Remember when things were still right?

torstai 12.1.2012 klo 19:00 -->
Musiikkiauditorio
Eevi Laakso ja Kristian Nevantaus

Eevi oli palannut maanantaina takaisin sivistyksen, tarkemmin sanottuna töiden, pariin. Tekemisen saaminen oli loppujenlopuksi ollut helpotus, ja Eevi oli kasannut itselleen heti tietenkin aivan hirveästi hommaa: ettei hän kerkeäisi ajatella varmastikaan mitään ylimääräistä. Niinhän sitä yleensä sanottiin, että paras lääke suruun on hukuttautua töihin, tai hankkiutua ainakin muuten kiireiseksi.

Kaiket illatkin Eevillä oli ollut täynnä tekemistä, ihan tietoisesti hän oli kalenteristaan illatkin täyttänyt. Maanantai-iltaa oli "vauhdittanut" töissä pidetty suunnittelukokous, minkä jälkeen Eevi oli mennyt vielä parin työkaverinsa kanssa ravintolaan syömään, ja suunnittelemaan vielä lisää. Tiistaina oli ollut vuorossa tanssitunti, vaikka vähältä piti, ettei Eevi siltä jäänyt pois. Loppujenlopuksi sinne meno oli ollut vain hyvä päätös, liikunnasta tuli aina parempi olo. Eilen illalla töiden jälkeen Eevi oli käynyt shoppailemassa yhden hyvän kaverinsa kanssa ja sieltä tie oli vienyt kotiin, jossa Eevi oli vielä pistänyt aivonsa ja taitonsa peliin tekemällä vaikeaa jälkiruokaa. Ei siinä auttanut miesten perään itkeskellä kun piti pelätä lässähtääkö kakku ja palaako kuorrutus.

Ja tänään hän oli täällä, musiikkiauditoriossa. Hänen laulutuntinsa oli juuri loppumaisillaan ja yllätys yllätys, juuri nyt hänen opettajansa oli valinnut Eeville kappaleeksi oikein musertavan rakkauslaulun. Tai no laulun siitä, kuinka tämä joku oli pettynyt rakkauteen. Ja voi kuinka hän onnistuikaan lataamaan kaiken tunteensa siihen kappaleeseen, osasihan hän kerrankin oikeasti täysin eläytyä siihen tunnetilaan, jota laulussa vaadittiin. Ja kyllähän hän sai opettajaltaan kehujakin. Tuntui taas kerran hyvältä kun sai kiitosta, ja tajusi itsekin kuinka oli taas tullut kehityttyä. Eevi suunnitteli lähtevänsä vain suoraa kotiin, ja avasikin opetusluokan oven poistuakseen huoneesta. Hän kääntyi lausahtamaan heipat opettajalleen ja astui samassa käytävälle poistuakseen paikalta.

Musiikki oli ollut Kristianille pakokeino kaikesta tapahtuneesta. Hän oli niin soittanut rumpuja kuin laulanutkin, oli jopa pimputtanut välillä pianoakin mitä hän ei ollut tehnyt lähes koskaan. Vaikka mies oli toteuttanutkin itseään musiikin kautta, oli hänestä tullut suhteellisen elämänhaluton. Hänen kaverinsakin olivat jo ihmetelleet, että mikä miestä oikein vaivasi, kun tuo oli entistäkin haluttomampi lähtemään heidän kanssaan jonnekin. Ei Kristiania yksinkertaisesti kiinnostanut mennä minnekään. Hän kävi oikeastaan vain bändiharjoituksissa, töissä ja musiikkiauditoriolla. Niin - siinä se vain oli.

Musiikkiauditoriolle Kristian oli päättänyt lähteä tänäänkin. Ensin hän oli miettinyt, että menisi sinne suoraan töistä, mutta päätti sitten kuitenkin odottaa sen verran, että arvostelisi muutaman kokeen. Normaalisti huvittavat vastaukset olisivat saaneet hänet virnistämään, mutta nyt hän vaan arvosteli ne mitään kummempia mietiskelemättä. Ei häntä pahemmin kiinnostanut nauraa kaiken tapahtuneen jälkeen.
Auditoriolla mies oli lauleskellut yksikseen jotain vanhaa rock-klassikkoa, mutta hänestä tuntui, ettei siitäkään tullut mitään. Häntä ei kiinnostanut laulaa. Niinpä Kristian oli päättänyt lähteä jo hieman aikaisemmin, kunnes kuuli jonkun laulavan salissa. Kristian huokaisi - se laulu meni kyllä suoraan hänen sydämeensä. Ja se lauluääni kuulosti jotenkin ihan pirun tutulta. Uteliaasti Kristian menikin seisomaan salin aukinaiselle ovelle, ja vino hymy nousi hänen huulilleen - Eevi. Tuon laulu oli vain parantunut kerta kerralta.

Vaikka sen laulun kuunteleminen oli kuin parhainta terapiaa ja musiikkia Kristianin korville, oli hänellä silti haikea fiilis. Kristian olisi voinut saada Eevin, jos vain olisi halunnut. Mies oli kuitenkin luullut olevansa joku Maken korvike, mikä oli ollut typerää. Ei Eevi koskaan satuttaisi ketään sillä tavalla.
Kristian katsoi Eeviä yhä, kun tuo oli lopettanut laulamisen. Kehut noinkin tiukalta laulunopettajalta olivat ansaittuja. Nainen tosiaan oli laulanut kaikella sydämellään, ja puhtaasti. Luoja Eevi oli kehittynyt sitten viime näkemän.

Kristian pomppasi automaattisesti takaisin käytävän puolelle ja lähti kävelemään sitä pitkin huomatessaan, että Eevi teki lähtöä. Sitten mies kuitenkin pysähtyi ja huokaisi päättäväisenä - ei. Hän ei karkaisi, ei todellakaan. Niinpä Kristian kääntyi ympäri ja jäi odottamaan, kunnes jo kuulikin tutut askeleet.
"Moi", Kristian hymyili vinosti Eevin ollessa jo lähellä. Hän toivoi kovasti, että Eevi olisi pysähtynyt, mutta saattoi olla ettei niin kävisi. Viimekertainen oli ihan varmasti loukannut toista.
"Sä oot kehittyny tosi paljon. Sun laulu kuulosti tosi hyvältä", Kristian kehui, kääntäen katseensa suoraan Eevin vihertäviin silmiin. Niistä silmistä Kristian piti kovasti.

