You can say I didn't give you my all

Keskiviikko 4.1.2012 klo 18:00 ->
Lenkkipolku
Eevi Laakso & Kristian Nevantaus

Eevi

Eevillä oli ollut maailman huonoin aloitus tälle vuodelle. Ei hän olisi mitään ihmeellistä vaatinutkaan, mutta tämä oli nyt kyllä joku niin pohjanoteeraus, että huhhuh. Tai siltä naisesta ainakin oli sinä iltana tuntunut, kun kyynelkanavat olivat auenneet toaalisesti. Tällä hetkellä Eevi ei tosin enää tiennyt oliko tämä parasta mitä hänelle oli tapahtunut..

Eevi ja Make olivat lähteneet viettämään romanttista viikonloppua kotiseudulleen, Ouluun. Romanttinen viikonloppu olikin vaihtunut lauantain ja sunnuntain välisenä yönä eroamisviikonlopuksi Maken jäädessä kiinni pettämisestä. Sunnuntaina Eevi otti ensimmäisen junan Helsinkiin, Makelta salaa tietenkin, ja lähti nopeasti kotiinsa. Hän ei halunnut olla miehen kanssa enää ikinä missään tekemisissä.
Helsingissä Eevi soitti veljensä hakemaan itsensä junalta, ja matkalla kotiin hän soitteli hän kaikille mahdollisille ihmisille, jotka osaisivat sarjoittaa lukkoja.
Lukot asuntoon tuli vaihdettua, ja Eevi roudasi kaikki Maken tavarat asunnon ulkopuolelle laatikoihin. Tässä vaiheessa hänelle oli aivan sama suuttuisiko Make, ja varastettaisiinko mieheltä tavaroita. Hän ei vain halunnut miestä tähän asuntoon enää ikinä. Olihan asunnon omistajan kohdalla hänen nimensä, ja allekirjoituksensa, joten ei tässä mikään lakikaan olisi Maken puolella. Toivottavasti..

Vasta tämän kaiken jälkeen Eevi oli antanut itselleen luvan romahtaa. Monet helvetilliset vuodet hän oli kestänyt Maken hakkaamista ja henkistä väkivaltaa, uskotellen itselleen kuinka kaikki muuttuisi paremmaksi. Ja sillä kusipäällä oli sitten pokkaa mennä pettämään häntä. Helvetin idiootti.
Jossain vaiheessa kämpän ulkopuolelta alkoi kuulumaan Maken raivoamista ja hetken Eevi meinasi jo nöyränä tyttönä mennä avaamaan oven, pahoittelemaan, ja sanomaan, että hän rakastaa toista. Sitä hän ei kuitenkaan saanut tehtyä, onneksi. Ensimmäistä kertaa hän todella oli mieheltä täydellisesti turvassa, ja se oli ihana tunne.

Nyt parin päivän jälkeen Eevi alkoi pikkuhiljaa jo koota itseään. Hän oli sanonut töihinsä, että olisi tämän viikon pois, ja se yllättäen sopi hänen työnantajalleen. Kotonaan Eevi olikin vain maannut sängyssä ja miettinyt miksi hänen elämässään piti käydä näin. Miksi juuri hän? Pari päivää tässä oli ollut aikaa pyöritellä asioita mielessään ja Eevi mietti, että tässäkö oli hänen pelastuksensa. Entä jos tämä olisikin vain hyvä juttu? Hän voisi vihdoin elää omaa elämää, pelkäämättä.
Kotona möllöttäminen alkoi pikkuhiljaa jo riittää, ja Eevi aikoi sosialistua, ja nähdä päivänvalon. Niimpä nainen olikin saanut aikaiseksi vaihtaa yövaatteensa lenkkikamppeisiin, ja niimpä hän olikin nyt lähtenyt lenkille, toiveenaan ettei kukaan ihminen, ainakaan tuttu, tulisi vastaan.

