Teetä ja sympatiaa

08.01.2012 keskipäivä
Auroran & Miron kämppä
Aurora Evans & Miro Sparrok

Herätyskello oli päättänyt Auroran unet yhdeksän aikaan aamulla. Aamutoimien jälkeen hän oli ottanut imurin käteensä ja imuroinut koko kämpän – Miron huonetta lukuunottamatta. Herra oli ilmeisesti ollut taas ulkona pitempään, sillä tämä ei ollut tullut vielä kotiin kun Aurora oli mennyt nukkumaan, eikä neitokainen ollut herännyt myöskään siihen, että tämä oli tullut kotiin – takki ja kengät olivat kuitenkin hujan hajan lattialla, mikä yleensä kertoi siitä että tämä oli kuitenkin raahautunut kotiin. Tyttö olikin nostanut takin paikoilleen ja vienyt kengät eteiseen, jotta saisi olohuoneen lattiankin imuroitua. Imuroinnin jälkeen hän lastasi tiskikoneen täyteen ja laittoi sen pyörimään. Aurora oli suhteellisen nopea hommissaan ja ehti täyttää vielä pyykinpesukoneenkin – sitä paitsi, hän tarvitsisi kuitenkin käyttökelpoisia, siistejä vaatteita kun koulu jatkuisi seuraavana päivänä. Se olisi kyllä ihan mukavaa – vaikka opiskelu tuottikin paljon tekemistä mukanaan, ei Aurora olisi vaihtanut sitä mihinkään. Se toi mukanaan selkeän päivärytmin ja hieman vaihtelua kotirottailuun.

Kaikki siivoushommat tehtyään neitokainen napsautti kahvinkeittimen päälle. Hän nosti sillä välin aiemmin noukkimansa Hesarin käteensä ja ryhtyi selaamaan sitä kahvia odotellessaan. Aurora selasi useinkin lehden aamuisin, sillä hän pysyi mielellään ajantasalla siitä, mitä maailmassa oikein tapahtui. Kahvin tippumisessa kesti ehkäpä kymmenisen minuuttia ja Aurora ehti nauttia tuoreen kahvin tuoksusta jo ennen kuin otti keittiön kaapista kaksi kuppia ja kaatoi kummankin tasaisesti täyteen. Sen jälkeen tyttö kävi vielä vessan puolella ja nappasi buranapurkista yhden tabletin – jos hän yhtään arvelisi oikein, Miro saattaisi hyvinkin tarvita sellaisen. Se ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun Aurora oli herättänyt Miron bileillan jälkeisenä päivänä. Sitä paitsi, kello läheni hiljalleen puoltapäivää ja Mironkin olisi jo aika nousta ylös.

Niinpä Aurora nappasi keittiöstä kahvikupit käteensä ja suuntasi Miron huoneeseen. Ei – neitokainen ei vaivautunut sen koommin koputtamaan oveen vaan asteli suoraan sisälle. Aurora laski oman kuppinsa Miron yöpöydälle ja tökki sitten miestä hereille.
”Good morning sunshine”, Aurora sanoi hymyillen englantia hyväksikäyttäen ojentaen kuppia ja särkylääkettä tätä kohti. ”Tai no, ehkä vähemmän päivänsäde... Keitin kahvia. Ja musta tuntuu että saatat tarvita tätäkin.”

**

Voi taivas, kuinka mahtava meno eilen olikaan ollut. Miro oli saanut kerättyä vaikka kuinka monen naisen numerot, joita sitten käytettäisiin hyväksi myöhemmin, ja muutenkin eilinen olotila oli ollut vapautunut - kuten aina juodessa. Miro tosiaan rakasti sitä alkoholin tuomaa humalatilaa, sitä tiedostamattomuuden tunnetta ja pelottomuutta, mitkä vallitsivat sen humalan aikana. Monet saattaisivat ahdistua tiedostamattomuudesta, mutta rentona ja huolettomana tyypille sellainen fiilis oli Mirolle oikea jättipotti. Vaikka Miro ei muutenkaan huolehtinut mistään, oli humalassa joka tapauksessa entistä rennompi - ja se oli vain hyvä asia. Sellainen turha tiukkapipoilu oli ihan turhaa, ja usein nuorukainen vain pyöräyttikin noille silmiään tai nosti keskisormen ilmaan. Aina joku tiukkis oli arvostelemassa Miron elämäntapaa, mutta hei, miehenhän elämä se oli, eikä kenenkään muun. Suun sai siis pitää supussa.