Eevi lähti salista hyvillä mielin, aikeinaan lähteä vain suoraa kotiin. Ne suunnitelmat kuitenkin unohtuivat kun hän näki Kristianin. Sydän jätti yhden lyönnin välistä kun hän huomasi Kristianin tuolla tavalla vinosti hymyilevän hänelle.
”moi”, Eevi lausahti hitusen hämmästyneenä, haluten vain paeta paikalta, mutta pysähtyen silti siihen Kristianin luokse. Musiikki, ja laulaminen, oli todella auttanut sydänsuruihin, mutta nyt se kaikki tuntui unohtuneen, kun hänen tällä tavalla piti seistä miehen edessä, sen jälkeen kun tuo oli suoraan sanottuna sanonut hänelle, ettei ollut enää kiinnostunut. Tässä tilanteessa pitäisi käyttäytyä jotenkin aikuismaisesti, ja pitää mieli kylmänä.

Se mielen kylmänä pitäminen kuitenkin unohtui heti Kristianin seuraavien sanojen jälkeen, mitkä kuullessaan naisen poskille nousi myös vieno puna.
”..kuulitko sä ku mä lauloin?” Eevi kysyi tyhmänä. Jos mies hänen ääntään kehui, niin varmaankin toinen olisi hänen laulunsa silloin kuullut. Paitsi jos tuo kehui vain kehumisen vuoksi, mitä Eevi ei tosin miehestä uskonutkaan.
”mm, ja kiitos”, Eevi lausahti salaa ilahtuneena, vilkaisten miestä silmiin. Mutta huomatessaan toisen katsovan hänen silmiään, pakoili nainen taas toisen katsetta muka ympärilleen katsellen.

”no, mitäs sä täällä teet?”, Eevi kysäisi ensimmäisen mieleen tulleen kysymyksen. Järkevää Eevi järkevää, varmaankin mies oli täällä joku soittamassa. Tuskin tuo ainakaan häntä oli tullut vakoilemaan, haha. Eevi ei kyllä pysynyt enää ollenkaan tässä mukana. Miksi Kristian oli tullut juttelemaan hänelle? Hän kun itse oli päättänyt vain vältellä miestä koko loppuelämänsä, tai ainakin seuraavat pari vuotta. Tai siihen asti, kunnes tämä asia ei enää sattuisi niin paljoa. Mutta Kristian sen sijaan oli tullut melko iloisestikin tervehtimään. No, asia taisi olla Kristianille ok, joten kait sen pitäisi olla myös hänelle.

Kristian käänsi nopeasti katseensa maahan naisen vastatessa, mutta nosti sen sitten uudelleen tuon silmiin. Mies ei nyt käyttäytyisi niin pelkurimaisesti kuin aikaisemmin, vaan aikoi olla rohkea, oikeastaan sanoa sen, mitä viimeksi jäi sanomatta. Mitä hän ei sitten ollut sanonut? Kristian alkoi pian epäilemään omia tunteitaankin. Kyllä mies tiesi, että tunteet Eeviä kohtaan eivät olleet muuttuneet ollenkaan, koska hänen sydämensä sykki ennätysvauhtia ja hermostuneisuus oli pinnassa. Sitä Kristian toki yritti piilotella parhaansa mukaan - kaipa Eevi ihmettelisi, mikäli Kristian olisi kuin peura ajovaloissa.

"Kuulin", Kristian nyökkäsi, vinon hymynsä paljastaessa jo vähän hänen hammasrivistöäänkin. Tietenkin miestä harmitti se, että Eevi ei vastannut hänen katsekontaktiinsa ja vaikutti nololta. Siltikin mies piti oman katseensa tiukasti toisessa, koska nyt ihan oikeasti halusi jollain tavalla hyvitellä sitä aikaisemmin tapahtunutta. Kristian oli ollut aikaisemmin kuin joku kakara, ja halusi nyt palata takaisin oikeaan ikäkastiinsa ja olemukseensa.
"Ole hyvä. Susta on tullu todella, todella hyvä", mies nuolaisi pikaisesti huuliaan. Hetken Kristian jo elätteli toiveita siitä, että Eevi olisi vastannut hänen katsekontaktiinsa lopullisesti, mutta ei, nainen kuitenkin käänsi katseensa pois. Siitä Kristian ei kuitenkaan voinut Eeviä syyttää.

"No mä olin lauleskelemassa.. Yritin laulaa Still Loving You'ta mut se ei oikee onnistunu", Kristian naurahti hermostuneesti ja hieraisi niskaansa. Miehen pitäisi periaatteessa nyt sanoa, mitä oli mielessään, jotta nainen ei karkaisi hänen luotaan. Vaikeus oli kuitenkin siinä, että Kristian ei tiennyt, miten sanoa asiaansa.
"Mä olin jo lähtemässä kunnes kuulin sun laulavan. Se oli.. Se meni suoraan mun sydämeen ja sä lauloit tunteella", Kristian selitti käsillään. Hitto, ei Eevi tuosta saisi selville miehen pointtia vaikka olisi meedio.

Tuntui kauhealta seistä siinä Kristianin edessä ja muistaa yhä uudestaan ne miehen hänelle lausumat sanat. Nii’in, mies ei tosiaan tykännyt hänestä. Mutta hän tykkäsi tuosta ja oli hirveää tuntea sydämen hakkaavan, käsien hikoavan, ja ajatusten ja sanojen menevän sekaisin. Varsinkin kun tiesi olevansa tunteidensa kanssa yksin, ja varsinkin kun Kristian täysin hyvin tiesi, että hän tykkäsi tuosta. Oliko miehestä hauskaa tällä tavalla tulla kiusaamaan häntä. Hymyillä niin ihanasti, ja kehua oikein vuolaasti. Oliko tämä joku uusi hauska leikki? Hauskaa tämä ei tosin Eevin mielestä ollut, ei sitten yhtään. Mutta hän ei aikonut antaa miehelle sitä riemua, että hän käyttäytyisi jotenkin lapsellisesti, tai pakenisi paikalta.

”aivan”, Eevi mumisi Kristianin sanoessa, että tuo tosiaan oli kuullut hänen laulunsa. No, sen Eevi toki oli jo tiennyt. Vaikka Eevi ei Kristiania katsonutkaan niin hän tunsi miehen katseen itsessään. Miksi toisen piti katsoa häntä niin tarkasti? Ihan kuin tämä tilanne ei olisi jo valmiiksi ollut nolo.
”mm, kiva kuulla, että edes joku on sitä mieltä”, Eevi totesi miehen sanoessa, että hänestä oli tullut todella hyvä. Tällä hetkellä hän kuitenkin epäili taitojaan todella paljon. Se tosin taisi johtua siitä tiedosta, että Kristian todella oli kuullut hänen laulavan. Kuka vain olisi siis voinut kuulla hänen laulavan. Hmm.. Miksi juuri Kristian piti kuulla? Varsinkin kun se kappaleessa välittynyt tunne oli suoraan Kristianin ansiota. Tai no syytä.