Lenkille lähtiessään Eevi oli sitaissut hiukset ponnarille ja meikannut hitusen, ettei näyttäisi niin kuolleelta. Vaikka melko rähjäiseltä hän varmaan näytti siitä huolimatta. Ja kyllähän sen huomaisi, jos tarkasti katsoisi, että jotain oli tapahtunut. Siispä juoksemaan lähtiessään, ja korvanapit korviinsa pistäessään hän toivoi, että olisi todella ainut, joka haluaisi lenkkeillä. Mutta se pyyntö toki olisi melko turha.
Eevi juoksi ripeää tahtia saaden jonkinasteista mielihyvää siitä, että kehon tarvitsi tehdä jotain työtäkin. Sen lisäksi, vaikka musiikki pauhasikin kovalla, hän pystyi ajattelemaan asioita. Mutta hänen ei tarvinut ajatella, mikäs sen ihanampaa.
Ja tällä kertaa Eevi ei enää niin hirveästi miettinyt Makea, vaan ajatukset liittyivät Kristianiin. Aivan, hän ei ollut miehellekään sanonut vielä mitään siitä, että oli jättänyt Maken.

Kristianin kaikki energiavarastot oli kulutettu loppuun. Muutaman viikon ajan miehestä oli tuntunut siltä, että hän ei jaksanut yksinkertaisesti mitään tai ketään. Loppujen lopuksi hänellä oli kuitenkin velvollisuuksia, ja niitä hänen tuli noudattaa - esimerkiksi työnsä oli sellainen. Vaikka Kristian oli ollut kuin raato vähän aikaa, päätti hän kuitenkin joka aamu opettamaan oppilaitaan. Viisasta vai ei, sitä ei voinut sanoa kukaan. Mitään hyötyä Kristianin opettamisesta ei kuitenkaan ollut, koska hän oli huomannut, että oli alkanut menemään sekaisin ihan turhissa asioissa. Jopa nuotit sekoittuivat miehen päässä ja se jos jokin vaikeutti opetustyötä.

Tänään Kristian oli kuitenkin päättänyt lähteä lenkille. Ehkä raikas ulkoilma ja liikunta piristäisivät häntä - nimenomaan ehkä. Jostain kumman syystä mies oli ollut myös harvinaisen pessimistinen, tai no, se syy oli kyllä ilmiselvä; Eevi Laakso. Kyseinen nainen oli saanut miehen ihan sekaisin sanoillaan ja eleillään, ja sen kautta miehestä oli tullut pessimistinen vähän kaikkea kohtaan. Eevi puhui, kuinka välitti ja silti totesi, että ei olisi saanut vetää Kristiania juttuun mukaan alun perinkään. Mutta mihin helvetin juttuun? Se oli asia, joka oli vaivannut miehen mieltä vaikka kuinka pitkään.

Ihme kyllä se lenkki vaikutti ihan piristävältä, tai ehkä se oli iPodin kuulokkeista soiva rock-biisi, mikä sai miehen mielen korkeammalle. Syy siihen oli nyt ihan sama, koska pelkkä piristymisen tunne sai Kristianin hyvälle tuulelle. Raikkaalla, talvisella ilmallakin oli varmasti syynsä piristymiseen.. Ähh, se oli ihan vaan osien kokonaisuus. Ei niitä tarvinnut yksittäin alkaa selittämään.
Siinä reippaasti kävellessään mies alkoi hahmottamaan edessään naishahmon. Jokin tuossa siluetissa oli niin tuttua, mutta ei mies jaksanut siihen kiinnittää huomiota - tai ehkä jaksoi sittenkin. Kristian oli tosiaan jäänyt tuijottamaan tuota vastaan tulevaa hahmoa. Mitä lähemmäksi hahmo tuli, sitä tutummaksi se muuttui. Lopulta, kun se oli melkein kohdalla, Kristian tunnisti hahmon. Eevi.

Kristian tyytyi vain heilauttamaan kättään pikaisesti, ja oikeastaan vain ripeensi tahtiaan päästäkseen naisen ohi nopeasti. Mies ei ollut nyt valmis kohtamaan Eeviä - ei vielä. Tai ehkä ei koskaan. Vaikeaa tämä tunne-elämä.