Mirosta tuntui, että hän leijaili jossain unen ja todellisuuden rajamailla. Ei hän oikeastaan nukkunut, muttei kyllä ollut hereillekään. Mies saattoi esimerkiksi kuulla liikkeiden ääniä keittiöstä. Ai niin - ei helvetti. Aurora. Hetkellä millä hyvänsä kyseinen nainen pamahtaisi sisälle herättämään Miron, ja siitäkös jos jostain mies aina ärsyyntyi. Tiuskimisena se oikeastaan ilmeni. Miron arvaukset osuivat ihan oikein, sillä pian hän jo kuulikin sitä niin tuttua brittiaksenttia. Ja ei jumalauta se kaikui hänen pääkopassaan.
"Painu vittuun", Miro onnistui murisemaan huuliensa välistä. Tahallista tuo ei ollut, mutta krapulaisena mies nyt sattui olemaan huonolla päällä.

Hiljaisena Miro nousi enemmän istuma-asentoon. Ai helvetti, kaikkialle sattui, ja vielä joku hemmetin päivänvalokin tunkeutui sädekaihtimien läpi. Miro siristi silmiään, ja nosti kätensä päänsä päälle. "Ai saatana.. Vittu", hän mutisi itsekseen. Juuri tuollainen Miro oli krapulassa, hän aina mutisi itsekseen kirosanoja ja oli ihan poissa itsestään. Miro käänsi katseensa Auroran kasvoihin, eikä edes tajunnut, että tuo oli puhunut jotain huomenentoivotustensa jälkeen.
"Vittu Aukku.. Aina sä herätät mut. Pitäis varmaan palkata sut yksityiseks herätyskelloks", mies valitti, tosin vitsaillen. Ei Miro koskaan oikeasti ollut Auroraa kohtaan törkeä, kunhan nyt oli krapulaisena vähän.. No, tuohtunut. Äskeisiä sanojaan heittäessään Miro yritti nousta ylös sängystä siinä onnistumatta. Perkele, kun se sänky oli niin pehmoinen.

**

Aurora tiesi harvinaisen hyvin että varsinkaan baari-iltojen jälkeen Miro ei ollut kovinkaan kirkas päivänsäde – tai no, ylipäätään kovinkaan hyvällä tuulella. Mutta joskushan sitä piti uuteen päiväänkin herätä ja Miro olisi varmaan hyvin nukkunut kellonkin ympäri, jos Aurora ei olisi herättänyt tätä. Auroralla puolestaan ei ollut heräämisongelmia ja vielä vähemmän krapulaongelmia, kiitos sen, että hän joi hyvin harvoin ja aina kohtuudella. Neitokainen ei ollut tainnut koskaan kokeakaan humalaa – eikä hänen mielestään tarvinnutkaan. Päätellen muiden vähemmän onnekkaiden krapula-aamuista, ne eivät olleet mitään auvoisia ja edellisenä iltana joku oli saattanut tehdä jotakin, jota vielä tulisi joku kaunis päivä katumaan. Tai no, yleensä seuraavana. Aurora toimi enemmän kuin mielellään kuskina porukassa, vaikka Helsingissä julkisilla pääsikin hyvin milteipä kaikkialle. Mutta sitä varaa, jos joskus satuttiin olemaan liikenteessä oman auton voimin...

Tyttö ojensi vielä paremmin kahvikuppia Mirolle ja toisella kädellä tarjosi särkylääkettä.
”Älä valita, sulla on oma sairaanhoitajakin krapula-aamujen piristykseksi”, Aurora totesi hymyillen pirteästi. ”Sitä paitsi, jos en toimis sun yksityisenä herätyskellona, nukkuisit vielä jonkin tärkeen yli.”
Aurora taputti Miroa pari kertaa reidelle peiton päältä (tai hän ainakin oletti sen olevan reisi) ja noukki sitten oman kuppinsa miehen yöpöydältä.
”Ja sitä paitsi mä siivosin jo koko kämpän lattiasta kattoon”, tyttö totesi. ”Ja se merkkaa sitä, että sut oli jo korkee aika herättää. Ja se on muuten sun vuoro viedä roskat tänään.”
Samassa pieni valkoinen koira tassutteli Miron huoneeseen ja hyppäsi sängylle.
”Ja aina sä voisit lähteä Lukan kanssa lenkille”, Aurora ehdotti leikkisästi. ”Se on niin selvästi tykästynyt suhun.”