Eevin sydän sykähti kun hän kuuli Kristianin sanat, kuinka toinen oli laulanut Still Loving You’ta, tai no yrittänyt laulaa. Perkele, se oli pelkkä biisin nimi, joten miksi se sai hänessä minkään näköistä reaktiota aikaan. No, ehkä ne sanat oli vain ihana kuulla Kristianin lausumina. Hitto, tämähän meni jo aivan hulluksi. Pystyisikö ajatukset ja tunteet jotenkin vain pyyhkäisemään pois? Se nimittäin olisi oikein ihanaa. Niiden miehen seuraavien sanojen jälkeen Eevi käänsi katseensa kunnolla Kristianiin. Oliko tuo kuunnellut biisin sanat? Oliko tuo tajunnut miksi siinä laulussa oli niin paljon tunnetta mukana?
”niin tein. Se tuli suoraa sydämestä”, Eevi totesi jääden katsomaan hetkeksi Kristiania silmiin, yrittäen piilottaa sen surun pois silmistään siksi aikaa.
Eikö tämä tilanne voisi vain olla jo ohi?

Kristian kuuli kyllä Eevin äänensävyssä olevan epäilyksen. Miksei nainen voinut uskoa taitoihinsa? Oliko Make ollut se, joka oli syönyt kaiken naisen itseluottamuksen, vai mikä tässä oli vialla? Eevin oli pakko tajuta se, että oli mielettömän hyvä laulamaan - ja kehittynyt siinä roimasti. Kristian tosiaan oli kuullut tuon laulua aiemminkin auditoriolla, siellä he olivat oikeastaan aikoinaan tavanneetkin ihan ensimmäistä kertaa. Ehkä tässä paikassa oli sen takia niin paljon taikaa. Ehkä se oli juuri se syy, miksi Kristian oli hakeutunut nimenomaan tänne etsimään lohtua musiikista. Hän olisi voinut soittaa ihan kotonaankin, vaikka se naapureita saattoi häiritäkin. Kristian huokaisi - kyllä, Eevi oli syy, miksi auditoriosta oli tullut hänelle niin tärkeä. Mies muisti, kuinka silloin joskus oli kuunnellut naisen laulua ja opastanutkin tuota. Sitä Kristian ei tosin tiennyt, että muistiko Eevi sen. Toivon mukaan muisti - ne olivat kivoja aikoja. Silloin heidän suhteensa ei ollut näin syvä.

Se Eevin katse sai jonkin sykähtämään miehen sisimmässä. Se tuli suoraan sydämestä. Sen laulun sanat.. Ne kertoivat heidän tilanteestaan. Eevi ihan selvästi vieläkin tunsi häntä kohtaan jotain. Sen vuoksi se laulu olikin niin porautunut Kristianin sisimpään, eikä hän edes nyt saanut niitä mielestään. Koko ajan ne sanat vain pyörivät hänen päässään, ja hän tajusi niiden syvempää merkitystä hetki hetkeltä enemmän. Tämä heidän tilanteensa oli hullu.
"Eevi.. Anteeks", Kristian hymähti katsoen Eeviä silmiin. "Mä en koskaan ois saanu valehdella sulle siellä lenkkipolulla. Ihan oikeesti mä.. Mä tunnen ihan samoin sua kohtaan ku aikasemmin."

Kristian joutui hetkeksi kääntämään katseensa maahan, koska oli nyt nolostunut. Mitä jos Eevi sanoisikin, että oli näiden muutamien päivien aikana jo siirtynyt eteenpäin? Ei Kristian kestäisi sitä. Ehkä hänen siis pitäisi sanoa kaikki kerralla? Unohtaa kaikki omat pelkonsa, näyttää, että välitti? Niin sen oli pakko mennä. Päättäväisesti Kristian käänsi katseensa uudestaan Eevin silmiin.
"En oo saanu sua mielestäni tänä aikana. Se on ihan hullua", hän totesi. "Sun ei tarvi sanoa mitään, jos et halua. Mikäli oot jo siirtyny eteenpäin, ymmärrän sen täysin." Ei, Kristian ei ymmärtäisi sitä, mutta ei näyttäisi sitä.

Eevi jäi miettimään ja spekuloimaan niitä Kristianin sanoja vähän turhankin pitkäksi aikaa. Siis sitä, kuinka hän oli kehittynyt. Nii’in, Kristian kyllä tiesi, että miten hän oli ennen laulanut. Siksi tuo ihan hyvällä omallatunnolla pystyi sanomaan hänen olevan kehittynyt. Ja kyllä hän oli kehittynytkin, hyvin paljon.
Eevi muisti kuinka he olivat oikeastaan täällä ensimmäisen kerran tavanneetkin. Voi kun siihen aikaan voisikin vain palata. Kaikki oli ollut paljon yksinkertaisempaa silloin.
Pieni huokaisu karkasikin Eevin huulilta kun hän vain ajatteli asiaa. Ei saisi jäädä liian pitkäksi aikaa unelmoimaan.

Eevi tajusi Kristianin tajunneen hänen sanansa, hän näki sen miehen silmistä. Ei hän voinut edes kuvitella, että olisi niin hyvin pystynyt tunnetta viemään siihen lauluun, jos hänellä ei olisi tällä hetkellä tätä tilannetta päällä. Yllätyksekseen hän kuuli yhtäkkiä Kristianin pahoittelevan. Eevi aukaisi jo suunsa sanoakseen, ettei toisen tarvisi olla asiasta pahoillaan, mutta sitten hän kuuli miehen jatkavan. Mitä? Oliko tuo valehdellut siellä lenkkipolulla? Mutta sehän silloin tarkoitti sitä, että miehellä oli vielä tunteita häntä kohtaan. Voi luoja.

Eevi katsoi Kristiania uskomatta korviaan. Oliko tämä nyt sen leikin seuraava vaihe? Saada hänet taas kuvittelemaan, että heillä voisi joskus olla jotain enemmänkin. Helvetti, ei Kristian tekisi sellaista. Ei ikinä. Vaikka oli tuo näköjään pystynyt valehtelemaan, ettei omistanutkaan enää tunteita. Miksi mies oli antanut hänen luulla jotain sellaista, hän ei enää ikinä haluaisi tuntea sydämensä särkyvän sillä tavalla. Eevi oli tällä kertaa se, joka yritti tavoitella toisen katsetta. Sillä nyt Kristian oli vuorostaan kääntänyt katseensa lattian suuntaan. ’Kato mua’, yritti Eevi viestittää telepaattisesti, mutta yllätysyllätys se ei toiminut.

