The simplest sound, with four letters

Raikas merituuli puhalsi kevyesti vasten Laurin kasvoja, kun tuo seisoi Suomenlinnan lautan kannella yhdessä siskonsa ja isänsä kanssa. Oli mitä mainioin kesäpäivä, aurinko paistoi ja ihmisiä riitti. Lauri piteli kaksoissiskonsa nukkea hyppysissään, vaarallisennäköisenä laidalla, ihan vain kiusatakseen Annaa. Siskoa kun oli niin mukava aina härnätä. "Lauri, anna se nukke takaisin siskolles, se on kohta meressä tota menoa", kuului isän ääni mutta Lauri vain oli pudottelevinaan nukkea yli laidan. Lopulta seitsemänvuotias pojanviikari kuitenkin heltyi ja antoi nuken takaisin suuttuneen oloiselle omistajalleen.
Sen kesäpäivän Suomenlinnaan Lauri muisti vieläkin - mies ei tiennyt miksi, ei reissulla mitään erikoista tapahtunut, jostain syystä se vain oli piirtynyt miehen mieleen erityisen hyvin. Olihan se toki Laurin ja tämän Anna-siskon ensimmäinen kerta tuossa hienossa kohteessa Helsingin edustalla. Nyt Lauri kuitenkin seisoi kannella rakkaimpansa kanssa, sillä he olivat Miian kanssa päättäneet tehdä pienen päiväretken. Oli toukokuun ensimmäinen viikko, joilloin oikeasti oli lämmintä ja aurinko paistoi. Mittariin oli kohonnut huikeat parikymmentä astetta lämpöä, joten Lauri oli uskaltautunut lähtemään farkuissa ja rennossa kauluspaidassa liikkeelle. Kevyen takin mies oli varmuudeksi heittänyt päälleen, meren läheisyydessä kun aina tuuli niin kovin eikä lämpötila ollut aina niin korkealla kuin mantereella.

Oikeastaan Lauri oli ehdottanut tätä reissua Miialle. Koko kevään mies tunsi nimittäin laiminlyöneensä naista liikaa. Lauri oli toden totta vetänyt itsensä melko piippuun pitkin kevättä; opinnäytetyö oli niellyt suurimman osan ajasta, mutta työt kuntosalilla ja kampaamolla olivat yhtä lailla syyllisiä asiaan. Kaiken huippuna kuntosaliohjaajan opinnotkin olivat kesken - tosin hyvää vauhtia edistymässä, mutta hieman olisi vielä tehtävää. Nyt Lauri oli jo päässyt soveltamaan oppejaan ihan käytännössä, sillä tuo oli jo vetänyt asiakkaille niin spinning-, pace- kuin esimerkiksi kiinteytystuntejakin. Vajaan kuukauden päästä Laurilla pitäisi olla niin tradenomin tutkintopaperit kuin kuntosaliohjaajankin pätevyys hallussaan. Se ehkä kuulosti hienolta eikä mies malttanut odottaa sitä hetkeä, mutta silti se tuntui jopa hieman pelottavalta. Hän ei olisikaan enää mikään opiskelija, vaan työelämässä seuraavat neljäkymmentä vuotta. Miiakin olisi vielä opiskelija, miksi se kuulosti paljon turvallisemmalta vaihtoehdolta? Laurin pitäisi olla jo ammattiinsa opiskellut tasapainoinen aikuinen kaikkinensa. Ei aikuinen, vanhempi. Miia oli jo seitsemännellä kuulla raskaana. Sekin vei Laurilta energiaa kaiken muun lisäksi, koko ajan piti pelätä että raskaus käynnistyisi - ja se käynnistyisi aivan väärällä hetkellä, väärässä paikassa. Suomenlinnaankin lähtö oli oikeasti arveluttanut Lauria pitkään, mitä jos synnytys käynnistyisi täällä? Lauri oli joutunut tsemppaamaan itsensä pysymään järjissään ja toitottamaan itselleen, että tarkoitus oli viettää laatuaikaa kahdestaan upeissa maisemissa upeana päivänä eikä miettiä mitä jos.

Edellisenä iltana Miia oli sitten tullut sopimuksesta Laurin luo viettämään iltaa ja lopulta yötäkin. Suomenlinnaankin oli helpompi lähteä samalla ovenavauksella, eikä niin että olisi pitänyt alkaa puolin ja toisin soittelemaan ja viestittelemään, oliko kumpikin varmasti valmis ja koska lähdettäisiin ja niin edespäin. Sitä paitsi Miian läsnäolo tuntui Laurista turvallisemmalta, varsinkin kun naisen raskaus oli jo edennyt niin pitkälle. Miiaa Lauri tuntuikin kohtelevan kuin haurasta posliininukkea - jos Laurilta kysyttäisiin, niin hän olisi mieluusti pukenut naiselle jotkut hemmetin pelastusliivitkin. Ihan vain varmuuden vuoksi. Kun Miia oli vielä nukkunut, oli Lauri herännyt tarkoituksella hieman aikaisemmin ja valmistanut heille sopivat eväät reissua varten. Tokihan saarella olisi ollut vaikka mitä kioskeja ja kahviloita, mutta Lauri halusi tarjota Miialle muutakin kuin täpötäydessä turistikahvilassa istumista. Ja sellaisia siellä varmasti olisikin ollut, sikäli mikäli Lauri osasi jotakin päätellä lautalla olevasta väkimäärästä. "Täällä on kyllä aika kivasti jengiä.. Mennään kohta tonne ovelle valmiiks, nii ei jäädä siihen pahimpaan ruuhkaan", Lauri tiesi ehdottaa, kun lautta lähestyi rantaa ja laituria. Sekin pelotti Lauria; nuorempana pieni väenpaljous ei paljon hetkauttanut tuota mutta mitä vanhemmaksi Lauri tuli, niin.. Niin mitä? Sitä järkevämmäksi ja viisaammaksi hän muuttui, osasi ennakoida tilanteita, osasi olla kypsä ja fiksu aikuinen?

