miro baarimikkona koko loppuelämänsä vai kouluttaisiko hän itsensä johonkin muuhun ammattiin? Mihin muka? Välillä tuntui, että nuorukaista ei kiinnostanut yhtään mikään. Hän ei osannut sitä paitsi olla kiinnostunut jostain tietystä asiasta kauan aikaa, tosin Mari oli ollut tässä poikkeus ja hyvin mielekäs sellainen. Silloin Miro käänsikin katseensa Mariin ja huomasi kyllä tuon pitävän yhä katsekontaktia niiden äskeisten sanojensa jälkeen. Miro ei kuitenkaan tiennyt, mitä sanoisi, koska kaikki tulevaisuudessa vaikutti niin perhanan pelottavalta. Nuorukainen ei oikeastaan tiennyt tulevaisuudestaan yhtään mitään.

"Mua ahdistaa", Miro tunnusti, "ahdistaa se, että me ollaan niin helvetin erilaisia. Mä en yhtään tiedä, mitä meille tulee tapahtumaan. Ollaan ihan toistemme vastakohdat. Mieti nyt, jos me muutetaan yhteenkin - mitä hittoa siitä tulee? Mä työskentelen yöllä ja sä päivällä. Hyvällä tuurilla voidaan sanoo toisillemme moi ja sitten se on siinä." Nuorukaista ärsytti tämä hänen pessimistinen asenteensa, ja se varmasti kuulosti siltä, että Miro suunnitteli eroamista vaikka se ei tosiaan ollut se asia. Onneksi Mari kuitenkin tunsi Miron jo niin hyvin, että tuskin tuo sellaista pelkäsi.
"Vittu kun.. Mä en yhtään tiedä mitä mä teen. En mä koko elämääni voi baarimikkona olla. Mut sitten toisaalta mua ei kiinnosta opiskella yhtään, enkä ees tiedä mitä opiskelisin. Mä en.. Vittu mä oon sekasin, syvä huokaisu karkasi Miron huulilta. "Ja anteeks kun mä pommitan sua näillä mun ongelmilla." Mari-raasu joutui tosiaan kuuntelemaan kaiken sen valituksen, mutta onneksi tuo vaikutti ymmärtävän. Miro tunsi ahdistuksen hiipivän pintaan.

Vaikka Maria hieman ärsyttikin niin Miron puheissa oli kyllä ihan hyvä pointti. Heillä tulisi vielä olemaan hänen vanhempiensa kanssa, sillä vaikka Mari ei olisi halunnut sitä myöntää itselleenkään niin nuo tuskin tulisivat hyväksymään Miroa. Eiväthän nuo olleet hyväksyneet ketään muutakaan, oli sitten kyse Marin tai tuon sisaruksien kumppaneista, joten miksi Miro tulisi olemaan poikkeus? Ainoa, kenet nuo olivat hyväksyneet, oli ollut Luukas, Tean entinen miesystävä, joka sattui olemaan lääkäri. Luukaksen he olivat hyväksyneet ja vaikka tuo mies olikin ollut mukava - olihan Mari itsekkin ihastunut tuohon mieheen - niin oli se silti surullista, että nuo arvostelivat ihmisiä heidän ammattiensa perusteella. Jos Mari edes menisi sanomaan, että Miro työskentelee baarimikkona niin hänen vanhempansa eivät varmaan edes haluaisi nähdä Miroa ja tuomitsisivat tuon ihan vain ammatin perusteella, se oli oikeasti todella pelottavaa ja niin väärin. Mari tiesi, että Miroa hienompaa miestä ei löytäisi ja tuo oli hänellä todella rakas eikä hän haluaisi, että tuo joutuisi vanhempiensa arvostelemaksi mutta valitettavasti se taisi olla edessä ja he kummatkin tiesivät sen, vaikka Mari ei sitä suostunut ääneen sanomaan, ainakaan Mirolle. Hän ei halunnut loukata rakastaan tällä asialla.