Hetken kuluttua hänen toiveensa kuitenkin toteutui, ja he katsoivat toisiaan syvälle silmiin.
”siirtyny eteenpäin?”, Eevi toisti miehen päättömät sanat ja katsoi tuota kuin toinen olisi sanonut erittäin huonon vitsin. Minkä mies tosin oli jo tehnyt. Kuinka tuo kuvitteli hänen päässeen eteenpäin.
”Se on ihan hullua, että sä kuvittelet mun saaneen sut pois mielestäni”, Eevi mumisi päätään pudistaen. Eevi oli kyllä ihan sanaton. Ei hän ollut ihan tällaista osannut kuvitella, vaikka oli tästä kyllä unelmoinutkin.
”..miksi sä sanoit niin? Ettei sulla oo mitään tunteita?”, nainen kysyi sitten sen kysymyksen, johon hän kipeästi halusi vastauksen.

Kristian ei pitänyt siitä heidän välillään vallitsevasta hiljaisuudesta. Ehkä Eevi ei pitänyt niistä miehen äskeisistä sanoista ja nyt pohti, miten voisi torjua miehen kaikista kilteimmällä mahdollisella tavalla? Huoh - taas mies oli mennyt tämän ylimiettimisen puolelle. Kristian oli menettänyt sen optimistisuutensa lähiaikoina, ja loppujen lopuksi se oli jopa ärsyttävää. Ei hän edes tiennyt mistä se johtui. Kuitenkin kaikki oli mennyt melko pitkäänkin Eevin kanssa hyvin. Tai no, kuinka hyväksi pystyi kutsumaan tilannetta, jossa nainen seurusteli ja mies oli ihan lätkässä. Niin - ehkä se heidän tilanteensa ei ollutkaan niin kovin hyvä.

Rohkaistuneena Kristian nosti katseensa Eevin silmiin, ja tunsi sen tutun sykäyksen sisimmässään. Ei häntä enää edes huvittanut kääntää katsettaan pois - ei ainakaan Eevin sanelujen jälkeen. Pian hänen huulilleen nousikin se vino hymy, joka ei tosin ollut paikallaan kauaa naisen kysymyksen vuoksi. Miksi mies oli tosiaan valehdellut? Se oli tuhannen taalan kysymys. Oliko hän ainoastaan tehnyt sen, koska tunsi olevansa korvike vai oliko yksinkertaisesti pelännyt? Kristian ei osannut sanoa, miksi.

"En mä tiedä. Mä aattelin aluks, että olin joku Maken korvike mutta kyllä mä pelkäsinkin", Kristian katsoi Eeviä silmiin. "Pelkäsin sitä, että jos kerron tunteistani ku ollaan molemmat sinkkuja, ni katoisit mun elämästä." Mies katseli Eeviä vaisuna. Kristian oli kyllä onnellinen tästä tilanteesta, ihan aidosti oli, mutta silti se puhuminen oli niin vaikeaa. Miten he tästä jatkaisivat? Tapailisivat? Menisivät suoraan parisuhteeseen? Ehkä Kristianin pitäisi ottaa asia puheeksi, mutta hän ei yksinkertaisesti uskaltanut. Miten se uskallus saattoikin puuttua tällaisessa tilanteessa? Avaisi nyt Eevi edes suunsa niin saataisiin tilannetta vähän kevennettyä.

Missä vaiheessa tästä kaikesta oli tullut näin sekavaa? Tai no, kyllä hän ikuisesti muistaisi sen. Kahvilassa. Hän ja Kristian. Ja se pirun haastattelu. Entä jos sitä ei olisi ollutkaan? Entä jos Kristian ei olisi tullut paikalle? Tai jos miehen ystävät eivät olisi ikinä ilmoittaneet miestä siihen? Olisivatko he silti tajunneet kuinka ihana ihminen toinen olikaan? Entä jos ilman sitä he eivät olisikaan ihastuneet?
No, ainakin kaikki olisi ollut helpompaa. Mutta tämä oli paljon ihanampaa. Pitkästä aikaa oikeasti tuntea olevansa todella ihastunut. Mutta tässä oli meinannut käydä huonosti.

Mutta nyt kaikki oli paljon paremmin kuin hetkeä aikaisemmin. Kristian olikin vain valehdellut ettei omistaisi tunteita häntä kohtaan. Eevin huulille kohosi pientä hymyä kun hän huomasi Kristianin huulille kohonneen vinon hymyn. Voi että hän rakastikaan tuota hymyä. Mutta niin, se hänen kysymyksensä sai taas sen hymyn pois molempien huulilta, ja Eevi tajusi kurtistavansa hitusen kulmiaankin. Ryppyjähän tällaisest tulisi kun piti huolehtia ja stressata ja surea ja vaikka mitä muuta.

Kun Eevi kuuli miehen vastauksen, oli tuo ensin järkyttynyt. Mutta mitä kauemmin hän mietti niitä sanoja, sitä paremmin hän ymmärsi, että niissä hyvinkin oli jotain järkeä. Kuka vain ajattelisi olevansa vain toisen korvike, jos tuolle tultaisiin heti eron jälkeen tunnustamaan rakkautta. Mutta hassua oli se, että kyllä Kristian varsin hyvin tiesi, että hän oli ollut ihastunut toiseen jo pidemmän aikaa.
”Katoaisin? Minne?”, Eevi lausahti hölmön kysymyksensä. Mutta oli se kuinka hölmö tahansa, niin ei hän siihen vastausta tiennyt.

Sen lisäksi, että hän halusi tietää vastauksen äskeiseen kysymykseensä, halusi hän tietää vastauksen johonkin paljon tärkeämpään kysymykseen. Mitä nyt tapahtuisi. Nii’in, vihdoin he molemmat olivat sinkkuja. Mutta hän oli melko vasta, todella vasta, eronnut, joten kannattaisiko tästä suoraa hypätä seuraavaan suhteeseen? Pitäisi olla joku laki, missä määrättäisiin kuinka pian saisi alkaa tapailemaan toista eron jälkeen. Kuinka pian saisi alkaa seurustelemaan ja niin edelleen. Liian vaikeaa tämä tällainen oli. No, ehkä heidän ei ainakaan kannattaisi vielä alkaa seurustelemaan. Vaikka heillä molemmilla oli tunteita, melko vahvoja tunteita, niin ehkä kannattaisi ensin vain katsoa millaista tapaileminen olisi? Pystyisikö nyt oikeasti olemaan toisen seurassa luontevasti, kun vihdoin se oli jopa sallittua.