Lopulta lautta sitten ankkuroitiin laituriin ja ihmisiä alkoi virrata siitä ulos. Lauri antoi Miian mennä edellään, katsoen kuitenkin naisen perään tiukasti ja valvoi tätä kuin viimeistä päivää - aivan kuin tuo nyt voisi sattumoisin menettää tasapainonsa ja luiskahtaa mereen, - vaikka tilaa laiturilla olikin ihan riittävästi, kyse ei ollut mistään kapeasta lankunpätkästä. Kuiva ja tasainen maa, kenkien alla rapiseva sora, tuntui turvalliselta Laurista. Laivoissa ja veneissä olo oli aina jotenkin kutkuttavaa, tieto siitä, että alla oli pelkkää vettä, sai Laurin tuntemaan itsensä jotenkin avuttomaksi. Osasihan mies uida, mutta vedenvaraan joutuminen ei juuri houkutellut. Varsinkaan, jos seurassa oli joku muu itsensä lisäksi. Pitäisi huolehtia ei paitsi itsestään, mutta myös toisesta - Miian tapauksessa kolmesta hengestä. Lauri pudisteli pienesti päätään ja paransi reppunsa asentoa selässään. Nyt nautittiin tästä päivästä.
"Vitsi miten siistiä, mä oon aina tykänny tästä paikasta", Lauri virnisti Miialle ja nappasi tätä hellästi kädestä, näiden lähtiessä kävelemään hiljakseen eteenpäin kevätpäivästä nauttien.

Miian kevät oli mennyt sen verran vauhdikkaissa merkeissä, että hän ei ollut edes kerennyt kunnolla tajuta, mitä kaikkea oli oikeastaan tapahtunutkaan. Päällimmäisenä mielessä oli pyörinyt tietysti hänen raskautensa ja tulevat kaksoset. Kevään aikana Miialla oli kuitenkin ollut raskautensa lisäksi myös koulu, työt ja kaiken huipuksi työharjoittelu. Miiasta oli jossain vaiheessa tuntunut, ettei hän jaksaisi tehdä yhtään mitään ja voimat loppuisivat ihan heti alkuunsa. Jollain ihme voimalla Miia oli kuitenkin jaksanut taistella työharjottelunsa loppuun ja varsinaisia töitäänkin hän oli saanut vähennettyä, - kunnes oli sitten jäänyt äitiyslomalle toukokuun alussa. Kivi oli vierähtänyt Miian sydämeltä siinä vaiheessa, kun hän oli oikeasti saanut jäädä äitiyslomalle, nyt hän pystyi keskittymään loppu kuukauden kouluunsa ja sen jälkeen tiedossa oli ihan oikeasti lomaa. Tosin, lomallakin oli tiedossa vain lisää stressaamista ja huolehtimista, sillä kaksosten laskettuaika lähestyi hyvää vauhtia ja heinäkuussa noiden pitäisi viimeistään syntyä. Miia kuitenkin tiesi varsin hyvin, että kaksoset syntyivät usein keskosina, joten ei olisi mikään ihme, jos kaksoset päättäisivätkin syntyä ihan ennen aikojaan. Monta kertaa kouluun lähtiessään Miiaa oli pelottanut, että mitä jos synnytys käynnistyisikin ihan yhtäkkiä kesken koulupäivän? Mitään merkkejä synnytyksen alkamisesta ei ollut aikaisemmin ollut mutta silti Miiaa aina välillä pelotti, että mitä jos jotain alkaisikin jo tapahtua.

Synnytyksen käynnistymisen pelko oli pyörinyt Miian mielessä myös sillon, kun Lauri oli ehdottanut, että he lähtisivät vierailemaan Suomenlinnassa. Miialla oli pyörinyt päässä ties mitä kauhukuvia ja pelkoja eikä pelot liittyneet pelkästään aikaiseen synnytykseen vaan ylipäätänsä omaan jaksamiseen. Miialla oli jatkuvasti selkä kipeänä, jos hän oli ollut pystyssä liian pitkään, kahden vauvan odottaminen ei ollut mitään hehkeintä hommaa. Vaikka Miia nautti raskaudestaan ja oli enemmän kuin onnellinen siitä, että kaikki oli mennyt näinkin hyvin, ärsytti häntä toisinaan enemmän kuin mikään muu se, että hän ei kerta kaikkiaan pystynyt eikä jaksanut tehdä enää kaikkea mitä olisi halunnut tehdä. Toisinaan jo pelkkien kenkien jalkaan laittaminen oli ihan ylivoimainen tehtävä ja vaikka Miia ei haluaisikaan, että kaksoset syntyisivät jo nyt, olisi hän enemmän kuin mielellään jo luopunut raskausvatsastaan. Enää oli kuitenkin jäljellä vain pari kuukautta, joten Miia oli päättänyt kestää sen ajan, vaikka sitten hampaat irvessä mutta hänhän kyllä kestäisi sen, ei tässä vaihtoehtoja ollut. Laurin kuullen hän ei kyllä kauheasti viitsinyt valittaa mistään raskauteen liittyvästä, hän oli kiukutellut miesystävälleen ihan tarpeeksi alkuraskauden aikana ja sitäpaitsi, Laurilla ihan tarpeeksi stressiä töidensä sekä opiskelujensa takia ja Miia ei halunnut aiheuttaa miehelle ylimääräistä stressiä omilla ongelmillaan, vaikka nyt olikin kyseessä heidän yhteiset lapsensa.