**

Juominen ja biletys oli kyllä kivaa, mutta niiden jälkeinen krapula ei tosiaan ollut sellaista. Mirosta tuntui, että hänen päänsä räjähtää. Valo näytti kymmenen kertaa kirkkaammalta, äänet kuulostivat kuin katujyrältä ja se pään jomotus oli jotain sietämätöntä - luojan kiitos mies ei kuitenkaan oksentanut. Ah, ai niin, ja kaiken lisäksi Aurora vielä herätti hänet joka saamarin kerta krapula-aamuina. Vaikka Miro siitä aina välitti, oli hänen loppujen lopuksi tunnustettava, että onneksi paras ystävänsä hänet herätti. Jos ei olisi herättänyt, Miro olisi mitä luultavammin nukkunut kuin tukki eikä edes herännyt herätyskellon pirinään - ja se pirinä hälytti aina siitä, että töihin oli mentävä. Vaaleatukkainen nuorukainen sai kuitenkin kiittää itseään siitä, että oli mennyt yökerhoon töihin, silloinhan hänen ei täytynyt herätä aikaisin. Jos jossain Miro oli huono, niin aamuherätyksissä.

Miro katsoi Auroran kädessä olevaa kahvikuppia siihen sitten tarttuen. Luonnollisesti Miron oli pakko tarkistaa, että oliko kahvinsa mustaa, sellaisena kuin mies sen aina joi. Maidolla, kermalla tai sokerilla maustettuun kahviin Miro ei koskenut pitkällä tikullakaan, se kun sattui maistumaan täydeltä paskalta, jos nyt suoraan sanottiin.
"Hypin ilosta, koska oot mun sairaanhoitaja, huomaaks?" Miron äänestä paistoi sarkasmi. "Sitä paitsi, mihin mun kokis on jääny, orja?" Miro ei tietenkään heittänyt tuota tosissaan, vitsaili vain. Nuorukainen oli tosiaan ollut koukussa Coca-Colaan siitä lähtien, kun oli muuttanut Helsinkiin. Paha tapa, mutta siitä viis.
"Mitä sä oikein vihjaat? Mä en nuku koskaan minkään tärkeän yli", Miro totesi muka kovin varmana, mutta tiesi kyllä, että saattoi myöhästyä helposti. Vielä hän ei ollut myöhästynyt esimerkiksi töistään, mutta eiköhän senkin aika vielä tulisi. Miro katsahti reittään Auroran sitä taputtaessa, kunnes nosti katseensa Auroran silmiin tuon antaessa pitkän työlistan.
"Mikä kotiapulainen mä oikeen oon?" Miro kurtisti kulmiaan, siemaisten sitten kahviaan. "Vitut vien Lukaa lenkille. Mä jatkan kohta unia."
Miro alkoi silittää valkoista länsiylämaanterrieria, se kun alkoi kerjäämään rapsutuksia. Lukasta Miro kyllä piti ihan oikeasti, vaikka sen ulkoiluttaminen aina välillä rasitti, tai no, silloin, kun Aurora pakotti viemään sen ulos.
"Mitä kello muuten on?" Miro havahtui yhtäkkiä hereille - hänellä oli tänään työpäivä. Saatana.

**

Aurora oli jotakuinkin tottunut siihen, että hänen ja Miron unirytmit olivat täysin erilaiset – tai no, toisinaan Aurorakin valvoi myöhään, mutta yleensä hän paineli pehkuihin puolen yön tienoilla. Mirolla sen sijaan oli tosiaan työ, joka vaati yökerholla hillumista useimmiten aamuyöhön. Joskus alkuaikoina nainen olikin herännyt siihen, kun Miro oli tassutellut töistä kotiin, mutta siihen oli kyllä hiljalleen tottunut. Aurora puolestaan heräsi aikasin ja tuppasi usein herättämään Mironkin. Neitokainen piti myöhäiseen päivään nukkumista usein hieman ajanhaaskuuna, vaan oli se kyllä toisinaan ihan mukavaa jäädä köllöttelemään pehmoiseen sänkyyn. Vaan arkisinkin piti herätä luennoille ja lenkille Lukan kanssa.