Eevi juoksi juoksemistaan, ja jossain välissä älysi, että ehkä tässä voisi yrittää havaita ympäristöäänkin. Naisella ei ollut mitään muistikuvaa siitä, missä hän oli juossut, oliko ihmisiä tullut vastaan ja millaista ympäristö oli ollut. Hän oli vain juossut ja juossut ajatuksissaan. Melkein sama jos olisi juossut silmät suljettuina, mutta ei ehkä siltikään. No, ainakin Eevi tiesi, missä hän tällä hetkellä juoksi, ja eikö se ollut jo ihan hyvä?

Tarpeeksi juostuaan Eevi vaihtoi kulkunsa kävelyksi ja tunsi olonsa pitkästä aikaa kevyeksi ja jopa iloiseksi. Miksei hän muistanut kuinka ihanaa oli lähteä kunnon lenkille kun kaikki tuntui kaatuvan niskaan. Ja muutenkin, liikunta piristi kummasti.
Se iloinen olotila vaihtui kuitenkin melko nopeasti sekavaksi, kun Eevi tajusi Kristianin kävelevän vastaan. Tuntui kuin sydän olisi jättänyt yhden lyönnin välistä, ja Eevi tajusi samalla, että nyt hän jopa sai olla ihastunut toiseen, kun ei enää seurustellut.

"Heii", Eevi lausahti kun he kohtasivat toisensa, mutta miehen käytös jäi ihmetyttämään Eeviä. Mies ei kunnolla tervehtinyt, mutta sentään nosti kättään. Eevi käännähtikin ympäri ja katsoi Kristiania, joka oli selvästi alkanut kävellä nopeammin hänen kohdallaan. Mikä tuolla oikein oli? Oliko jotain tapahtunut? Heidän välillään? Kristianin ja jonkun toisen välillä?
No, siitä Eevi päätti ottaa selvää, sillä ei hän halunnut, että nyt heidän välinsä muuttuisivat kylmän viileiksi. Ei hän halunnut luopua Kristianista. Vaikka toinen olisi vihainen, tai ei haluaisi mitään enempää, niin Eevi haluaisi pysyä edes ystävinä.

Nainen lähtikin hölkkäämään Kristianin perään, saavuttaen toisen nopeasti ja hidastaen kävelyksi toisen vierelle. Hetken ajan Eevi oli vain hiljaa, odotellen jos toinen sanoisi jotain. Tai no ei se hiljaisuus ehtinyt edes pysyä kun hän oli heti itse kyselemässä miehen käytökselle syytä.
"vältteletkö sä mua?", Eevi kysäisi hämillään, yrittäen saada jotain tolkkua miehen käytökseen. Olisi tehnyt mieli vain heti pamauttaa uutinen 'mä jätin Maken', mutta ensin hän halusi selvittää tämän asian.

Kristiania hävetti oma käytöksensä - ja niin kuuluikin. Naisrukka oli tervehtinyt kyllä ihan mielellään, mutta hän oli vaan väliinpitämättömästi heilauttanut kättään. Kuka aikuinen mies niin teki? Ei kukaan, paitsi Kristian. Mistä lähtien hän edes oli ollut tällainen kakara? Yleensähän mies oli asiallinen ja oikein aikuismainenkin, mutta nyt se oli kyllä unohtunut ihan täysin. Hyvä Kristianin kaltaisen kakaran oli jotain lapsiakin koulussa opettaa. Naurettavaa käyttäytymistä.

Mies luuli jo hetken, että oli päässyt naisen ohi ilman, että hänen piti sanoa mitään, mutta se toivekuva kuitenkin haihtui, kun mies tunsi hahmon vierellään. Hänen ei edes tarvinnut katsoa viereensä, kun Kristian jo tunsi sen hahmon Eeviksi. Ei Kristian erehtynyt naisen askeleista tai elekielestä. Äsh, Kristian halusi unohtaa tuon naisen! Miksi tuo kuitenkin aina hyppäsi hänen mieleensä ties missä ja hallitsi jopa hänen mielialojaan? Kaikki oli ihan sekaisin. Mies otti korvanapin korvastaan kuullessaan Eevin kysymyksen - sen hän kuuli jopa kuulokkeiden läpi.
"En mä sua välttele", Kristian luonnollisesti heitti valheen. Ei hän voinut sanoa suoraan, että vältteli naista, koska sehän olisi ollut noloa. Ei kahden aikuisen kuulunut toisiaan vältellä, tai toisen heistä tässä tapauksessa. Kristian kyllä joskus vihasi itseään.