"Hei, ei sun tarvii pelätä, et sä oot mikään kodinrikkoja, et sä todellakaan tuu olemaan semmonen. Jos mun vanhemmat ei hyväksy sua niin sille mä en voi mitään mut en mä anna niiden tulla meidän väliin. Mieluummin mä otan etäisyyttä niihin, kyllä ne ajan kanssa ainakin tajuaa, et mä oon oikeesti onnellinen sun kanssa." Mari sanoi, yrittäen kuulostaa mahdollisimman varmalta tässä asiassa, vaikka loppujen lopuksi Mari ei voinut luvata mitään. Hänellä oli aina ollut omat ongelmansa vanhempiensa kanssa, nuo olivat halunneet Marille menestystä ja asettaneet Marille niin kovat paineet, että hän oli aikoinaan sairastunut syömishäiriöön ja oli vieläkin epävarma itsestään mutta siitä huolimatta kyseessä oli hänen omat vanhempansa. Vanhemmat, joita Mari kaikesta huolimatta rakasti ja ei olisi halunnut katkaista heihin välejään. Olikin siis ihan hirveä ajatus, jos nuo eivät hyväksyisi Miroa ja Mari joutuisi valitsemaan miesystävänsä ja vanhempiensa väliltä mutta jos siihen tilanteeseen oikeasti pitäisi mennä niin Mari ei kyllä Miroa hylkäisi. Hän oli luvannut Mirolle, ettei hylkäisi tuota missään tilanteessa ja sen lupauksen hän aikoisi pitää, vaati se mitä vaati. Hän ei varmasti voisi olla kenenkään muun kanssa niin onnellinen kuin Miron kanssa, joten hän ei tuosta miehestä luopuisi ihan vain sen takia, että vanhemmat olivat heidän suhteestaan eri mieltä kuin he kaksi.

Lopulta Marin oli pakko kääntää katseensa pois Mirosta, häntä alkoi oikeasti harmittaa nuo puheet. Hyvähän se vain oli, että Miro pystyi puhumaan peloistaan Marille, ainakin he tiesivät, missä mennään mutta Marista alkoi pikkuhiljaa tuntua, ettei heidän suhteellaan ollut Miron mielestä mitään tulevaisuutta. Mari vain katseli Eiffel-tornille päin eikä voinut olla miettimättä sitä, miten onnellisia he olivat olleet loman vasta alkaessa, - siellä tornillakin he vain olivat katselleet ylimmältä tasanteelta Pariisiin avautuvaa maisemaa, aivan huolettomina ja rakastuneita eivätkä murehtineet siitä, mitä tulevaisuus tulisi tuomaan tullessaan mutta tässä he nyt sitten istuivat ja murehtivat sitä, kestäisikö heidän suhteensa kovinkaan pitkään. Olihan se totta, että he olivat aivan erilaisia, ihan kaikessa mahdollisessa. Heidän luonteensa olivat suurinpiirtein toistensa vastakohdat, he työskentelivät täysin eri aikoihin, kaikki oli niin erilaista kuin vain pystyi olemaan. Miron puheissa oli ihan oikeasti järkeä ja se alkoi ahdistaa Maria yhä enemmän. Hän niin toivoi, että he pystyisivät olemaan yhdessä kaikista niistä eroista huolimatta, hän oli ajatellut, että vastakohdat vain täydentäisivät mutta entä jos Miro oli oikeassa? Oliko heillä oikeasti minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta?

"No ei sun anteeks tarvii pyydellä, ihan hyvä vaan, et sä puhut näistä asioista mulle. Ja et ees toinen meistä osaa aatella vähän realistisesti.." Mari sanoi, yrittäen kuulostaa yhtä reippaalta ja itsevarmalta kuin äsken mutta silti Marista tuntui, että se kaikki itsevarmuus puheesta karisi ihan hirveällä vauhdilla. Miten hän osaisi edes olla itsevarma enää, kun alkoi pikkuhiljaa kuulostaa siltä, että Miro suunnitteli vähintään heidän eroa? Kyllä Mari sisimmässään tiesi, ettei Miro halunnut heidän eroavan mutta silti Maria pelotti, pelotti ihan oikeasti.
"Mun niin tekis mieli sanoa, et ehkä tätä asiaa ei tartteis miettiä vielä, mennään vaan päivä kerrallaan eteenpäin mut oikeessahan sä oot, kyllä tätä pitää miettiä. Me ollaan oikeesti tosi erilaiset ja mitä me oikein tehdään tulevaisuudessa? Mä haluan, et sä kuulut mun tulevaisuuteen mut toi nyt vähän kuulostaa siltä, et ei tässä kovin pitkälle ees tulla pääsemään.. Sä tunnut oikeesti rakastavan sun työtä enkä mä todellakaan halua, että sä luovut siitä ainakaan tän asian takia mut niin mäkin rakastan mun tulevaa uraa enkä mäkään halua luopua siitä, vaikka se ehkä vähän itsekkäältä kuulostaakin."