”Haha, kahvi saa kelvata sulle. Cokista on jääkaapissa – tai ehkä sun sänkys alta voi löytyä yks ylijäämäpullo...”, Aurora vitsaili.
Blondi siemaisi omasta kahvikupistaan aimo kulauksen. Hän ei ollut mikään kofeiinin suurkuluttaja, mutta aamukahvi oli pakollinen osa päivää, jotta aivot lähtivät toimimaan.
”Yeah, right, et toki – ainakaan niin kauan kuin mä oon herättämässä sut”, nainen naurahti. ”Ja hei honeybear, sä oot kämppis, et kuninkaallinen. Ei vaan, mä vien Lukan, mutta se on oikeasti sun vuoro viedä roskat.”
Aurora ei oikeastaan osannut ottaa Miroa kovinkaan tosissaan tai ainakaan usein – no ei oikeastaan melkein koskaan. Tietenkin nyt vakavissa asioissa, mutta Aurora ei pitänyt Miroa oikeastaan kovinkaan vakavana persoonana – normaalisti. Ja no, se piirre vain teki Mirosta Miron.

”Niin paljon, että sun on jo aika nousta ylös”, Aurora virnisti vastatessaan Miron kysymykseen. ”Kakstoista.”
Sunnuntai oli hyvää aikaa tehdä kouluhommia – vaikka deadline olikin vasta seuraavana perjantaina. Mutta parempihan se ajoissa kuin myöhässä, eikö? Ainiin!
”Ja sitä paitsi meidän piti lähtee kattoon se uus sohva makkariin”, Aurora sanoi. ”Joten pue päälles. Vaikka voithan sä tietty pelkissä boksereissakin lähtee, mutta en mielelläni viipys siellä kaupassa kauaa sen takia että kaikki ohikulkevat naiset kuolaa sua. Ja koska tunnen sut niin kuolaat takasin.”
Vink vink. Mm, olihan se Miro ”muutamaankin” otteeseen joskus raahannut baarista jonkun kotiin, Auroran yrittäessä nukkua seinän toisella puolella. Minkäs sille mahtoi jos oli hyvät geenit – ja sitä paitsi, kaipa Miron naiset tasapainottivat sitä seikkaa, että Aurora ei viihtynyt kovinkaan usein muissa sängyissä kuin omassaan.

**

"Mulla on ilkeitä kavereita. Sä kiusaat mua aina ja niin tekee monet muutkin. Miks te kaikki aina kiusaatte muaaaaaaaa?" Miro korotti ääntään viimeiseen lauseeseen vitsillä. Mies ymmärsi kaikki ne haukkumiset aina läpäksi, ja joo, ehkäpä mies oli vähän tekopyhä mikäli sanoisi, että vaan kaverinsa olivat niitä kiusaavia osapuolia. Kyllä Mirokin nimittäin osasi heittää ties millaista loukkaavaa läppää. Välillä Miron kyllä täytyi suorastaan kontrolloida sanomisiaan, koska tiesi, että joku saattoi luulla hänen olevan tosissaan. Pitäisikö Miron oikein hakeutua teatterikorkeakouluun, kun jotkut erehtyivät miehen tarkoituksista? No, ehkei, koska Miroa ei voinut kiinnostaa näytteleminen pätkän vertaa. Ehkä joku saattoi nauttia sellaisesta, mutta miehelle sitä ei oltu tarkoitettu. Sellainen draamailu oli ihan turhaa.