Laurin kiireestä ja stressistä huolimatta Miian olisi aina välillä tehnyt mieli ottaa puheeksi asia, mikä hänen mielessään oli pyörinyt oikeastaan koko raskauden ajan; hän olisi halunnut, että he olisivat jo muuttaneet samaan osoitteeseen Laurin kanssa. No, jos tarkkoja oltiin niin samassa osoitteessahan he jo asuivat, kun kuitenkin asuivat samassa talossa mutta Miia olisi niin kovasti halunnut, että he oikeasti asuisivat yhdessä. Kyllähän he jatkuvasti olivat toistensa kanssa ja viettivät öitä toistensa luona puolin ja toisin mutta ei se ollut sama asia, ei ollenkaan. Miiaa hirvitti ihan oikeasti ajatus siitä, että hän joutuisi asumaan kaksosten kanssa yksin ja huolehtimaan noista käytännössä katsoen yksin, Lauri kun asui muualla ja Miian luonahan vauvat tulisivat asumaan. Nytkin Miia oli tämän viikko stressanut siitä, että vauvoille pitäisi pian ostaa sängyt, rattaat, hoitopöytä sun muut mutta hän ei osannut oikein rueta niitäkään ostamaan, kun ei tiennyt minne ne raahaisi, omaan kotiinsa varmaankin. Olisihan se nyt hieman tyhmää rueta ostamaan samoja juttuja kummankin asuntoon. Asia tuntui ehkä jonkun mielestä pieneltä mutta Miia oli oikeasti repinyt tästä itselleen stressin aiheen mutta siitä huolimatta hän piti suunsa kiinni ja oli päättänyt odotella ainakin Laurin valmistumiseen asti ja puhua vasta sitten, ainakin Laurilla olisi sillon yksi, ehkä suurin stressin aihe, hoidettuna ja tuokin varmasti kerkeäisi paneutua kunnolla vauva-asiaan.

Tämän päiväretken ajaksi Miia oli kuitenkin päättänyt unohtaa kaikki stressin aiheet ja keskittyä nauttimaan tästä päivästä sekä Laurin seurasta. Heillä oli muutenkin ollut ihan liian vähän yhteistä aikaa, että Miia oli ollut vain ja ainoastaan iloinen, kun Lauri oli ehdottanut, että he voisivat tehdä päiväretken Suomenlinnaan. Jo pelkkä lauttamatka tässä auringon paisteessa oli ollut Miialle oma elämyksensä; hän oli tottunut asumaan lähellä vettä, Viitasaarella heillä oli niin paljon järviä ja hänen lapsuuden kotinsakin oli aivan järven läheisyydessä, joten oli ollut kauheaa aluksi muuttaa Tampereen keskustaan ja myöhemmin sitten Helsinkiin. Miia kaipaili usein kotiinsa Viitasaarelle ja tämmöiset pienet asiat muistuttivat häntä kodista, lähinnä mukavalla tavalla. Lauttamatka oli kuitenkin loppunut ihan liian lyhyeen ja ennenkuin Miia tajusikaan, oli lautti ankkuroitu lauturiin ja he olivatkin jo kävelemässä Laurin kanssa laivalta pois. Miia vilkaisi Lauria hymyillen tuon sanojen jälkeen ja otti tuon kädestä paremmin kiinni, katsellen vain ympärilleen, jäätyään miettimään Laurin sanoja.
"Haluutsä kuulla yhden salaisuuden?" Miia aloitti sitten muka arvoituksellisesti mutta kuitenkin hieman huvittunut hymy kasvoillaan. Hän ei ollut tätä asiaa viitsinyt Laurille aiemmin mainita mutta nyt hän ei osannut enää pitää suutaan kiinni vaan lopulta totesikin; "Mä en oo käyny täällä aiemmin."

Miian asukokonaisuus

He kävelivät Miian kanssa hiljakseen eteenpäin soratiellä, jota ympäröi vihreä nurmi. Kevät näytti tulleen vauhdilla ja kovaa vauhtia sitä oltiinkin kesää kohden menossa. Lauri odottikin kesää kuin kuuta nousevaa. Koulut hän tosiaan saisi silloin päätökseen ja voisi heittäytyä täysillä kiinni työelämään, niin paljon kuin se miestä kuitenkin pelottikin. Kaksosetkin syntyisivät viimeistään heinäkuussa, joten käytännössä koko kesä meni aikalailla vauvapainoitteisesti, sillä kesäkuussa he varmasti keskittyisivät laittamaan koteja lapsiystävällisempään kuntoon. Tai kotia.. Tuntui hieman oudolta ajatus siitä, että he pallottelisivat kahden kodin väliä kahden vastasyntyneen kanssa, kahdet tavarat.. Lauria jopa hieman huvitti ajatus siitä, että he voisivat pitää toista lasta toisessa asunnossa ja toista toisessa, eipähän ainakaan tarvitsisi kuunnella kaksinkertaisia huutoitkuja. Laurin havahdutti tästä huvittavasta mielikuvasta Miian sanat jostakin salaisuudesta. Hetkeksi mies jopa häkeltyi hieman, mikä salaisuus Miialla muka nyt oli kerrottavanaan? Kun hymy kuitenkin kohosi naisen kasvoille, sai se lopulta Laurinkin rentoutumaan. Toinenhan vain vitsaili. Kun Miia sitten paljastikin, ettei koskaan aiemmin ollut käynyt paikassa, levisi virnistys Laurinkin kasvoille. "No sittenhän mun pitääkin pitää sulle oikeen kunnon Suokki-turistikierros. Siis Suomenlinna, Suokki."

Aurinko paistoi korkealla taivaalla ja lämmitti mukavasti Laurin kasvoja heidän kävellessään eteenpäin. Lauri vei kätensä beigen takkinsa taskuun ja hymyili pienesti itsekseen. Mies ei oikein tiennyt miksi ja miten, mutta jonkinlainen varmuus säteili läpi tuon kehon. Varmuus tulevasta, tieto onnistumisesta. Se sama aurinko kuitenkin lämmitti niin paljon, että Lauri vetäisi taskunsa vetoketjun kiinni ja heilautti takin yltään, jättäen sen roikkumaan rennosti vapaalle käsivarrelleen. Lauri vilkaisi Miiaa ja hymyili pienesti, vilkaisi sitten myös naisen jatkuvasti kasvavaa vatsaa. Se ei tuntunut ollenkaan lopettavan kasvua, kasvoi vain kasvamistaan. Pian mitään vatsaa ei kuitenkaan enää olisi, vaan kaksi pientä ihmistä, uutta elämää, joista he olivat Miian kanssa vastuussa. Vaikka Lauri olikin saanut sopeutua ajatukseen jo useamman kuukauden ajan, lähes puoli vuotta, epäili hän silti jatkuvasti taitojaan isänä. Mutta ehkä se lopullinen varmuus koittaisi vasta, kun niitä taitoja saisi konkreettisesti harjoittaa. Niin Lauri ainakin halusi uskoa. Kyllähän hän nytkin jo pärjäsi sisarentyttärensä Heidin kanssa ja kummityttönsä Ennin kanssa, ei tämä olisi aivan täysin uusi tilanne.