Harvoin Miro mietti tulevaisuuttaan näin paljon, ja taas kerran hänelle tuli hyvin selväksi että miksei hän edes tehnyt niin - se oli niin helvetin pelottavaa. Kaikki oli niin epävarmaa. Miro ei tosin ollut ihminen, jolla kaikki suunnitelmat tuli olla selvinä mutta tulevaisuus häntä pelotti aina välillä, varsinkin nyt, kun Miro oli onnistunut rakastumaan ja vaikutti siltä, että rakkauden kohde oli aivan liian erilainen häneen verrattuna. Oliko tässä tosiaan mitään järkeä pidemmän päälle? Miro olisi halunnut vakuutella itselleen, että kyllä, kyllä tässä oli, mutta järjen ääni hänen sisimmässään sanoi, että Mari ansaitsi parempaa. Mari ansaitsi miehen, jonka tuon vanhemmatkin hyväksyisivät - Miro ei koskaan tulisi olemaan se mies. Nuorukainen ei halunnut muuttaa itseään, ei edes Marin takia, tai varsinkaan tuon vanhempien. Noitahan miehen olisi yrittänyt miellyttää muuttumalla, lähtemällä vaikka opiskelemaan jotain vähän korkea-arvoisempaa alaa. Miro lääkärinopinnoissa; sepä se olisi vasta näky ja naurettava sellainen. Miroa ei kiinnostanut tuollaiset asiat. Hän piti ainoastaan.. Mistä? Nimenomaan. Miro ei tiennyt oikeastaan vielä itsekään että mitä kaipasi elämältä ja oli idioottina mennyt parisuhteeseen kaikkien epävarmuuksiensa kanssa. Siinä ei siis ollut mitään järkeä. Miro oli tiennyt alusta asti, että onnistuisi vielä pilaamaan suhteensa itsensä takia ja niin oli taas kerran käynyt, vaikka hänen ja Marin suhde ei lopussa ollutkaan. Tätä menoa se kuitenkin pian kariutuisi.

Pieni, vino hymynkare saapui vierailemaan Miron huulille Marin sanojen johdosta. "Mutta ootko sä kuitenkaan valmis rikkomaan välejä vanhempiis mun takia? Mä tiedän, ettei ne hyväksy mua ikipäivänä. Ja säkin tiiät sen mutta et vaan kehtaa sanoa sitä ääneen." Nuorukainen ei pitänyt tästä keskustelusta, mutta tiesi, että se oli käytävä. Muuten heidän suhteensa jäisi loppujen lopuksi vain tälle tasolle eikä koskaan etenisi. Tämän keskustelun johdosta se kuitenkin vaikutti menevän askeleita taaksepäin; tilanne vaikutti ihan siltä, että he eroaisivat. Miro ei kuitenkaan tahtonut sitä itsekkäistä syistä. Tai no, oliko rakastaminen muka itsekästä? Ei, se ei tosiaan ollut sellaista mutta Mirosta tuntui siltä. Hän ei ajatellut ollenkaan Marin vanhempia vaan itseään - se tässä mätti. Tässä tilanteessa hän ei miettinyt ollenkaan tätä asiaa noiden näkökulmasta vaan ajatteli vain itseään, kuinka hän ei halunnut erota Marista. Varmastikaan Marin vanhemmatkaan eivät haluaisi erota omasta lapsestaan, kun Tean kanssa välitkin olivat jo niin tulehtuneet. Ehkä Miro ymmärtäisi noita paremmin jos itsekin olisi isä, mutta kun ei sattunut sellainen olemaan. Eikä kyllä halunnutkaan olla aikoihin. Ehkä joskus pidemmällä tulevaisuudessa - helvetti kuinka Miro alkoi vihata sitä sanaa - kun kaikki hänen tulevat liikkeensä ja muut olivat selvitetty. Niitä ei kuitenkaan varmaan koskaan pystyisi selvittämään miettimällä, vaan ne valinnat oli tehtävä. Turha Miron oli valittaa.