"Hitto, oisin oikeesti kaivannu Cokista. Haen sitte jääkaapista kuha vaan jaksan nousta", Miro murahti itsekseen, kääntäen sitten katseensa vieressään istuvaan blondiin. Aurora oli tosiaan ollut miehelle korvaamaton ystävä. Vaikka he olivat lähes toistensa vastakohdat, eivät he riidelleet paljoa ja se oli ihan mieletöntä. No, osasyy siihen oli varmasti Miron luonne, hän kun oli niin rento ettei edes jaksanut korottaa ääntään turhista asioista.
"Kyl mä nousisin itekki. Oon reipas aamuherääjä", Miro antoi taas sarkasmin loistaa läpi. "Mähän oon tän kämpän kuningas, mitä sä oikee selität? Sä nyt oot vaan tollanen loinen ja siivelläeläjä." Mies katsahti pikaisesti vieressään makavaa, selvästi jo unten mailla olevaa koiraa. Kiva lenkitettävä Luka kyllä oli, muttei krapula-aamuina.

"Kakstoista?" Miro tarkisti. "No hyvä, mä en sitten tasan nouse ku töissä tarvii olla vasta about seiskalta. Nukun niin kauan ku voin, ja vaikka ylikin." Auroran seuraavat sanat saivat Miron kääntämään epäuskoisen katseen kyseistä naista kohden.
"Sohvaa? Missä vaiheessa me jostain sohvistaki ollaan puhuttu?" Miro kurtisti kulmiaan - hän ei ihan oikeasti muistanut. "Miks se pitää vaihtaa? Se oli hyvä panosohva!" Okei, Miro taisi paljastaa ehkä vähän liikaa, mutta ei se haitannut mitään Auroran seurassa.
"Totta helvetissä kuolaaminen on molemminpuolista!" Miro huudahti vakavana, naurahtaen kuitenkin huutonsa jälkeen. Tosiasia se oli, että hän niitä naisia katseli ja sai katseita takaisin, ei sitä tarvinnut muuttaa tai hävetä.

Miro huokaisi - se oli ihan sama, mitä hän sanoisi, kun Aurora raahaisi hänet niille helvetin sohvaostoksille joka tapauksessa. Niinpä mies nousi ylös, horjahti taaksepäin mutta pysyi kuitenkin pystyssä.
"Ai. Vittu. Saatana", mies tauotti sanojaan ja piti kiinni päästään. Vaaleatukkaisen nuorukaisen päätä särki ihan mielettömästi, ja nyt hänen vielä pitäisi kävellä sohvaostoksille - paljon kiitoksia vaan.
Mitään hajua Mirolla ei ollut siitä, kuinka hän sai puettua päälleen valkoisen ShayCarl -t-paidan ja tummat farkut, mutta sen hän teki kuitenkin. Mies virnisti voitokkaana Auroralle: "Oon MacGyver."

”No voi sua raukkaa”, Aurora totesi mutristaen huulensa teatraalisesti ja puristi Miron poskea niinkuin äiti ikään. ”Pitääkö äidin mennä kertomaan opettajalle, että muut lapset kiusaa?”
Aurora ei oikeastaan osannut edes loukkaantua ikinä Miron sanomisista – hän oli harvinaisen tottunut niihin ja tiesi kuitenkin, ettei Miro koskaan pahaa tarkoittanut. Tämä oli paljon rääväsuisempi ja impulsiivisempi kuin Aurora, mutta eikös se niin mennyt että vastakohdatkin täydensivät toisiaan? Aurora oli usein se järjen ääni ja Miro taas se huoleton menijä.
”Haa haa, herra kuningas”, Aurora totesi mäiskäisten Miroa tyynyllä. ”Ja syytä olis nousta, ettei mee koko päivä hukkaan.”

Sohvasta puheenollen... Aurora olisi ehkä mieluummin elänyt pimeän peitossa Miron puuhien suhteen, mutta jotenkin heitto ei edes yllättänyt.
”Okei, yks erittäin hyvä syy lisää hankkia se uusi”, Aurora totesi osoittaen Miroa sormellaan. ”Ja sitä paitsi se on vanha ja alkanut ratkeilla saumoistaan. Ja kenties se heiluva jalka onkin sun puuhies aikaansaannos...”
Aurora kohotti kulmiaan ja katsoi Miroon leikkisän tuomitsevasti – hän nyt ei olisi ollut yllättynyt jos koko kämppä olisi hujan hajan Miron jäljiltä. Tai no, hän ei sen koommin halunnut kuvitella millainen Miron oma kämppä olisi, jos tämä asuisi yksin...