Kristian ihmetteli, ettei Eevi reagoinut mitenkään tähän korvike-asiaan, vaan kysyi, että minne olisi muka kadonnut. Olisi Kristian odottanut jonkinlaista vastausta tuohonkin, mutta ilmeisesti sellaista ei tullut. Ei Kristian kyllä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Saattoi kuitenkin olla, että Eevi piti Kristianin luuloa niin typeränä, ettei siihen kannattanut edes vastata. Jos Kristian olisi oikeasti ollut Maken korvike, niin Eevi olisi varmaan suoraan pyytänyt Kristiania suhteeseen. Nyt hän ei kuitenkaan selvästi tiennyt, että miten tästä jatkettaisiin. Tai siltä ainakin vaikutti.

"Mä vaan pelkäsin että sä katoaisit mun elämästä", Kristian totesi vaisusti. Noloa sanoa noin. Kyllä hän nimittäin joka tapauksessa olisi Huvilakujalla Eeviä nähnyt. Ehkä Kristianin olisi taas pitänyt selittää mielipidettään taas enemmän, mutta nyt puhuminen oli kovin vaikeaa.
"Tai siis, tarkotan sitä silleen.. Silleen.. Ähh", mies pudisti päätään. Taas kerran hän oli menettänyt puhekykynsä. Kuinkahan hiton monta kertaa niin oli jo Eevin kanssa käynyt? Tämähän alkoi mennä suorastaan naurettavaksi, ainakin Kristianin puolelta. Eevi nyt sentään osasi vielä puhua.

"Sitä mä vaan, että en haluu menettää sua. Sä oot mulle liian tärkeä", Kristian totesi nolosti. Vaikka hän lopultakin oli saanut sanottua sen, mitä oli pakko ilmaista, tuntui se yhä niin surkealta. Ei miehen kuulunut olla tällainen suhteen herkkä osapuoli. Kristian varmaan oli nainen, ainakin henkisesti. Missäköhän vaiheessa Kristian alkaisi jo miehiäkin metsästämään?
"Mä vaan mietin, että kuulutaanko me yhteen", Kristian nosti katseensa Eevin silmiin. Saisivatkohan he joskus sen onnellisen lopun sieltä satukirjoista?

Eevi oli edelleen ihan hölmistynyt. Miksi hän katoaisi toisen elämästä?
"En edelleenkään tajua miksi katoaisin? Ja ethän sä oikeasti luullut olevasi joku Maken korvike", Eevi älähti päätään pudistaen.
"sussa ja Makessa ei oo mitään samaa, onneksi. Ja kuten tiedät, tai ainakin toivon sun tietävän, mä ihastuin suhun jo mun ja Maken suhteen aikana. Joten en mä halua sun korvaavan Makea tai mitään sellaista.", Eevi lausahti yrittäen taas tavoittaa Kristianin katseen.

Eevi jäi odottamaan, että saisi jotain järkevämpää vastausta siihen, että miksi Kristian oli pelännyt hänen tekevän jonkinasteisen katoamistempun. Se miehen seruaava lause oli kyllä semmoinen mitä Eevi ei ollut osannut odottaa. Pieni lämmin hymy levisi naisen huulille kun hän jäi hetkeksi fiilistelemään niitä ihania sanoja.
"et sä mua menetä", Eevi lupasi kuullen vielä ne jälkimmäiset sanat mielessään. Hän oli Kristianille liian tärkeä. Hui. Olikohan kukaan ennen sanonut hänelle noin?
"..sä oot mulle myös tärkee. Voit vaan kuvitella kuinka pahalta tuntu tajuta, että mä menetin sut", Eevi totesi tuntien kylmiä väristyksiä selässään kun edes ajatteli sitä tunnetta, joka hänet oli vallinnut sen lenkkipolulla käydyn keskustelun jälkeen.

Eevi katsoi Kristiania silmiin miehen sanojen jälkeen, ja ilokseen huomasi toisenkin nyt katsovan hänen suuntaansa. Aivan, juuri tuota asiaa hän oli pohtinut.
"sitä me ei voida tietää", Eevi lausahti melko hiljaa, olkiaan kohauttaen.
"mutta me voidaan yrittää ottaa selvää", nainen vielä ehdotti hitusen kysyvästi. Ei hän tarkoittanut, että heidän pitäisi heti suhteeseen hypätä. Mutta kyllä hän halusi katsoa, voisiko heistä tulla jotain.

No niin - ottihan se Eevi puheeksi sen Maken korvikkeena olemisen. Kyseisen naisen viimeiset sanat saivat miehen nostamaan katseensa toisen silmiin. Hän ei kuulemma ollut kuin Make, ja se oli vain hyvä asia. Miksi Eevi oli sitten aikoinaan edes ollut Maken kanssa? Kukaan ei varmastikaan olisi suhteessa, mikäli siinä ei olisi tunteita mukana. Ellei Eevi sitten vaan tuntenut olevansa pakotettuna siihen.
"Mä en vaan tajua. Miks sä et sillo jättäny Makea, jos et kerran ollu onnellinen?" Kristianin oli pakko kysyä. Eevi olisi halutessaan voinut jättää tuon ja milloin vain tulla Kristianin luo. Ähh, nyt Kristian oli itsekäs. Ei hän voinut olettaa, että Eevi halusi hänet ihan varmasti Maken jälkeen. Ties vaikka tuo olisi löytänyt jonkun toisen. Siitä Kristian ei kyllä selviäisi.

Kristianin huulille nousi taas pian se vino, lempeä hymy. Naisen sanat tuntuivat hyvältä. Ei mies ollut edes ajatellut, että olisi voinut saada Eevissä aikaan ikävöivän reaktion. Tai no, ehkä hän saattoikin sitä ajatella, muttei kehdannut tuoda niitä ajatuksiaan esille. Ei Kristian halunnut luoda itsestään kaikkitietävää, itsekästä kuvaa.
"Mä oon Eevi ihan oikeesti pahoillani. En ois koskaan saanu tehdä niin, mutta mä olin idiootti. Puhuin siitä, kuinka Make aina kohteli sua väärin ja sitten mä itte sanoin sulle vääriä asioita.. Oon aika tekopyhä", Kristian hymähti. Siltä hänestä tosiaan sillä hetkellä vähän tuntui.