"Hei mennään tosta." Lauri huitaisi kädellään erään alikulun tapaisen käytävän suuntaan. Sen enempiä odottelematta Lauri jo lähtikin kävelemään kohti alikulkua, jota olikin ehkä kymmenisen metriä, ennen kuin saapui pienemmällä alueelle, jossa ei näyttänyt olevan ketään muita kuin nyt he kaksi. Täydellistä. Lauri laskeutui pari porrasaskelmaa alaspäin ja pysähtyi aivan reunalle, katsoen sitten merelle päin hetken ajan hiljakseen. Lopulta Lauri kääntyi Miian puoleen ja mietti hetken aikaa. "Mä oon kyllä varmaan aika surkee matkaopas. Anna anteeks", mies virnisti ja laski repun yhdelle porrasaskelmalle, kaivaen sieltä lautalta nappaamansa Suomenlinnan kartan ja turistioppaan. "Rakennustyöt alotettiin jo 1748.. Tiesitsä et täällä asuu melkeen 800 helsinkiläistä? Ja ennen tää oli Sveaborg, tai siis Viapori, mut sen sä varmaan muistat historiantunneilta", Lauri luetteli lehtistä selatessaan, poimiessaan pikkufaktoja sieltä täältä kepeä virne kasvoillaan. "Ainiin - tää on ollu Unescon maailmanperintöluettelossa vuodesta ysiyks. Huh, tää on rankkaa olla opas.. Mä nostan kyl hattua kaikille oppaille, oli sit tääl Suomessa tai jossain Kanarialla. Onneks sä oot noin helppo asiakas, etkä oo kiukutellu.. Ainakaan vielä?"

Lauri sysäsi turistilehtisen käsistään ja penkoi repustaan pieneen kokoon taitettavan kahden istuttavan viltin ja levitti sen ylimmälle porrastasanteelle ja istuutui lopulta sille, nyökäten Miiankin viereensä. "Mä tein meille vähän eväitä, onks sulla jo nälkä? Tai siis eihän me ees olla oltu täällä viel kauan, mut jotenki tää meri-ilmasto tekee nälkäsemmäks nopeemmin", Lauri puheli penkoessaan jalkojensa väliin laskemaa reppuaan. Syrjäkarein Lauri varmisti, että takki, jonka hän oli äsken viereensä laskenut, oli siinä vielä. Aivan niin kuin joku nyt olisi sen ehtinyt jo napatakin mukaansa. "Tossa on ainakin vettä, sun pitää juoda ettei tuu mitään nestehukkaa vahingossakaan", Lauri ojensi vanhaa jaffapulloa, nyt vedellä täytettyä sellaista, Miialle, tosin yhä reppunsa sisältöä tutkien.

Miia katsahti Lauria hymyillen, kun tuo lupautui pitämään hänelle ihan kunnon turistikierroksen. No, jos mies semmoisen halusi pitää niin tottakai tuo semmoisen saisi pitää, olihan Miialla nyt niin valtava aukko sivistyksessään, kun ei ollut Suomenlinnassa aiemmin käynyt, joten pitihän hänen nyt nähdä ja kokea kaikki mahdollinen.
"Mikäs sen parempaa, yksityinen Suomenlinna-kierros näin nättinä päivänä." Miia sanoi sitten hymyillen, siitä hymystä huomasi varmasti, miten iloinen hän oli. Kyllä Miia useinkin hymyili ja oli hyvällä tuulella ylipäätänsä mutta nyt hänestä tuntui, että hänellä oli entistä enemmän aihetta hymyyn ja hyväntuulisuuteen. Kerrankin heillä oli aikaa ihan vain toisilleen ja tästä harvinaisesta ilosta pitäisi kyllä ottaa kaikki irti, pian heillä olisi kaksi uutta perheenjäsentä ja sitä yhteistä aikaa ei ihan noin vain saisikaan ja varmasti kummankin voimat olisivat koetuksella. Onneksi Lauri kerkesi sentään valmistua koulusta ennen kaksosten syntymää, joten miehellä olisi yksi stressin aihe vähempänä ja se kyllä helpottaisi Miiankin oloa, kun hän tiesi, ettei Lauri joutuisi stressaamaan liikaa.

Hetken aikaa pariskunta vain käveli hiljaisina eteenpäin mutta ainakin Miia nautti tästä hetkestä ihan täysin rinnoin, hän vain hymyili koko ajan itsekseen ja katseli ympärilleen, nauttien näistä maisemista ja seurastaan. Aika moni Miian ikäinen ei varmaan olisi jaksanut innostua mistään retkestä Suomenlinnaan mutta Miia oli niin luonnon helmassa kasvanut, että jaksoi vielä parikymppisenäkin nauttia luonnon läheisyydestä ja siitä kaikesta rauhasta. Toki täällä oli nyt paikalla muitakin mutta siitä huolimatta Miia ei oikeastaan keskittynyt muiden kuin heidän kahden olemassa oloon. Miksi hänen oikeastaan olisi pitänyt keskittyäkkään? Jos hän olisi halunnut niin hän olisi voinut kyllä hermostua siitä, että he eivät tosiaankaan olleet ainoat Suomenlinnalla vierailevat ihmiset mutta nyt hän oli päättänyt vain nauttia tästä hetkestä, unohtaa kaiken muun. Niin näytti Laurikin tehneetn, välillä Miia aina vilkaisi miesystäväänsä ja entistä lämpimämäpi hymy kohosi hänen kasvoilleen, kun hän vain vilkaisikin tuon suuntaan ja näki sen hymyn miehen kasvoilla.