Kristian hiljentyi saman tien uudelleen. Ei hän voinut, saatikka pystynyt, puhumaan mitään henkevää vieressään kävelevän kaunottaren kanssa. Viimeksi Kristian oli sanonut rakastavansa Eeviä. Rakastavansa! Se oli ihan hiton iso sana, ja Kristian ihmetteli itsekin, miksi silloin sanoi sen. Tai no, paikkaansahan se piti, että Kristian oli rakastunut Eeviin, mutta sitä ei enää voinut sanoa. Ei niin kauan kun Eevi seurusteli Maken kanssa.
"No, mitä kuuluu?" Kristian virnisti ahdistuneesti vaikka yrittikin sitä tunnetilaa peitellä.

Eevi jäi odottelemaan Kristianin vastausta kysymykseensä ja kohotti pienesti kulmiaan kun kuuli miehen vastauksen.
"no, sovitaan sitten niin", Eevi lausahti hitusen hämillään. Hassua sinänsä, että jos he eivät olisi nyt törmänneet niin ei hän olisi edes tiennyt asioiden muuttuneen heidän välillään. Tai siis. Hän oli tähän asti vain maannut sängyssään asuntoonsa lukkiutuneena, joten ei ollut mahdollisuuksia tavata Kristiania.
No, Eevistä kuitenkin tuntui, että hän tarvitsisi jonkinnäköistä otetta taas elämäänsä.

Melkoinen motivaatio siihen elämästä kiinni ottamiseen tulikin juuri sillä hetkellä kun hän näki Kristianin. Ei hän muistanut kuinka komea tuo tosissaan olikaan. Huhhuh, ei hän osannut edes tarpeeksi sanoillaan ylistää. Ja Kristianin käytöskin oli niin herrasmiesmäistä. Tai ainakin yleensä. Esimerkiksi äsken tuo oli oikeasti kiiruhtanut hänen ohitseen. Se ei ollut herrasmiesmäistä. Eikä mukavaa.

Eevi vaipui täysin ajatuksiinsa siihen asti, kunnes kuuli Kristianin kysymyksen. Hetken Eevi vain katsoi Kristiania tietämättä mitä sanoa.
"Mä jätin Maken", oli ainut asia mitä hän sai mietittyä vastaukseksi, ja se lause loppujenlopuksi sitten ihan vain lipsahtikin ulos. Hupsis. Ei hän ollut ajatellut sanovansa asiaa näin. Tokaisevan sitä vain vastaukseksi kysymykseen 'mitä kuuluu'. Pystyikö noin edes vastaamaan siihen kysymykseen?
Kyllähän siinä toki toi kuulumisiaan esille, mutta yleensä tähän kysymykseen kuului vain vastata 'kiitos ihan hyvää'.

Nimenomaan - sovitaan sitten niin. Mies vaan nyökkäsi tuolle toteamukselle. Kristian näytti varmasti harvinaisen paonhakuiselta siinä kädet taskussa kävellessään. Oli hän nyt jo sentään vauhtiaan hiljentänyt, mutta kyllä miestä yhä ahdisti Eevin läsnäolo. Ja miksei muka ahdistaisi? Joka hetki miehen olisi vaan tehnyt mieli sulkea nainen syleilyynsä ja pitää tuota lähellä, mutta hän ei yksinkertaisesti voinut. Se oli niin epäreilua.

Eevin vastattua kysymyksen jälkeen Kristian sananmukaisesti pysähtyi. Mitä? Mies jäi tujottamaan Eeviä hämmästyneenä. Hän ei edes muistanut milloin oli saanut tällaisen reaktion jonkun sanoista, mutta nyt hän oli sellaisen saanut. Eevi oli jättänyt Maken. Jättänyt! Milloin? Miksi? Kysymykset juoksivat Kristianin mielessä, mutta hän yritti saada ne hiljaiseksi. Hänen piti esittää, että hän oli täysin rauhallinen vaikka mielensä laukkasikin. Kristian lopetti sen tuijottamisen ja käänsi katseensa maahan.