"Mä oon pahoillani, ihan oikeesti oon. Mä en vaan voi antaa näiden ajatusten lipuu ohitte tosta vaan. Sitä paitsi meidän on pakko puhuu näistä jutuista", Miro vielä selitti kuullen kyllä, kuinka Marilta lähti pikkuhiljaa kaikki itsevarmuus ja hilpeys. Niin oli kyllä nuorukaiseltakin lähtenyt jo aikoja sitten, mutta vielä hän yritti vähän pitää itseään koossa ihan vaan Marin takia. Ei Miro halunnut, että Mari jotenkin luuli tämän asian musertavan Miron täysin, vaikka ehkä se tekisi niin. Ero olisi ihan kamala asia Miron silmissä. Hän ei pystyisi siihen. Miro oli niin rakastunut Mariin, että siinä ei vaikuttanut olevan enää mitään järkeä. Voisiko tämä tunne siis edes enää syventyä vaan jäisikö se tälle tasolle? Tämä tasokin oli jo syvä muta kyllä Miro kaipasi vieläkin jotain enemmän. Hän tahtoi tuntea neitokaisen läpikotaisin ja tunnistaa tuon pienistäkin asioista, kuten ominaishajusta tai askeleista. Tosin ehkä hän jo tunsikin. Tunsihan Miro olonsa jo yksinäiseksikin ilman Maria ja tiesi, milloin tuo oli lähellä. Mihin suuntaan tämä suhde sitten vielä syventyisi, se oli se kysymys, mikä kalvoi Miron mieltä. Hän ei siihen osannut vastata. Menisivätkö he kihloihin? Sitten naimisiin? Entä hankkisivatko he muutaman lapsen? Omakotitalon? Lemmikkieläimen? Miron päässä oli ihan liikaa ajatuksia eikä mikään niistä tuntunut hänelle ominaiselta. Ei nuorukainen esimerkiksi edes voinut kuvitella kosivansa, ei se ollut hänen tapaistaan. Voisi olla, jos hän päättäisi niin, mutta osittain hän ei halunnut sitä.

Marin sanat vetivät Miron hiljaiseksi. Erilaisia he tosiaan olivat, aivan, mutta kyllä he pystyisivät tekemään kompromisseja jos vain halusivat. Tahtoiko Miro kuitenkaan antaa jonkun päättää hänen elämästään? Ei. Nuorukainen oli aivan jäätävä jääräpää ja se oli huomattu niin moneen otteeseen, että laskuissakin oli varmaan jo seottu. Mirolle toisen kumartelu oli kuitenkin ihan käsittämätön ajatus vaikka kyse olisikin omasta naisystävästä.
"Mä en oikeesti tiiä mitä mä sanoisin. Mä rakastan sua enkä tosiaankaan haluu erota. Mä en vaan.. Mä en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Miten me pystytään tekemään esimerkiks kopromisseja asioista? Se vaikuttaa tällä hetkellä niin helvetin vaikeelta ajatukselta - ainakin mulle. Mä en voi mitään sille et oon iha jäätävä pässi enkä tykkää jos joku määräilee mua. Jos meki mentäis naimisiin ja sä pomottaisit mua, mä.. Mä varmaan alkaisin juomaan. Oikeesti", nuorukainen ei tiennyt, mistä ne sanat tulivat mutta kauheita ne olivat joka tapauksessa. Niitä ei oltu kuitenkaan tarkoitettu haukkumiseen vaan se oli enemmänkin totemusta; Miro ei tykännyt pokkuroinnista. Ihan sama, kuka häntä käski niin siitä Miro helposti suuttui, ja usein avioliitossa nainen oli pomottavampi osapuoli. Karu totuus. Mari ei kuitenkaan olisi sellainen - varmaan. Koskaan ei tiennyt mihin suuntaan ihminen muuttui kasvaessaan.

Miron sanat saivat Marin koko ajan entistä mietteliäämmäksi ja Marin olisi niin tehnyt mieli vain antaa asian olla ja heittäytyä hiljaiseksi eikä puhua asiasta enempää. Se olisi kuitenkin ollut ihan liian lapsellista ja kyllä tästä asiasta piti osata puhua, jos he ikinä halusivat oppia tuntemaan toisensa paremmin ja jos he haluaisivat olla tosissaan yhdessä niin tämä keskustelu oli yksinkertaisesti pakko käydä tai heille tulisi ero sen takia, etteivät pystyneet puhumaan asioista. Ja koska tässä tosissaan oltiin yhdessä niin pakkohan näistä ikävämmistäkin asioista oli puhua.
"Oon. Kyllä mä voisin tehdä sen, jos tilanne vaatis. Jos mun vanhemmat on niin itsekkäitä, et ne ei hyväksy sua niin en mä pysty sua sen takia jättämään, mieluummin mä jätän sit mun vanhemmat. - Ja mä oon ihan tosissani." Mari sanoi lopulta, asiaa hetken aikaa mietittyään. Hän ei todellakaan pystyisi jättämään Miroa ja jos hänen vanhempansa ihan oikeasti eivät Miroa hyväksyisi niin ei Marikaan pystyisi noiden kanssa enää normaalisti olemaan vaan mieluummin katkaisisi välit vanhempiinsa kuin Miroon. Ajatuskin elämästä ilman Miroa oli ihan hirveä, Mari ei olisi edes halunnut ajatella sitä.