Miro alkoi kuitenkin tarttua tuumasta toimeen – Aurora oli miltei varma että saisi odottaa vielä hyvän tovin ennenkuin herra malttaisi nousta ylös. Tämä puki vaatteet päällensä ja näytti erittäin voitokkaalta kun oli valmis.
”Selvästi”, Aurora virnisti tälle takaisin. ”Mutta haluut varmaan laittaa vielä sukat hobittijalkoihis ennen kun lähdet ulos pelkkien kenkien kanssa.”
Aurora kääntyi sitten ympäri ja suunnisti kohti keittiötä. Hän laski tyhjän kahvikuppinsa tiskipöydälle ja avasi sitten tiskikoneen – saisivatpa astiat hieman kuivahtaa ennen kuin päätyisivät takaisin kaappiin. Senhän voisi nakittaa Mirolle...

Miron olisi tehnyt mieli heittää joku naseva vastalause Auroran sanoihin, mutta ei sitä voinut tehdä, kun naurahdus puski läpi ensin. Ei mies voinut ottaa tosissaan sitä, että paras ystävänsä ja kämppiksensä olisi hänen äitinsä - vaikka Aurorasta varmaan välillä tuntuikin siltä. Miro saattoi välillä käyttäytyä kuin pikkukara konsanaan ja kyllä tuossa oli vahtimistakin. Ei hän kuitenkaan mikään uusavuton ollut, vaan osasi pitää huolta itsestään eikä tarvinnut ketään itsestään huolehtimaan, tai niin Miro ainakin sanoi. Kyllä jonkun pitäisi häntä rauhoitella, ja ehkä Aurora olikin se tyyppi.
"Sä oot väkivaltanen ku tyynyilläki heittelet", Miro murahti Auroran heittäessä häntä tyynyllä. Ei hän tuollaisesta koskaan suuttunut, olihan hän tottunut olemaan niin Auroran kuin Iinankin yleinen nyrkkeilysäkki.

Miroa huvitti Auroran reaktio; ei sellaista suurin piirtein edes ollutkaan. Mies sai tosin kiittää siitä onneaan, koska joku muu voisi saada elinikäiset traumat hänen paljastuksistaan ja jutuistaan. Miro ei tosiaan ollut mikään siveyden sipuli tai sanojen himmaaja.
"Hei sillä on tunnearvoa! Sä et tajua mun tuskaani", Miro vitsaili. Ei niin vanhalla sohvalla oikeasti mitään tunnearvoa ollut, ihan hyvä vaan, että uusi hankittiin. Sen hankkiminen juuri nyt tuntui kuitenkin ylitsepääsemättömältä tehtävältä. "No eihän sitä koskaan tiedä.. On siinä muutamaan otteeseen-- Tai no joo, unohda." Miro melkein jo alkoi selittää oikein yksityiskohtia siinä tapahtuneista asioista, mutta päätti kuitenkin olla hiljaa. Ei Aurora kuitenkaan ihan kaikkea hänen naisseikkailuistaan tiennyt - vai tiesikö sittenkin?

Se pukeminen ja yleensäkin pystyssä pysyminen oli miehelle yhtä tuskaa. Hän ei muistanut milloin viimeksi olisi edes ollut näin pahassa humalassa, tai no, taisi niin olla käynyt juuri viime viikolla. Hupsista. Auroran sanat saivat miehen kääntämään katseensa jalkoihinsa.
"Hobittijalkoihin? Mitkä sulla sitten on? Haltiakorvat?" Miro katsoi Auroraa muka järkyttyneenä, mutta naurahti loppujen lopuksi huvittuneena. Ja se sattui - niinpä mies vei kätensä päänsä päälle ja irvisti kivusta. Miten Aurora oikein oletti, että Miro selviäisi hengissä sinne huonekalukauppaan asti? No, oli mies pystynyt lähtemään kaupoille ennenkin krapulassa, joten kyllä tämäkin sujuisi. Ja sehän oli vain mukavaa, että Aurora luotti hänen taitoihinsa.. Tai jotain.

Miro ei ollut varma, että kuuliko nainen edes hänen heittoaan kun tuo lähtikin jo keittiön puolelle. Auroran kehotuksen johdosta mies kaivoi kaapista vielä mustat sukat jalkaansa, kunnes sitten itsekin lähti keittiön puolelle. Kuinkas sattuikaan mies käveli suoraan jääkapille ja otti sieltä Cokiksen käteensä. Koska Miro osti yleensä itse Cokis-pullonsa, joi hän suoraan pullonsuusta.
"Mä oon taivaassa", hän vitsaili. "Tosiaan oon vaikka sä siinä ootki."