Mies ehti jo pelästyä Eevin sanojen jälkeen. Eikö häntä enää kiinnostanutkaan? Kiinnosti toki, ja sen mies sai selville Eevin lausahduksesta. Kristianin pitäisi alkaa pikkuhiljaa luottamaan itseensä ja tähän suhteeseen. Ei Eevi ollut sellainen nainen, jonka kiinnostus katoaisi hetkessä, sen jos jotain hän oli tajunnut.
"Miten sä tätä haluaisit testata?" Kristian kysäisi lämpimään, ehkä hieman flirttailevaankin sävyyn, ja asteli muutaman askeleen lähemmäs Eeviä. Katsekontaktia mies yritti etsiä heti.

Taas se kysymys, jota Eevi inhosi. Se perinteinen miksi. Miksi oi miksi hän oli kituuttanut huonossa suhteessa, jossa hän ei ollut onnellinen. Välillä suhteessa toki oli ihania hetkiä, mutta pohjimmiltaan koko suhde oli ihan läpimätä. Ei sitä olisi voinut enää mikään pelastaa. Eevi vain toivoi, että seuraavat naiset eivät joutuisi kokemaan sitä samaa. No, ehkä se vika oli hänessä, ja Make muuttuisi erilaiseksi erin naisen kanssa.
"mä en oikeasti tiedä tuohon vastausta", Eevi lausahti hiljaisuuden keskelle.
"Tai siis en mä tiedä. Mua pelotti. Musta tuntu, että mä en voi vaan lähteä siitä. Tai siis niin.. en mä osaa sanoa", Eevi älähti. Kyllä hänellä oli päänsä sisällä kutakuinkin kasassa syitä miksi hän oli suhteeseen jäänyt. Mutta miten sanoa sekava ajatuksenjuoksu niin, että toinenkin ymmärtäisi.

Eevi toivoi Kristianin unohtavan koko Maken nyt. Ja sen, että hän ei ollut miestä jättänyt, vaikkei ollut onnellinen, ja tykkäsi Kristianista. No, yhtä helposti se varmasti unohtui kuin se, että mies oli oikeasti kehdannut valehdella hänelle tunteistaan. Ei Eevikään sitä kauheaa tunnetta hetkeen varmasti unohtaisi, vaikka kyllä pystyisi olemaan ajattelematta sitä nyt, jos vain halusi. Ja kyllähän hän halusi, mies kun oli jo pyytänyt anteeksi.
"mä oon antanu sulle jo anteeksi sen", Eevi lausahti. Aivan, ainahan hän antoi kaiken kaikille anteeksi. Hitto, ehkä hänen pitäisi vihdoin yrittää opetella sanomaan ei. Ja oikeasti näyttämään se, että nyt toinen teki väärin. Mutta ei tämä juttu niin suuri asia ollut, että olisi pitänyt suuttua. Tai no, joku toinen olisi saattanutkin olla todella loukkaantunut, mutta ei hän pystynyt nyt sellaiseen kun oli niin ilahtunut siitä, että toisella oikeasti oli vielä tunteita häntä kohtaan.

Eevin kuullessa Kristianin kysymyksen hänen lausahduksensa jälkeen, ja hänen vielä huomatessa miehen virneen, karkasi naisen huulilta naurua. Eevi katsoi Kristiania suoraa silmiin ja kohotti pienesti kulmiaan.
"jaa'a. Onko sulla jotain mielessä?", Eevi kysäisi päätään hitusen kallistaen, mennen sitten ihan Kristianin eteen seisomaan. Eevin huulilla oli pientä hymyä, ja tuon silmäkulmasta löytyi pientä pilkettä. Toivottavasti he saisivat kaikki vakavat jutut nopeasti puhuttua, jotta he voisivat taas olla rennommin ja vapaammin toistensa seurassa. Kuten esimerkiksi ensin siellä kahvilassa. Heillä oli oikeasti juttu luistanut silloin todella hyvin. Sitä oli ikävä.

Kristian tutkaili Eeviä tarkkaavaisesti vastausta odotellessaan. Hän yritti löytää tuon elekielestä jotain vinkkiä siitä, että miten hän tuohon kysymykseen suhtautui. Sellaista mies ei kuitenkaan millään löytänyt. Ei, vaikka hän oli oppinutkin tuntemaan Eevin melko hyvin lähiaikoina. Ehkä tästä asiasta Kristian ei voisikaan tietää. Eikä hän muutenkaan mikään ajatustenlukija ollut.
"Sulla olis ollu ihmisiä sun ympärillä jo aikasemmin, mutta kai sä et sillon vielä tajunnu sitä. Mun luo sä oisit voinu tulla koska vaan, niin ku sä tulit sillo kerran", Kristian totesi katsellen Eeviä ymmärtäväisesti. Sitä mies ei tiennyt, että tajusiko nainen, miten oikeastaan vaikuttikaan Kristianiin. Hänellä oli ollut jopa univaikeuksia ilman Eeviä, ja niin monet kerrat miehen olisi tehnyt mieli soittaa tai mennä pimputtamaan ovikelloa. Kristian häpesi kaikkea tapahtunutta vaikka kuinka paljon.

"Mutta mä en anna sitä itelleni anteeks. Mä melkein menetin upeen naisen eikä sitä voi antaa anteeks itelleen", Kristian hymähti. Häntä tosiaan otti päähän. Jos Eevi ei olisi näin anteeksiantava, joutuisi mies nyt rypemään omassa typeryydessään ja tulisi hänen unohtaa nainen kokonaan. Hän ei kuitenkaan voisi tehdä sitä - ei enää. Tuntui siltä, että Kristian ei enää voinut edes hengittää ilman Eeviä, niin kliseiseltä kuin se kuulostikin. Hän vain.. Hän oli koukussa. Eevi oli kuin joku huume Kristianille. Mies ei meinannut saada naisesta tarpeekseen. Olivatpa he olleet hölmöjä, kun aikoinaan kuvittelivat, että tämä heidän välinen tunneryppäänsä menisi ohitse. Onneksi se ei mennyt ohi.

"No.. Mua ainaki kiinnostais tietää, että onko meidän välillä vielä sähköä", Kristian virnisti flirttaavaan sävyyn, ja vilkaisi nopeasti Eevin huulia omiaan nuolaisten. Siellä hississä heidän välilään oli ollut kipinää vaikka kuinka paljon, ja meis tiesi, ettei se ollut kadonnut minnekään. Tällainen varmistus oli kuitenkin pakko tehtävä. Kristian vei varoen kätensä Eevin lantiolle, kunnes laittoi ne hänen ympärilleen. Oliko mies oikeasti jännittynyt tästä tilanteesta? Ilmeisesti. Lopulta Kristian kumartui roimasti alaspäin painamaan pitkän, hellän suukon Eevin huulille. Kyllä - sitä sähköä oli vieläkin.