Mari antoi Miron pahoittelujen mennä vain korviensa ohi, nostaen nyt katseensa hetkeksi takaisin miehen silmiin ja otti tätä hellästi kädestä kiinni. Hän ei haluaisi luopua Mirosta, pelkkä ajatuskin sattui häneen ja Mari kyllä tekisi kaikkensa, että tämä keskustelu ei päättyisi siihen, että he päättäisivät erota, siihen Mari ei todellakaan ollut valmis.
"Usko pois, musta on oikeesti hyvä, et me puhutaan tästä. Kyllä tämmösistä asioista pitää pystyä puhumaan ja ihan hyvä vaan, et sä otit tän puheeks... Eihän tää tietenkään oo semmonen puheenaihe, mistä mä ihan kauheesti nauttisin, en mä sitä kiellä, mut kyllä tästä pitää pystyä puhumaan." Mari sanoi sitten, laskien kuitenkin nyt katseensa Miron silmistä heidän käsiinsä, Miron kädestä hän ei suostunut päästämään vielä irti. Hän oli saanut nyt niin ihanan miehen elämäänsä, että Marista tuntui olevan ihan yhdentekevää se, miten erilaisia he olivat, hän ei vain pystynyt enää edes ajattelemaan, jos Miroon pitäisikin yhtäkkiä suhtautua kuin kaveriin. Eihän se olisi enää mahdollista, Mari rakasti miesystäväänsä niin kauhean paljon, että hän ei kerta kaikkiaan voisi luopua tuosta, ei näin piaan ja toivottavasti ei ikinä.

"Tarviiko meidän kuitenkaan edes tietää kaikkee siitä tulevaisuudesta..?" Mari sanoi lopulta, vaikka ei voinut sille mitään, että loukkaantui hieman Miron sanoista, vaikka tiesi, ettei tuo varmasti tarkoittanut mitään pahaa, tuohan puhui vain omista peloistaan ja olihan se ihan ymmärrettävää, että Mirolla niitä pelkoja oli, olihan niitä Marillakin. Jos Miro pelkäsi sitä, että vastoinkäymisten tullessa tuo alkaisi juoda niin Marilla oli pelko siitä, että jos jotain pahaa tapahtuisi niin hän saattaisi reagoida asioihin taas syömisen lopettamisella ja liikunnan lisäämisellä. Se oli valitettavasti Marin tapa reagoida negatiivisiin asioihin, huomasihan sen jo täälläkin heidän riitansa aikana; Mari oli jälleen lopettanut syömisen, vaikka ei todellakaan tehnyt sitä tietoisesti. Mari oli vain jo vuosia tottunut siihen, että jos ongelmia tuli niin ongelmat pystyi niin helposti purkamaan kunnon rääkkitreenillä ja urheilulla, vaikka se ei tietänytkään Marin kohdalla mitään hyvää, siitä seurasi vain lisää ongelmia, olihan se nyt nähty ennenkin. Mari ei oikeastaan tiennyt, pitäisikö koko asiasta edes mainita Mirolle, vaikka toisaalta, olihan tuokin juuri avautunut omista peloistaan Marille, joten kai luulisi, että Marikin voisi asiasta mainita..? Mutta kun Marilla oli oikeasti ollut jo ongelmia syömisiensä kanssa, ei hän halunnut huolestuttaa Miroa turhaan.