”Nii, voihan se tyynykin tappaa tuommoisen hennon pienen miehen”, Aurora kiusoitteli.
Valitettavasti käsillä ei ollut toista tyynyä, jotta Aurora olisi voinut 'demonstroida uhkauksensa'. Ja sitä paitsi, ei hän oikeasti olisi tehnyt mitään vahingoittaakseen Miroa. Tai ketään tai mitään muutakaan sen puoleen – Aurora ei ollut sellainen väkivaltainen persoona. Tai muutenkaan aggressiivinen. Tyynyillä heitteleminenkin nyt oli enemmän kiusoittelua ja Miro tiesi varmasti senkin. Kyseessä oli kuitenkin Miro, ei mikään kuolemanvakava kuusikymppinen papparainen.

”Tunnearvoa. Just joo”, Aurora hymähti. ”Voidaan me kantaa se vinttiin säilöön. Voit sitten tunteilla siellä sohvan ja seuraavan hoitos kanssa.”
Sohva oli oikeasti melko vanha, taisi olla jotain kalustoa Auroran kotoa ja se oli ollut ties kuinka kauan jo ennen käyttöönottoa varastossa. Ja no – ties koska se hajoaisi käsiin. Ei se nyt huonossa kunnossa ollut, mutta ei sitä koskaan tiennyt. Varsinkin jos Miro oli harrastanut siinä muutakin aktiviteettiä kuin istumista tai nukkumista. Ja Mirosta ei todellakaan koskaan tiennyt.
”Joo, ehkä vaan parempi”, Aurora totesi. ”Jostain syystä en halua nyt saada mitään mielikuvia susta ja jostakusta tuntemattomasta naisesta MEIDÄN sohvalla, jossa mäkin olen istunut, kiitos vaan. Ja olisit voinut tietty mainita siitä aiemminkin. ”

”Sori, en oo mistään elokuvasta”, Aurora huudahti keittiöstä Mirolle.
Aurora käveli äkkiä noukkimaan laukkunsa huoneestaan ja palasi sitten takaisin keittiöön. Mirokin onnistui raahautumaan ulos huoneestaan ja heti ensimmäisenä jääkaapille.
”Hyvä sanoo suojelusenkelilles”, Aurora vinoili. ”Sun pitäs vierottaa ittes tosta cokiksesta. Pilaat hampaas sillä. Ei sillä että se mua haittais mutta ties vaikka haittais niitä naisia ketä sä pussailet.”

”Et sä vois tehdä sitä. Sähän jäisit ikävöimään mua, oonhan mä sun beloved honeybear” Miro virnisti ilkikurisesti. Vaikka mies oli tottunut siihen, että kaikki naispuoliset ystävänsä häntä aina vetelivät turpaan, tuskin kukaan häntä tappaisi. Varsinkaan Aurora. Vaaleatukkainen nuorukainen tosin aina välillä ihmetteli sitä, miksi Aurora aina häntä jaksoi. Miro nimittäin osasi olla ihan täysi kakara, tiesi sen jopa itsekin, mutta kaikesta huolimatta Aurora oli ollut hänen kämppiksensä ja paras kaverinsa jo melkoisen pitkän ajan. Se oli oikeastaan aika arvostetta piirre Aurorassa.

”Epäiletsä mua?” Miro naurahti, mutta huomasi sen olevan virhe, kun hänen päätään vihlaisi. ”Kannan kuule sen uuden sohvan sitte vintille. Mun panosohvaa sä et vie!” Miro vitsaili. Ei hänellä ihan oikeasti mitään tunnesidettä vanhaan sohvaan ollut, jos olisi, niin se ei olisi ihan tervettä. Mistähän kyseinen sohva edes oli tullut alun perin? Jostain Auroran sukulaisilta? Kaipa. No, halutessaan Aurora siis sai kyllä hakeutua siitä eroonkin. Ongelmia tulisi kyllä silloin, kun Aurora ja Miro päättäisivät muuttaa omiin koteihinsa. Sitä päivää ei Miron puolesta tarvitsisi tulla, koska hän viihtyi kyseisen naisen kämppiksensä paremmin kuin hyvin. Aurora oli kätevä kotiorja – no ei vain.
”Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun minä ja--” Miro alkoi selittää vitsillä, mutta tajusi kyllä hiljentyä. Hän ei halunnut Auroran vihaa päälleen ollessaan krapulassa. Tuolloin Aurora kun voisi satuttaa häntä jo pelkillä äänillä, eikä se olisi kivaa.