Lopulta Lauri sitten huitoi jonkin käytävän suuntaan ja ennenkuin Miia kerkesi oikeastaan sanoakkaan mitään, oli Lauri jo menossa tuohon alikulkukäytävään, miksi sitä kutsuttiinkaan. Miia seurasi miestä ja pian he sitten saapuivat jollekkin pienemmälle alueelle, jossa ei onneksi sattunut olemaan muita. Omaa rauhaa Miia tosiaankin kaipasi ja ainakin toistaiseksi muut ihmiset olivat älynneet pysyä poissa ja se nyt oli vain ja ainoastaan hyvä asia. Miia vilkaisi Laurin sanojen jälkeen miestä hieman huvittuneena mutta käänsi sitten katseensa takaisin merelle päin, täysin ajatuksiinsa uppoutuneena. Hän kyllä kuuli Laurin puhelut, kun tuo alkoi selvästi lukea jotain opasta Suomenlinnasta mutta osittain Miia antoi tuon puheiden mennä ohi korviensa ja keskittyi vain maisemien katseluun.
"Okei, mä en muista tosta kyllä varmaan enää puoliakaan, et sä voit kyllä ihan yhtä hyvin laittaa sen oppaan takas sinne reppuun." Miia sanoi naurahtaen hieman huvittuneeseen sävyyn, mitään pahaa kuitenkaan tarkoittamatta. Miia käänsikin katseensa takaisin Lauriin ja katseli, kun tuo laittoi jonkin viltin porrastasanteelle ja lopulta Miia istui miehen viereen.

"Missä vaiheessa sä oot eväitäkin kerenny meille tekemään?" Miia kysyi hieman ihmeissään, ei hän ollut aamulla edes mitään semmoista huomannut. Kaipa Lauri sitten oli ne eväät tehnyt, kun hän itse oli ollut vielä nukkumassa, Laurihan oli herännyt jostain syystä häntä aikaisemmin. Miia nappasi kuitenkin sitten Laurin tarjoaman vesipullon käteensä ja ei jäänyt edes inttelemään vastaan veden juomisesta vaan avasi pullon ja otti pienen huikan siitä, jääden sitten katsomaan taas hieman ajatuksiinsa uppoutuneena heidän eteensä avautuvaa maisemaa.
"Arvaa mitä mä oon tässä miettiny.." Miia sanoi selvästi mietteliäänä, vilkaisten Lauria, joka edelleen penkoi reppuaan, Miia kun oli myöntynyt hetki sitten siihen, että voisi kyllä syödä jotain. Ennenkuin Miia kuunteli Laurin vastausta arvuutteluihinsa, hän jo jatkoikin, " - Mä aattelin, et ois kiva, jos me käytäis tässä kesän aikana Viitasaarella mun äidin luona. Se on tosi monesti kyselly, millon me tullaan käymään ja kohtahan kaksosetkin syntyy etkä sä oo ees päässy tutustumaan mun perheeseen."

"Mä oon kerenny tehdä vaikka mitä", Lauri naurahti leikkisän myhäileväisesti, ottaessaan tekemänsä eväsleivät esille ja laskiessaan ne viltille heidän väliinsä. Mitään kovin gourmet-tavaraa Laurikaan ei tosin ollut väsännyt, tehnyt vain täytetyt reissarit ja pullottanut hieman vettä mukaan. Kaikkea Lauri ei tosin vielä ottanut repustaan esille, vain leivät ja vesipullot, ennen kuin lopulta sulki reppunsa vetoketjun ja sysäsi repun taakseen nurmikolle. Mies nappasi toisen vesipullon ja kiersi sen korkin auki, joi pitkän kulauksen pullosta ja laittoi sitten korkin takaisin paikoilleen. Sitten hän siirsi katseensa takaisin merelle, nyt maisemaan oli piirtynyt sinivalkoinen ruotsinlaivakin. Se oli selvästi matkalla Tukholmaan. Sen sekunnin sadasosan Lauri muisti viimeisimmän reissunsa Itämeren toiselle puolen, viimeiset hyvästit äidilleen. Astetta synkempi ilme käväisi miehen kasvoilla, mutta sitten tuo päätti, että nythän ei ajateltaisi mitään ikäviä asioita - oli nautittava tästä hienosta päivästä vielä hienomman ihmisen seurassa. "Sit kun noi on syntyny ja vähän kasvanu niin lähetään tollaselle ruotsinristeilylle. Voidaan viedä ne kannelle ja näyttää miten makeelta Helsinki näyttää mereltä päin."

Lauri vilkaisi viltillä olevia kelmuun käärittyjä leipiä. Jostain syystä hänen ei nyt kuitenkaan ollut nälkä vielä. Mies nosti katseensa taas Miiaan ja hörppäsi jälleen vesipullostaan, pieni hermostus kumpuili jostakin. Olematon hermostus, miksi Lauria hermostutti näin kovin, oli täysin yhtäkkiä alkanut stressaamaan? Vielä äskenhän kaikki oli ollut aivan loistavasti, ei huolia, ei murheita. Miian seuraavat sanatkin saivat Laurin sydämen melkein hyppäämään kurkkuun asti - mitä naisella nyt oli mielessä? Laurin käsi eksyi vaistomaisesti nurmella lepäävän takin päälle. "No?" Laurin onnistui kuitenkin kysyä, hän pelkäsi jo pahinta. Tai ehkei se olisi ollut pahinta, ehkä siitä olisi vain saatu hyvät naurut aikaiseksi, mutta Lauri toivoi, ettei Miian asia koskenut sitä, mitä hän ei todellakaan halunnut kuulla. Ei nyt. "Joo totta kai.. Ei kun siis, mitä --" Lauri aloitti reippaasti vastaten, kunnes tajusi, ettei ollut edes sisäistänyt heti Miian kysymystä. Hetken aikaa mies joutuikin kelaamaan filmiä taaksepäin, ennen kuin tajusi kunnolla, mitä nainen ylipäätänsä oli edes sanonut juuri. Viitasaari. Miian äiti. Miian perhe. Totta kai - totta kai Lauri haluisi tavata tyttöystävänsä, lastensa äidin perheen. "Niin siis. Joo, tietty. Pitäähän mun nyt päästä anoppia tapaamaan", Lauri naurahti hyväntuulisesti ja huokaisi mielessään helpotuksesta. "Mennään vaikka heti ens viikonloppuna. Jos se siis vaan käy sun äidilles."