"En mä oo sua määräilemään rupeemassa, kyllä sä sen tiedät. - Miro, mä ihan oikeesti rakastan sua ja mä en todellakaan halua, et tää keskustelu päättyy meidän eroon. Kyllä mä tiedän, ettei rakkaus aina riitä kaikkeen mut mä silti uskon siihen, et me pystytään kyllä jotenkin niitä kompromisseja tekemään, ollaanhan me niitä tehty jo tähänkin mennessä. Nää asiat vaan pitää saada jotenkin toimimaan ja jos me oikeesti halutaan olla yhdessä niin kyllä me saadaan yhteistä aikaa järjestettyä, vaikka meillä nyt onkin ihan erilaiset vuorokausirytmit." Mari sanoi, päästäen kuitenkin nyt Miron kädestä irti ja käänsi katseensa takaisin joelle päin. Hän oli odottanut tältä illalta kyllä jotain ihan muuta kuin näin vakavaa keskustelua mutta kaipa tämäkin joskus piti käydä ja mieluummin liian ajoissa kuin liian myöhään.
"Ei meidän vielä tarvii mitään lapsia ja häitä miettiä, eihän me olla vielä yhteenmuuttamassakaan.." Mari vain sanoi lähinnä itsekseen, tietämättä oikein mitä ajatella ja lopulta Mari sitten käänsikin katseensa takaisin Miroon, katsellen tuota vain hetken aikaa hieman vakavan surullisena silmiin ja kysyi: "Haluutsä sitten ees yrittää vai oliko tää nyt tässä?"

Miro katsahti Maria tuon sanojen jälkeen, tosin mies ei osannut oikein sanoa, että mitä hänen ilmeensä tarkoitti. Tottahan toki mies oli onnellinen kuullessaan, että Mari mieluummin jättäisi vanhempansa ennen Miroa, mutta oliko se sitten kuitenkaan kovin tervettä? Miro ja Mari eivät kuitenkaan vielä tunteneet toisiaan niin hyvin, että voisivat sanoa pysyvänsä yhdessä kovin pitkään. Tosin Miron sydän sanoi niin, ja ehkä miehen pitäisikin kuunnella sitä? Hän yritti nyt ensimmäistä kertaa elämässään ottaa järkeä mukaan pohdintoihinsa mutta huomasi, että mitä enemmän sitä teki niin sitä pahemmalta se tuntui. Järki sanoi hänelle, että Mari ei saisi jättää vanhempiaan Miron takia, mutta sitä Miro ei aikoisi sanoa ääneen, ei todellakaan. Hän ei halunnut millään tasolla loukata Maria, ja noilla sanoilla hän tosiaan tekisi niin. Miro kuulosti oikeastaan koko ajan todella pessimistiseltä ja siltä, että heidän suhteestaan ei tulisi mitään. Nuorukainen kyllä uskoi heidän suhteeseensa ja sen kestävyyteen, mutta tulevaisuutta ajatellessa kaikki pessimistiset ajatukset nousivat pintaan, mies ei osannut selittää, miksi, mutta niin kävi. Miroa kummitteli menneisyyden lisäksi ilmeisesti myös tulevaisuus, eikä siinä ollut kyllä mitään järkeä. Ei tulevaisuutta saanut pelätä vaan se tulisi ottaa avosylin vastaan. Miro kuitenkin teki ihan päinvastaista, eikä se todellakaan tehnyt hyvää hänen mielelleen. Nuorukainen ei kuitenkaan halunnut pilata kaikkea liiallisella tunteiden käyttämisellä.

Kevyt hymy nousi Miron huulille, kun hän tunsi Marin käden omallaan. Vaaleatukkainen nuorukainen rakasti tuota kosketusta niin paljon, ettei siinä ollut mitään järkeä. Mari tosiaan oli vienyt Miron sydämen mukanaan jo ensitapaamisesta, ja se tuntui uskomattomalta ajatukselta. Miro ei aikaisemmin ollut saanut tällaisia tunteita kenenkään naisen kanssa, mutta Mari sai ne hänessä esiin. Se tuntui hienolta.
"Niin pitää. Mä haluun sun ymmärtävän että mä en haluu loukata sua tällä. Mä en todellakaan halua, että me erotaan tai jotain, vaan mä haluun nyt puhuu kerrankin ihan... järjellisesti. Mä käytän aina liikaa tunteita joten kerrankin mä yritän olla vähän järkevämpi", mies totesi katsellen Maria koko ajan silmiin puhuessaan. Marista Miro ei tosiaan suostuisi luopumaan. Nuorukainen rakasti sitä rakastavaa katsetta, jonka hän sai Marilta, ja nytkin nuo silmät viestivät niin paljon. Miro pystyi näkemään pelkästä katseesta, mitä Mari ajatteli, ja silläkin hetkellä Miro tiesi, että oli nyt kyllä oikeasti loukannut Maria. Se tosiaan tuntui pahalta, mutta Miro ei voinut sille mitään. Nuorukainen tahtoi, että he puhuivat myös tällaisia asioita läpi, ja tulevaisuudesta olisi myös pakko puhua. Se oli pakko. Ei sitä voinut vaan kiertää, koska kyllä suhteen vakavoituessa ne ajatukset tulivat aina mieleen, ainakin Mirolle, vaikka hän joskus oli vannonut, että eli vain hetkessä eikä miettinyt mitään sen enempää.