Ne Kristianin sanat saivat Eevin huokaisemaan pienesti.
"kyllähän mä sen tiesin. Kait", Eevi mumisi. Niin, olihan hän jollain tasolla sen tiedostanut, mutta vaikea ihmismieltä ja käyttäytymistä on tulkita. Varsinkin hänen. No, hän oli nainen, eikö naisia ollut aina vaikea ymmärtää? Ja niinhän sitä sanottiin, että naiset ovat monimutkaisia. Taisi olla totta tämäkin lausahdus..

"no, toivottavasti sä voit vielä joskus elää sen asian kanssa", Eevi lausahti pienesti hymyillen, yrittäen saada Kristianin tajuamaan, että kaikki oli hyvin. Toinen ei ollut menettänyt häntä, ja pitäisi miehen osata antaa itselleenkin anteeksi, olihan hän sen jo tehnyt. Mutta oli harvinaisen ihanaa kuulla Kristianin sanovan häntä upeaksi naiseksi. He eivät Kristianin kanssa seurustelleet, ja tuo oli jo nyt sanonut mitä ihanimpia asioita hänelle. Ei Makelta tuollaista ollut kuullut. Paitsi korkeintaan päissään kun tuo halusi seksiä, hah. Näihin ihaniin sanoihin pitäisi siis tottua, ettei hän saisi vielä jotain sydänkohtausta kun jokainen niistä lausahduksista uhkasi saada hänen sydämensä pamppailemaan hulluna.

Ne Kristianin sanat saivat pientä punaa nousemaan Eevin poskille samalla kun naisen huulet kaartuivat pieneen virneeseen. Mieleen muistui se hissiepisodi kun hän oli melkein ahdistellut Kristiania. Niin, häntä nolotti oma käytöksensä. Kuka normaali seurusteleva ihminen sillä tavalla ahdistelisi toista, että kipuaisi melkein syliin istumaan ja suutelisi. Ja tivaisi, että eikö heidän välillään muka ollut sähköä. Voi luoja. Mitään Eevi ei tähän enää ehtinyt, tai oikeastaan tajunnut, sanoa, kun hän jo tunsi miehen kädet lantiollaan, ja siitä ne kiertyivät hänen ympärilleen. Eevi nosti kätensä Kristianin niskaan ja toivoi jo toisen suutelevan. Eevi nousi varpailleen hetkeksi Kristianin kumartuessa, silloinhan hän tuntisi nopeammin miehen huulet omillaan. Eevi vastasi siihen hellään suudelmaan, ja tuntui kuin koko muu maailma olisi sumentunut heidän ympäriltään. Olivat vain he. Hän ja Kristian. Ja vaikkei hän mitään älyttömiä ajatuksia pystynytkään päässään muodostamaan, niin kyllä hän sen tajusi, että sitä sähköä oli heidän välillään edelleen.

"mmm, no mikä on sun diagnoosi? löytykö sähköä vai ei?", Eevi yritti kysyä mahdollisimman normaalin kuuloisesti sen suudelman jälkeen, vaikka tuntui kuin hän olisi voinut tuupertua. Tiesikö Kristian kuinka voimakkaita tuntemuksia tuo sai hänessä aikaan? Luoja, he olivat vain suudelleet, ja hän oli valmis siihen, että jalat lähtisivät alta. Se vain oli tuntunut niin mahtavalta pitkästä aikaa. Ja heti hän janosi vain lisää ja lisää, uudelleen Kristianin huulet omiaan vasten.

Kristian vilkaisi Eeviä toisen huokaistessa. Toivon mukaan nainen ei ollut ottant hänen sanojaan jonkinlaisena kritiikkinä, koska sanojen tarkoitus ei ollut sellainen.
"Sä et kai sitten oo itte vaan tajunnu sitä", mies hymähti, ei kuitenkaan paheksuvasti vaan vähän haikeanakin. Eevi olisi jo kauan sitten voinut jättää Maken ja astua ihan uuteen elämään, tulisi se uusi elämä olemaan sitten Kristianin kanssa tai ilman. Totta kai Kristian toivoi olevansa osa Eevin elämää, mutta saattoi olla, ettei niin kävisi, jos nainen nopeasti mieltänsä muuttaisi. Tällä hetkellä asiat kuitenkin näyttivät hyviltä - todella hyviltä.

Kristian vain naurahti kevyesti naisen sanoille. Niin, ehkä hänen tosiaan pitäisi oppia elämään sen asian kanssa, mutta helvetin vaikeaa se kuitenkin oli. Kaikesta huolimatta mitään pahaa ei nimenomaan ollut tapahtunut. Ei Eevi ollut kääntänyt Kristianille selkäänsä vaan oli ottanut tuon lähes avosylin vastaan. Jos Eevi olisi ollut yhtään ilkeämpi henkilö, olisi tuo voinut vain haistattaa Kristianille vitut huolettomaan sävyyn ja jatkaa elämäänsä. Vaikutti kuitenkin siltä, että Eevi ei pystynyt pääsemään Kristianista yli - ja tunne oli kyllä ihan molemminpuolinen. Niin oudolta kuin se kuulostikin, vaikutti siltä, että Kristian ei pystynyt jatkamaan elämäänsä ilman Eeviä.

Kristianin vino hymy leveni entisestään, kun hän näki sen punan Eevin poskilla. Mahtoikohan tuo muistaa sen hissiepisodin? Kai tuo muisti. Kristiania se hävetti vieläkin. Hitto, hän oli mennyt kertomaan Eeville, kuinka kävi kuumana tuohon vaikka nainen olikin varattu. Eivät miehen tunteet olleet vieläkään muuttuneet mihinkään suuntaan. Tai no, uutta oli se, että Eevi ei enää ollut varattu, vaan vapaa kuin taivaan lintunen. Kristianilla oli nyt siis mahdollisuus tehdä siirtonsa.
Miestä huvitti, kuinka Eevikin oli varpustellut ylöspäin, jotta heidän huulensa kohtaisivat mahdollisimman pian. Heillä oli kokoeroa kyllä todella paljon, mutta sellaiset pariskunnathan olivat vain suloisia. Suloista oli myös tämä koko tilanne; Kristian ei keskittynyt mihinkään muuhun kuin Eeviin. Mahtoikohan käytävällä edes liikkua ihmisiä?

"Mun diagnoosi on, että me tarvitaan uusintakierros koska en oo nyt ihan varma", Kristian flirttaili avoimesti. Ettei mies ollut varma, vai? Siitä sähköstä jos jostain hän oli varma. Mies janosi Eevin kosketuksia, tuon huulia omillaan ja muutenkin koko naista. Lopulta Kristian painoikin uudelleen huulensa Eevin omille, ja painoi tuon huulille koko ajan uusia, lempeitä suukkoja. Taivas se tuntui hyvältä.