Lauri tosiaan halusi tavata Miiankin perheen. Eihän sitä nyt enää lasten syntymän jälkeen kehtaisi samalla tavalla näyttäytyä, tai ainakin se tuntuisi oudolta. Saattaa nyt toisen lapsi raskaaksi asti ilman että kertaakaan käy esittäytymässä itse anopille. Miia ainakin oli jo tavannut Laurin isän ja tuon puolison niin monesti, että Lauri ei oikein tiennyt, olisiko tässä jo pitänyt hieman hävetä. Mutta Viitasaarikin oli kuitenkin sen verran pidemmällä, että tavallinen viikonloppureissukin tuppasi varmasti jäämään turhan lyhyeksi. Jospa Laurin onnistuisi hoitaa itselleen vapaaksi vaikkapa kolmen päivän viikonloppu kyseistä tapahtumaa varten.. Oli miten oli, reissu anoppilaan saataisiin varmasti järjestettyä, mikäli se olisi Laurista kiinni.
Lauri asetteli käsiään syliinsä, kunnes päättikin kääntyä piirun verran Miiaan päin. "Kyllähän mun pitää päästä näkemään, mistä mä oikeestaan oon ees saanu noin upeen naisen itelleni", mies naurahti pienesti ja toisen kätensä Miian reidelle. "Okei, toi varmaan kuulosti aika siirappiselta. Mut mä oon tosissani. Mä rakastan sua, Miia. Ja mä en jaksais enää oottaa et noi yhet päättää tulla tähän maailmaan. Vaikka se on kyl varmaan sit menoa se.." Lauri naurahti. Nämä viimeiset hetket kahden Miian kanssa olivat varmasti luksusta tulevaan verrattuna, mutta silti, silti Lauri tahtoi jo nähdä niin kovin heidän lapsensa.

Miia huomasi kyllä, että Lauri ei ollut selvästi edes kunnolla kuunnellut kysymystään, niin epämääräisesti tuo aluksi vastasi. Miia kurtistikin hieman kulmiaan ja katsahti Lauria paremmin, ei hän voinut olla miettimättä, mitä Lauri oikein mietti, kun tuo ei selvästi hänen juttujaan kuunnellut. Lopulta Laurikin tuntui tajuavan kysymyksen uudelleen ja Miiakin rentoutui jälleen hieman. Hänelle olisi todellakin tärkeää viimein päästä näyttämään Lauri perheelleen ja halusi, että hänen perheensä saisi mahdollisuuden tutustua Lauriin.
"Joo-o, kyllä sä oot sen verran kauan onnistunu tota anopin tapaamista välttelemään, et nyt rupeis vähän jo niinkun olemaan aika sille.." Miia sanoi hieman huvittuneesti hymyillen. Reissu Viitasaarelle oli tosiaan vain pitkittynyt ja pitkittynyt, Miiakaan ei ollut käynyt pieneen ikuisuuteen perheensä luona ja hänellä alkoi oikeasti olla ikävä äitiään ja sisaruksiaan. Aiemmin Miia oli pyrkinyt säännöllisesti käymään kotonaan mutta nyt kun hän mietti milloin viimeksi oli käynyt Viitasaarella... Oliko hän edes käynyt siellä tämän vuoden puolella? Asia tuntui oikeastaan melko kurjalta ja hän tosiaan halusi korjata tilanteen ja päästä käymään kotonaan, mieluummin vieläpä Laurin kanssa.

Jostain syystä Miian ajatukset lähtivät ajelehtimaan perheestä hänen isäänsä. Aika harvakseltaan Miia isäänsä mietti kenenkään seurassa mutta nyt isä oli jostain tullut mieleen ja jälleen kerran Miiaa harmitti todella paljon, että hänen isänsä oli kuollut. Hän oikeastaan tunsi jopa jonkinlaista katkeruutta siitä, Miia olisi niin halunnut, että isänsä olisi saanut nähdä, miten heidän lapsikatras vanheni ja perusti omat perheet, eihän tuo ollut kerennyt nähdä kenenkään heidän lapsia. Miia tiesi, että kaikesta huolimatta hänen isänsä olisi varmasti ollut mitä parhain isoisä heidän lapsilleen mutta nyt siihen ei suotu edes mahdollisuutta ja se tuntui niin väärältä. Miia hätkähti ajatuksistaan takaisin maan pinnalle Laurin sanoja kuunnellessaan ja ne sanat saivat hymyn jälleen nousemaan hänen huulilleen.
"Sä tuut vielä niin järkyttämään, kun näät, mistä maaseudulta mä oikein oon kotosin.." Miia ei malttanut olla huomauttamatta hymyillen. Olihan Viitasaari oikeasti ihan mielettömän pieni Helsinkiin verrattuna mutta Miialle tuo kaupunki oli sitäkin rakkaampi ja hänelle olisi oikeasti tärkeää, että myös Lauri pääsisi näkemään, mistä hän oikein on kotoisin.

Miia ei voinut olla hymyilemättä, kun Lauri laski kätensä reidelleen ja kuullessaan tuon sanat. Nuo muutamat, niin yksinkertaiset mutta merkitykseltään valtavat, sanat kuulostivat aina niin hyvältä Miian korviin. He eivät niin usein hokeneet toisilleen mitään rakkaudentunnustuksia ja se oli oikeastaan Miian mielestä ihan hyväkin asia. Hän tiesi kyllä sen sanomattakin ja silloin kun Lauri sitten niin sanoi, Miia tiesi, että tuo todella tarkoitti sanojaan, miksi ei olisi tarkoittanut?
"Mä rakastan sua myös." Miia ei voinut olla sanomatta, hymy huulillaan. Pakkohan hänen oli niin sanoa, kun hän todellakin niin tunsi ja halusi myös Laurin sen tietävän, vaikka varmasti tuo sen tiesikin, sen pitäisi tässä vaiheessa olla jo ihan selvää heille molemmille. Laurin sanojen jälkeen Miia vilkaisi ihan vaistomaisesti vatsaansa ja vei toisen kätensä sen päälle, hieman hymyillenkin. "Ootas vaan, kyllä nää kaks syntyy varmasti jo ihan pian. Okei, toivottavasti ei ihan heti kuitenkaan, ne on ihan liian pieniä vielä mut kuitenkin. Eihän siihen enää välttämättä mee kauan, kuukauden päästä tähän aikaan nää voi ihan hyvin olla jo syntyneet."