"Mitä.. Miks?" Kristian kysyi. Hitto, mikä kysymys. Hänen oli vaan saatava niihin vastaus. Ei Kristian tahtonut elää epätietoisuudessa tuosta asiata. Hän sentään olisi uskonut, että Eevi olisi jäänyt Maken luokse. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Mies huokaisi - miksei nainen ollut tullut suoraan hänen luokseen Makesta erotessaan? Vai eikö tuo halunnut häntä enää? Hemmetti, Kristianin oli pakko toitottaa itselleen, rauhoitu.

Eevi ei tajunnut, että Kristian oli pysähtynyt hänen sanojensa jälkeen, vasta kuin parin askeleen päässä. Eevi pysähtyikin hölmistyneenä ja käänsi katseensa Kristianiin. Aikamoinen reaktio, ajatteli Eevi mielessään, mutta oli iloinen, että asia taisi sentään jonkinasteisia tunteita ja ajatuksia herättää. Hän vastasi Kristianin katseeseen odottaen, että toinen sanoisi jotain. Jos toinen aikoi sanoa yhtään mitään.

Se Kristianin kysymys hitusen kummastutti. Ja se, että toisen piti kääntää katseensa maahan. Paljon mieluummin hän olisi katsonut toista edelleen silmiin nähdäkseen kaikki ne ilmeet, joita toisen kasvoilla ehkä kävi.
"kysyitkö sä tota tosissas?", Eevi älähti. Kun otti huomioon maken ja hänen suhteen, ne kaikki seikat, niin mieluummin mies olisi voinut sanoa, että vihdoinkin hän tuli järkiinsä.

"Se petti mua uutenavuotena. Se oli viimenen niitti", nainen vielä lausahti sen todellisen syyn. Varmaan ilman sitä hän olisi edelleen 'onnellisesti' Maken kanssa yhdessä ja yrittäisi vakuutella sekä itsensä ja muut, että oli onnellinen siinä suhteessa.
"Ei se suhde ois voinu siitä muuttua miksikään. Sitäpaitsi..", Eevi aloitti, mutta sulki sitten suunsa. Oli yllättävän vaikeaa sanoa toiselle se, että oikeasti tykkäsi tuosta.
"..mä ihan oikeasti tykkään susta", nainen lausahti vielä hetken hiljaisuuden jälkeen. Niin, hän ihan oikeasti tykkäsi Kristianista. Todella tykkäsi.

Kristian kurtisti hieman kulmiaan Eevin kysymyksen kuullessaan. Olettiko tuo, että mies ihan oikeasti olisi tiennyt? Toiveita mies luonnollisesti elätteli siitä, että Eevi olisi jättänyt hänet Maken vuoksi, mutta se oli valitettavasti täyttä utopiaa. Ei Eevi olisi siihen pystynyt. Lähiaikoina Kristianista oli jopa tuntunut siltä, että Eevi ei ollut enää kiinnostunut hänestä. Siltä se ainakin oli tuntunut, eihän Eevi ollut ottanut yhteyttä Kristianiin tuon miehen luona yövyttyä. Miksi edes olisikaan ottanut? Oli oikeastaan parempi, että Eevi oli ollut ottamatta yhteyttä. Kristianin sydän olisi muuten murtunut jo entistä pahemmin.

"Petti? Mä.. Oon pahoillani", Kristianin äänessä kuului ensin suoranaista vihaa. Jeesus Makella oli pokkaa. Todellakin oli, kun petti Eevin kaltaista, mahtavaa naista, jolla oli varmaan suurin piirtein jono takanaan. Kristianhan oli ollut suorastaan kateellinen Eevistä, ja sitten Make oli mennyt pettämään. Se äänessä oleva viha kuitenkin oli pian muuttunut hämmentyneisyydeksi. Ei Kristian tiennyt mitä sanoa. Ei hän Makea viitsinyt haukkua, vaikka olikin tehnyt sen jo aikaisemminkin. Nyt se vaan tuntui entistä vaikeammalta.