Tarviiko meidän kuitenkaan edes tietää kaikkee siitä tulevaisuudesta. Nimenomaan. Ei heidän tarvinnut, mutta silti ne ajatukset olivat pompanneet ihan väkisinkin Miron mieleen - ja se pelotti. Nuorukainen ei aiemmin ollut miettinyt tulevaisuuttaan sen pidemmälle, mutta Mari oli nekin ajatukset tuonut mieleen, kai sen takia, että kyseinen nainen voisi olla joskus Miron vaimo. Herranen aika. Tällä hetkellä se ajatus tuntui kuitenkin ihan mielettömän absurdilta ja kaukaiselta, eikä nuorukaisella ollut mitään intoa ihan vielä kosia Maria. Ei tahtonut kyllä kosia pitkään aikaan, ellei tässä nyt tapahtuisi jotain maata mullistavaa, sellaista, mikä sai Miron ihan varmistuneeksi siitä, että hänen ja Marin suhde kestäisi avioliiton satamaan asti. Avioliitto. Mitä kaikkea sekin sisältäisi? Ei Miro osannut kuvitella itseään nimikkeellä aviomies. Se kuulosti niin kovin viralliselta. Aviomies kuulosti joltain tylsältä, elämäänsä kyllästyneeltä tyypiltä, joka lihosi naimisiin menemisen jälkeen kymmenen kiloa. Miro huokaisi - miksi hitossa hän oli näin pessimistinen? Marin kanssa naimisiin meneminenhän voisi olla oikeastaan hienoakin. Sehän oli todella hieno rakkaudenosoitus - tosin Miron silmissä vähän yliarvostettu sellainen. Ajatus avioliitosta oli ahdistava ainakin tähän elämäntilanteeseen. Miksi sitä edes pidettiin niin isona juttuna? Tuntui siltä, että monia vuosia seurustelleet eivät muka rakastaneet toisiaan yhtä paljon kuin vuoden seurustelun jälkeen naimisiin menneet. Miro ei tykännyt siitä ajattelutavasta.

"Siis enhän mä edes--", Miro oli aloittamassa kunnes hiljentyi Marin irrottaessa otteensa. Mahtavaa. Nuorukainen oli juuri sanomassa, että hän ei todellakaan halunnut heidän eroavan, mutta ilmeisesti Mari veti omia johtopäätöksiään äskeisestä, vaikka no, ei Miro naista voinutkaan syyttää. Olihan Miro koko ajan puhunut siihen suuntaan, että eroaminen olisi parhain vaihtoehto. Se ei sellainen kuitenkaan ollut ja varmasti Marikin tiesi sen.
"Siis mitä?" Miro kurtisti kulmiaan Marin sanojen jälkeen ja vastasi tuon surulliseen katsekontaktiin hämmentyneeseen tyyliin. Nuorukainen ei koskaan olisi uskonut, että Mari tosiaan olisi luullut Miron puhuvan eroamisesta. Ja miten niin oliko tää nyt tässä. Ihan kuin heidän suhteensa olisi joku väliinpitämätön tämä. Marin ja Miron suhde oli paljon syvempi ja tärkeämpi.
"Mari, mä rakastan sua ihan helvetisti. Mä en todellakaan puhunu noista jutuista sen takia, että haluisin erota. Mä vaan halusin et sä tiiät mitä mä aattelen kaikesta."