Eevi hymähti pienesti niiden Kristianin sanojen jälkeen.
"aivan, ehkä mä en tosiaan vaan tajunnu sitä", Eevi lausahti pienesti päällään nyökäten. Hän sai siis jo toisen vaihtoehdon mietintöihinsä. Se ensimmäinen vaihtoehto oli se, että hän oli alitajuisesti tiennyt asian. Mutta eihän se sulkenut pois sitä, että hän ei asiaa ollut tajunnut. No, ei hän asiaa jaksanut jäädä enää vatvomaan. Pääasia oli, että hän oli saanut jätettyä Maken. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Eevin huulilla käväisi pieni virnistys kun Kristian naurahti hänen sanoilleen. Vaikka se oli pelkkä heitto ollut, niin jos asia oikeasti häiritsi Kristiania, mikä tuntui epätodennäköiseltä, niin tuon oikeasti pitäisi onnistua antamaan itselleen anteeksi. Koska hänkin oli antanut anteeksi Kristianille, vaikkei miehelle missään vaiheessa ollut edes suuttunut, niin pitäisi miehenkin antaa itselleen anteeksi. Oli kyllä ihana tajuta, että kerrankin joku oli oikeasti pahoillaan, ja katui sanojaan. Ja Kristianiin hän pystyisi luottamaan, vaikka tuo oli hänelle ensin tunteistaan valehdellut. Tulevaisuus näytti valoisalta, ja Eevi olisi halunnut tietää millaiseksi elämä muuttuisi. Tulisiko heistä Kristianin kanssa jotain. Ja jos ei tulisi, niin ainakin he olivat antaneet sillä mahdollisuuden.

Eevin huulilta karkasi pientä naurua kun hän kuuli Kristianin vastauksen, kuinka tuo ei ollut asiasta varma.
"mm, silloin on varmaan tosiaan parempi ottaa uusinta niin saadaan varmuus tähän asiaan", Eevi lausahti flirttaavaa hymyä huulillaan, janoten lisää suudelmia, lisää kosketuksia mieheltä. Mielessä käväisi ajatus, että tämän oli pakko olla jonkinnäköistä kohtalon ohjailua. Hehän olivat ensimmäisen kerran kunnolla törmänneet toisiinsa täällä. Ja nyt voisi melkein sanoa, että heidän rakkaustarinansa alkoi täällä samassa paikassa. Kuinka romanttista. Paitsi, että ei tämä virallisesti vielä mikään rakkaustarina ollut. Paitsi Eevin pään sisällä kylläkin.

Lopulta Eevi tunsi taas Kristianin huulet omillaan, ja nainen vastasi näihin lempeisiin suukkoihin, joita mieheltä sai osakseen. Hän ei pystynyt pitämään pientä hymyä pois huuliltaan, vaan hymyili pienesti miehen huulia vasten niiden suudelmien välillä. Ja miksi sitä hymyä olisikaan pitänyt väkisin peitellä? Kait sitä sai näyttää kuinka onnelliseksi tällä hetkellä itsensä tunsi.
Eevin mielessä käväisi ajatus, kuinka heillä olisi voinut olla tällaista jo aikoja sitten. Jos hän vain olisi tajunnut jättää Maken aiemmin.. Mutta ei niin ei. Pääasia, että he olivat tässä ja nyt, molemmat vapaita, ja molemmilta löytyi tunteita.
"taitaa sitä sähköä vielä löytyä", Eevi mumisi huvittuneisuutta äänessään, ihan kuin siinä olisi edes mitään epäselvää ollut.

Kristian katseli Eeviä tuon puhuessa siitä, ettei hän varmaankaan vaan ollut tajunnut sitä. Voi, kuinka mies toivoikaan, että Eevi olisi silloin sen tajunnut. Tuo olisi tosiaan koska vain voinut tulla Kristianin luo ja puhumaan kaikesta heidän välillään tapahtuneesta. Kristianista tuntui, että hän pystyi antamaan Eeville uuden alun, sellaisen alun, jonka Eevi ansaitsi. Ja vaaleatukkainen kaunokainen ansaitsi vain parasta. Kristian ei tiennyt kyllä sitä, että voisiko hän luetella itseään parhaaksi mahdollisesti miesystäväksi, mutta hän pystyi ainakin yrittämään. Ei kukaan voinut rankaista häntä yrittämisestä.

Kas vain, Eevi oli täysin samaa mieltä uusinnasta - ja miksei olisikaan ollut? Jos Kristian ei nyt lukenut naisen eleitä ihan väärin, niin vaikutti siltä, että tuolta oli mennyt lähes jalat alta. Outoa, että Kristian sai jollekin naiselle sellaisen reaktion aikaan. Ei hän silloin lukioaikaisina biletyksinään tuntenut tällaisia tunteita. Ehkä hän tunti niitä silloin joskus exänsä kanssa, mutta ei mikään ollut aiemmin ollut näin vahvaa. Kristianista tuntui, että hän oli maailman huipulla Eevin kanssa. Hän oikeastaan tunsi itsensä aidoksi mieheksi - niin typerältä kuin se kuulostikin. Kristian vaan pystyi olemaan miehekäs Eevin kanssa.

Kun Kristian tunsi Eevin hymyilevän, ei hänkään voinut tehdä muuta kuin hymyillä. Hemmetti, saiko näin onnellinen edes olla? Kyllä sai, vaikka mies aina välillä pelkäsikin tämän kaiken olevan pelkästään jotain toivekuvaa. Hän oli niin pitkään halunnut uuden, vakaan parisuhteen, ja uskoi, että Eevin kanssa se oli mahdollista.
"Kyllä, sitä tosiaankin löytyy", mies totesi niiden suukkojen loputtua. Kristian olisi kyllä mielellään halunnut jatkaa niitä pidempäänkin, mutta ehkä se oli järkevämpää, että he eivät suutelisi tässä käytävässä. Ties ketä heitä katselisivat. Mieluummin Kristian piti tämän heidän välisen asiansa yksityisenä - ainakin vielä.

"Mennään samaa matkaa?" Kristian hymyili vinosti, ja irrottauduttuaan naisesta tarttui toisen käteen. Eevillä vaikutti olevan kaikki kamat mukana, joten niin hän alkoi ohjata naista ulko-ovelle toista kädestä kiinni pitäen. Että se tuntui hyvältä - ja niin pirun oikealta. Tästä heidän suhteestaan tulisi vielä syvä. Ihan varmasti tulisi.