"Niin varmaan oonkin", Lauri naurahti, "mä saan varmaan kohta kaulimesta päähän, jos en pian tapaa sitä sun äitiäs." Eihän Lauri Miian äitiä miksikään hirmuanopiksi kuvitellut, Miialta Lauri oli saanut tuon äidistä ihan leppoisan kuvan. Olihan se nyt ihan hyvä, että edes toisella heistä oli se perinteinen anoppi, Seija - Laurin isän puoliso - kun ei ollut mikään verisukulainen Laurille, joten anoppiuskin oli lähinnä muotoseikka tässä tapauksessa.
Lauri naurahti kuullessaan, kuinka Miia jo pelotteli häntä syrjäisellä, uinuvalla maaseudulla. Lauri itse oli syntynyt Espoossa ja kasvanut Helsingissä, ja jos mies oikein pystyi joustamaan, olisi hän voinut harkita asumista jossain pääkaupunkiseudun kehyskunnassa, vaikka Keravalla tai Järvenpäässä, mutta ei sen pidemmällä. Lyhyet välimatkat, hyvä joukkoliikenne ja yleisestikin elämä olivat Laurille ne tekijät, jotka saivat tuon pysymään synnyinseuduillaan. Mutta ei Miian maalaistaustakaan ollut mikään ongelma Laurille, tällaiset kulttuurien väliset erothan vain vahvistivat parisuhdetta, eikö? Jos tässä nyt mistään kulttuureista pystyttiin puhumaan, korkeintaan eri murteista.

"Kuhan siellä ei tarvii sit herätä kukonlaulun aikaan siihen kukonlauluun, niin enköhän mä selviä", mies tyytyi lopulta virnistämään. Kun Miia sitten hetkeksi hiljentyi, mutta lopulta sanoi samat sanat rakkaudesta ja rakastamisesta kuin Lauri äsken tuolle, ei Lauri voinut muuta kuin hymyillä. Käsi eksyi jälleen kevyelle päällystakille miehen takana, mutta Lauri vetäisi sen vielä pois sittenkin. Hän vilkaisi heidän edessään avautuvaa maisemaa, nyt sinivalkoisesta ruotsinlaivasta ei näkynyt enää kuin perä. Kannella joku näytti aivan kuin vilkuttavan hyvästit Helsingille. Miia totesi, ettei kaksosten syntymään olisi välttämättä edes vielä kuukauttakaan. Lauri tiesi, että nyt olisi oikea hetki. Viikkoja Lauri oli sitä miettinyt, harkinnut, punninnut hartaasti mielessään. Erottajan ja Bulevardin kulma Helsingin keskustassa oli tullut tutuksi, liiankin, siellä Lauri oli monta kertaa ravannut. Ensiksi tyhjäkäynneillä, mutta lopulta Lauri oli ottanut itseään niskasta kiinni ja tehnyt jotain - jotain, jonka vuoksi hänen ei enää tarvinnut siellä rampata. Lauri oli niin varma tästä, tahtoi jo päästää mietteensä julki Miiallekin. Siinä naista katsellessaan Lauri ei olisi voinut olla enempää varma itsestään.

"Miia", Lauri aloitti hitaasti. "En mä huvikseni äsken sanonu, et mä rakastan sua." Mies vilkaisi ympärilleen, paikalle ei ollut tullut vieläkään ketään muita, ehkä kukaan muu saarella sillä hetkellä olijoista ei ollut vieläkään tajunnut tämän pienen alueen olemassaoloa. Tai sitten paikka vain oli sen verran syrjässä, auringonkaan säteet eivät täysin ulottuneet sinne. Lauri käänsi katseensa Miiaan, mutta kurottautui sitten viemään kätensä taas takkinsa taskun vetoketjulle. "Siis - en mä kyllä muutenkaan sellasta ihan vaan huvikseni viljelis." Pieni naurahdus, vähän hermostunutkin sellainen, karkasi Laurin huulilta. "Mä tiiän, ettei me olla seurusteltu vielä kauan, ei ees vuotta", Lauri jatkoi, vaikka sinänsä hänen sanansa olivatkin valetta. Kymmenen kuukautta seurustelua oli Laurin mittapuun mukaan paljon, todella paljon. Edellinen suhde kesti vajaat neljä kuukautta ja sitä edellinen hieman alle vuoden - eli siis suunnilleen saman verran kuin mitä heidän suhteensa Miian kanssa oli nyt kestänyt tähän saakka. Laurilla on vakaa usko siihen, että vuosi tulisi pian täyteen.
"Jos sä et hirveesti pety, etten mä tee tätä ihan perinteisen kaavan mukaan.." Lauri selitti ja kurottautui sitten ottamaan takkinsa taskusta pienen rasian. Se kädessään Lauri sitten vihdoinkin kääntyi kunnolla Miiaan päin, avasi rasian ja nosti katseensa naisen silmiin. "Mut mä en usko että se lyhyt aika on mikään este, koska musta tuntuu et mä en välttämättä pysty ees sanoin kuvailemaan niitä tunteita, joita mä tunnen sua kohtaan. Sä oot parasta mitä mulle on aikoihin tapahtunu. Saanksmä viedä sut jonain päivänä vihille asti? Tai siis, meetsä mun kanssa naimisiin?"