"Kyllä mä tiedän, että sä et halua loukata mua. En mä sitä epäile tosiaankaan, sä oot kyllä tehny sen asian selväks. Kuten mä sanoin nii tämmösestä on ihan hyvä puhuakkin, pitäähän meidän tietää, mitä me meidän tulevaisuudelta odotetaan. Vaikka mä en niin kauheesti siitä suunnittelusta pidäkkään niin onhan se ihan hyvä, et kumpikin tiedetään, mitä me odotetaan toisiltamme ja onko meillä ees mitään tulevaisuutta yhdessä.. - Ja mä ainakin haluan, että on." Mari sanoi, katsellen vielä sillä hetkellä Miroa silmiin mutta kauan hän ei siihen pystynyt. Häntä ärsytti ja ahdisti koko tämä tilanne mutta samalla myös oma suhtautumisensa, - ei hän saisi olla ihan näin riippuvainen Mirosta, kohtahan Miro kyllästyisi häneen ihan vain sen takia, kun Mari pelkäsi eroa koko ajan niin kamalasti. Ei Mari voinut väittää, että Miro olisi häntä ihan alusta alkaen kiinnostanut, heidän ensinäkemällään Mari ei nähnyt Mirossa mitään kiinnostavaa mutta jo saman illan aikana Miro oli vienyt jalat Marin jalkojen alta. Ja mitä Mari oli tehnyt? Vältellyt Miroa parhaansa mukaan, ihan vain sen takia, että pelkäsi, että kohta sattuisi taas. Marilla oli tähän asiaan ehkä hieman huono asenne mutta semmoinen hän valitettavasti oli luonteeltaan ja Miro kyllä tiesi varmasti, mihin oli tullut sekaantuneeksi.

Tällä hetkellä tulevaisuus kyllä kuulosti niin pirun pelottavan sanalta, että Mari ei haluaisi varmasti edes miettiä koko sanaa tämän keskustelun jälkeen. Kyllä hän tiesi, että tästä piti puhua mutta silti se ahdisti. Miksi ihmeessä heidän täytyi olla niin erilaisia tässä asiassa? Mari kyllä tiesi, että haluaisi vielä opiskella ja työskennellä myöhemmin, hän halusi menestyä valitsemallaan uralla. Silti hän haaveili myös ihan perussuomalaisesta kuvasta, hän halusi myöhemmin mennä naimisiin, saada ainakin pari lasta ja olisihan se oma talokin joskus ihan kiva. Miro ei tuntunut ihan noita samoja asioita haluavan, ei ainakaan nyt. Ei Marikaan halunnut nyt samantien mennä naimisiin, muuttaa yhteen ja hommata lapsia mutta kyllä hän niitä asioita myöhemmin haluaisi eikä Mari oikeastaan tiennyt, pystyisikö joustamaan tuosta ajatuksesta ihan helpolla. Hänelle oli tärkeää joskus ihan oikeasti vakiintua ja perustaa perhe, hän ei pystynyt kuvittelemaan elämää niin, että noita asioita ei tapahtuisi. Naimisiin menon kanssa hän ehkä pystyisi joustamaan eikä vaatisi mitään suureleisiä kirkkohäitä vaan joku maistraattivihkiminenkin saattaisi riittää mutta kyllä hän sen yhteenmuuton ja lapset joskus haluaisi. Jos Miro ei noita asioita haluaisi missään vaiheessa niin Mari ei kyllä tietäisi, mitä siinä tilanteessa sitten tehtäisiin.

Mari vain katseli jonnekkin joen suuntaan ajatuksiinsa täysin uppoutuneena, kuullen kuitenkin samalla Miron sanat mutta ei osannut oikein reagoida niihin mitenkään. Mitä hänen olisi ylipäätänsä pitänyt edes sanoa? Miro ei halunnut erota mutta silti kuulosti koko ajan siltä, että ero olisi vain ajankysymys. Tämä oli juuri se asia, mitä Mari oli koko ajan pelännyt ja nyt häntä pelotti, että se ero tulisi ihan oikeasti kohta ajankohtaiseksi, vaikka Miro tällä hetkellä muuta väittikin. Entä jos Miro jossain vaiheessa kyllästyisi Mariin ihan kokonaan, toteaisi, ettei tästä tule mitään eikä vain jaksaisi Marin erilaista elämäntyyliä? Mari ei ihan oikeasti kestäisi heidän eroaan ja se tässä olikin niin pelottavaa, hän ei olisi halunnut olla näin kamalan haavoittuvainen mutta silti hän oli eikä pystynyt tekemään sille mitään. Lopulta Mari kuitenkin käänsi katseensa takaisin Miroon ja huomasi tuon olevan ehkä vähän hämillään sanoistaan. Mari vain katseli miesystäväänsä ja yritti hieman hymyilläkkin, vaikka aika vaisuksi se varmasti jäikin.
"Mä tiedän.. Enkä mä sua syytä siitä, et sä halusit käydä tän keskustelun, parempi näistä asioista on puhua tässä vaiheessa, kun joskus myöhemmin. - Kyllä me jotenkin nää asiat ratkastaan, mä tiiän sen." Mari sanoi lopulta, olematta kuitenkaan ihan varma, pystyisivätkö he näitä asioita ratkaisemaan, vaikka kuinka haluaisivat.