”Jos sä oot mun suojelusenkeli, niin oot aika hiton väkivaltanen. Just äsken mietit, kuinka aiot tappaa mut tyynyllä”, Miro katsahti Auroraa leikkisä virne huulillaan kunnes siemaisi cokistaan. ”Hei mä oon popsinu paljon porkkaana pikkusena. Mun hampaat on siis teräksiset”, Miro totesi laittaen sitten tyhjäksi juomansa lasin lavuaariin.
”Niin, millanen sohva sulla nyt sitten ois mielessä?” Miro kysäisi tallustellessaan jo eteisen puolelle.

”Haluutsä kokeilla onneas vai?” Aurora kiusoitteli.
Hän nyt ei koskaan sortuisi normaaliinkaan väkivaltaan, mitä nyt välillä hassutteli heittelemällä Miroa tyynyillä. Hän saattoi vain toivoa että niiden sisään ei ollut piilotettu mitään sen painavampaa. Se nyt oli vain pientä piruilua – Mirolla ja Auroralla oli toisinaan vaikea ottaa toisiaan tosissaan, mutta kyllä sekin onnistui tilanteesta riippuen. Parasta koko hommassa olikin se, että kumpikaan ei vetänyt helposti hernettä nenään (siis ei oikeastaan koskaan). Se oli täysin normaalia heidän ystävyyssuhteessaan.

”Kysytsä tosissas?” Aurora virnisti.
Aurora ei ollut oikeastaan koskaan tiedustellut mitään yksityiskohtia – toisinaan hän oli sattunut kyllä kuulemaan niitä seinän läpi ja oli hän muutamaan kertaan marssinut suoraan Miron huoneeseenkin käskemään pitämään pienempää ääntä. Aurora ei oikeastaan tuntenut häpeää – olisi varmaan pitänyt. Toisaalta hän oli useimmiten ollut niin unenpöpperössäkin ettei ollut nähnytkään kunnolla ja muutoinkin hän oli lähtenyt suoraan takaisin nukkumaan. Jos taas Miro oli ilmoittanut jo etukäteen tuovansa jonkun yöksi, oli Aurora napannut Lukan mukaan ja lähtenyt vanhempiensa luo evakkoon. Häntä se ei oikeastaan häirinnyt – pitihän kaikilla oma elämä olla. Niinä muutmana kertana kun Aurora oli päätynyt jonkun kanssa vällyjen väliin, oli hän mennyt tämän luokse, ei niinkään tuonut heitä kotiinsa.

Tyttö katsahti Miroon kulmiaan nostaen. Aurora ei ollut koskaan pitänyt sen kummemmin limonaadeista – hän joi paljon mieluummin vettä, mehua ja kahvia. Teekin kävi kyllä. Ja no – kivennäisvesi oli ihan jees. Limuja oli kyllä ihan mukavaa juoda silloin tällöin, mutta hän ei kyennyt käsittämään miten Miro teki sitä joka päivä.
”Sori kun muserran mielikuvas, mutta ei se porkkanakaan kaikkeen auta”, Aurora totesi Mirolle vääntäen kasvoilleen surullisen ilmeen.
Sohva – niin sohva. Hän ei itseasiassa ollut miettinyt. Lähinnä joku, joka sopisi värimaailmaltaan olohuoneeseen, olisi mukava istua eikä liian kallis. Aurora nappasi pöydältä kotiavaimet mukaansa ja suuntasi sitten naulakolle. Tyttö puki takin päälleen ja kengät jalkoihinsa.
”Mä ajattelin että katsellaan sitä sitten enemmän liikkeessä”, Aurora totesi katsahtaen Miroon.
Sen jälkeen hän poistui ovesta ulos olettaen Miron tulevan pian perässä.