Kristian nosti katseensa Eevin silmiin tuon tunnustaessa tunteensa. Hänen silmissään näkyi sellainen toivon pilkahdus, mutta ei mies tiennyt, tulisiko tästä kuitenkaan mitään. Olisiko Kristian kuitenkin lopulta vain pelkkä korvike Makelle? Eihän Eevi ollut aikaisemminkaan jättänyt Makea Kristianin takia. Mies huokaisi.
"Mä en tiedä mitä sanoa.. En enää", Kristian valehteli. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa, että oli itsekin vielä ihastunut Eeviin ja haluaisi mielellään nähdä, mihin heidän suhteensa vielä kehittyisi, mutta ehkäpä oli parempi antaa olla. Kristian olisi kuitenkin se korvike. Surkea, mitäänsanomaton korvike. Eevi saattaisi vielä jopa jossain vaiheessa palata takaisin Maken luokse.

Eevi huomasi Kristianin kurtistavan kulmiaan hänen vastakysymyksensä jälkeen. Toivottavasti Kristian ei hänen sanojaan ottanut väärin. Ei hän tarkoittanut, että Kristianin pitäisi tietää miksi hän Maken oli loppujenlopuksi jättänyt. Kuitenkaan hänen mielestään hänellä ei olisi edes tarvinut olla sitä lopullista painavaa syytä Maken jättämiseen, olihan se parisuhdeväkivalta ollut jo sellainen juttu, että moni olisi jo sen koettuaan häipynyt.

Eevi vastasi kuitenkin vielä, olihan Kristian kysynyt. Se viha Kristianin äänessä osoitti, että tuo vielä välitti hänen tunteistaan. Tai sitten mies ei välittänyt, mutta pettäminen oli aina hirveää, joten yleisesti pettäjistä ei tykätty. Ja kyllä Eevikin olisi vihainen jos kuulisi jonkun tuttunsa joutuneen petetyksi.
"ei sun kannata olla pahoillas, parempi mun on näin", Eevi lausahti, vaikkakin ymmärsi Kristianin sanat ihan oikein. Toki se pettäminen oli pahoittelun arvoista, mutta kun ajatteli kokonaisuutta, niin näin oli paljon parempi. Ja ilman sitä pettämistä hän olisi tuskin saanut aikaiseksi jättää Makea. Ei hän ollut jättäjä-tyyppiä. Mutta hän oli saanut tehtyä sen, ja osasi olla jo hitusen ylpeä itsestään.

Eevi jäi odottamaan Kristianin reaktiota niihin sanoihinsa, joissa hän paljasti tunteensa. Hän toivoi Kristianin tuntevan edelleen samoin, mutta mitä vaikka mies tuntisikin? Voisiko heistä tulla mitään? Tulisiko kaikki liian nopeasti, hänhän oli juuri eronnut..
No, sitä asiaa hänen ei tarvinut kauaa miettiä, kun hän kuuli ne Kristianin murentavat sanat. Se oli kuin isku vasten kasvoja. Aivan, olisihan hänen pitänyt arvata. Eevi puraisi huultaan ja alkoi tärisyttää pienesti vasenta jalkaansa, painon ollessa oikealla jalalla. Hän ei alkaisi itkemään. Vaikka tuntui siltä, että kyyneleet väkisin pyrkivät silmiin, niin helvetti ei hän tällaisen asian takia alkaisi itkemään. Eikä varsinkaan Kristianin edessä.
"okei.. Mä halusin vaan, että sä tiedät", Eevi mumisi hiljaa, kun laski katseensa maahan.
"..mun pitää itseasiassa mennä", Eevi sai älähdettyä melko tukahtuneella äänellä ennen kuin lähti hölkkäämään nopeasti pois paikalta. Hitto. Juuri kun alkoi tuntua, että elämä alkaisi voittaa, niin jotain tällaista piti tapahtua. Vielä hetken Eevi yritti pidätellä itkuaan, mutta tajusi, että mitä merkitystä asialla enää olisi? No, ei hän voinut asiasta Kristiania syyttää, hän oli täysin itse tainnut pilata tämän mahdollisuuden.