"Ehkä mun pitäis sit varottaa sua, et sä oikeesti joudut heräämään siihen kukonlauluun ja kuudelta pitää lähtee lypsämään lehmiä." Miia sanoi olevinaan tosissaan mutta ei vain voinut olla sitten virnistämättä. Ei hän todellakaan ollut tosissaan, ei hänen äidillään mitään lehmiä ollut eikä myöskään sitä kukkoa. Vaikka Viitasaari olikin pieni maalaiskaupunki niin ei kaikki siellä asuneet missään maatilalla, niinkuin ei myöskään Miian perhe. Joskus kun Miia oli nuorempi, oli heillä ollut kanoja sekä lampaita mutta siihen se olikin sitten jäänyt, hänen vanhemmillaan oli ollut täysi työ perheen kaupan kanssa ja kun kauppa sitten oli mennyt nurin.. Niin, silloin ei sitten oikeastaan mitään enää tehtykään. Isä oli keskittynyt juomiseen, äiti oli keskittynyt perheen koossa pitämiseen. Osittain se aika oli Miialla hämärän peitossa, ei hän muistanut enää mitään yksityiskohtia ja ehkä oli parempi niin. Kaikista hänen isänsä teoista huolimatta Miia halusi pitää mielessään kuvaa siitä onnellisesta perheestä, joka heidän perheensä oli ollut ennen kaupan konkurssia. Siihen mielikuvaan ei mahtunut mitään alkoholisoitunutta isää, joka oli sitten päättänyt päivänsä perheensä silmien edessä. Sitä Miia ei halunnut muistella, hän oli lähes torjunut sen mielikuvan pois päästään.

Miia pyöritteli Laurin äsken ojentamaa vesipulloa edelleen käsissään, katsellen samalla Laurin suuntaan. Vähän väliä tuon käsi hapuili tuon takille ja Miian olisi jo tehnyt mieli kysyä, mitä varten tuo koko ajan oli koskemassa siihen takkiinsa, eihän sitä nyt kukaan täällä pystyisi varastamaan. Vaikka, tuskin nyt ihan siitäkään oli kyse. Lopulta Laurikin sitten aloitti taas puhumisen ja Miia nosti katseensa paremmin miehen kasvoihin. Lauri kuulosti melkein pelottavankin vakavalta sanojensa kanssa ja kun tuo naurahti niin sekin kuulosti Miian mielestä hieman hermostuneelta. Miia ei voinut kuin vain katsoa miesystäväänsä ja toivoa, että tuo jatkaisi juttuaan pian, sillä hermostuneisuus leviäisi pian häneenkin, jos hän ei saisi tietää, mitä Laurin mielessä oikein sillä hetkellä liikkui, ihan selvästi tuo nimittäin yritti kertoa jotain. Laurin sanat heidän seurustelunsa pituudesta saivat Miiankin ajatukset taas liikkeelle. Ei kai Lauri ihan oikeasti suunnitellut sitä, mitä Miia luuli..? Kun Lauri sitten puhui jostain perinteisestä tavasta ja vei kätensä jälleen takkinsa luokse, ottaen sieltä selvästi jotain, Miiasta tuntui, että hänen sydämensä pysähtyi nyt kyllä ihan varmasti. Hän ei tiennyt, mihin olisi kohdistanut katseensa, Lauriin vai tuohon rasiaan, jonka tuo oli käteensä ottanut, hän katseli varmaan niitä kumpaakin vuorotellen, yhtä häkeltyneenä.

Miia vain kuunteli Laurin sanoja yhä häkeltyneempänä eikä hän osannut kuin vain tuijottaa Lauria, sanaakaan sanomatta. Eipä Lauri kyllä tainnut vielä edes odottaa hänen sanovan mitään, eihän tuo ollut puhettaan lopettanut. Lopulta Miia sitten kuuli ne maagiset sanat, meetsä mun kanssa naimisiin? Miian oli pakko laskea nyt vesipullo käsistään pois, siihen vierelleen, yrittäen samalla miettiä, mitä ihmettä tässä nyt pitäisi sanoa. Miia oli niin häkeltynyt ja otettu, ettei hän saanut kuin jonkun hymyn kasvoilleen. Kyllä hän tiesi, mitä hän halusi sanoa mutta sanoja ei nyt kerta kaikkiaan tullut suusta ollenkaan, tämä koko tilanne oli tullut niin yllätyksenä eikä Miialla ollut mitään aavistustakaan, että Lauri olisi suunnitellut kosivansa häntä.
"Apua, mä en tiiä yhtään, mitä mä sanosin.." Miia sanoi hieman häkeltyneesti naurahtaen, sipaisten samalla tuulenvireen kuljettamia hiuksiaan korvansa taakse. Miia oli monesti kuvitellut mielessään, mitä vastaisi, jos häntä joskus kosittaisiin mutta nyt kun se tilanne oli ihan oikeasti tässä ja nyt niin ei hän enää tiennytkään, mitä pitäisi sanoa. Pikkuhiljaa hymy levisi kuitenkin Miian kasvoille ja hän tunsi kyyneleidenkin nousevan silmiin, ihan vain onnen takia, ja Miia nyökkäilikin sitten vain päätään vedet silmissä.
"Tottakai sä saat. Eli joo, mä haluan sun kanssa naimisiin." Miia sai lopulta sanottua, onnellinen hymy kasvoillaan.

"Sano vaikka että joo, haluun mä", Lauri naurahti pienesti, kun Miia selvästikin häkeltyi kosinnasta. Tosin, ei kai se ollut mikään ihmekään, oli Lauri sen verran tarkoin joutunut tätä miettimään, ja jos ihan rehellisiä oltiin, niin Laurin tuntien moista olisi ehkä voinut odottaa vähintään kymmenen vuoden seurustelun jälkeen, jos silloinkaan. Mutta nyt Lauri oli aivan varma siitä, että Miia oli hänelle se oikea ja tuon naisen kanssa Lauri halusi elämänsä viettää, lapsensa kasvattaa. Olihan Lauri kuitenkin jo lähes 26-vuotias, kyllä hän halusi jo jotakin vakinaisempaa elämäänsä. Jos se oli avioliitto ja kaksi lasta, niin sitten se oli. Lopulta Miia sitten kyynelsilmin vastasikin myöntävästi eikä Lauri voinut olla alati kohoavalle hymyilleen mitään. "Mä toivon, että noi on ilon kyyneleitä", Lauri naurahti leikillään, ei kai hän nyt oikeasti luullut Miian itkevän surusta. Lauri otti sormukset rasiasta ja sulki ne hellästi Miian käteen, näyttääkseen vielä erään asian.

Lauria todellakin hieman huvitti ne heidän asumisjärjestelynsä, eikä kuva toisesta lapsesta Laurin luona ja toisesta Miian luona saanut miehen ilmettä yhtään sen vakavammaksi. Ja nyt kun he olisivat vieläpä kihloissa, ei Lauri nähnyt idealleen oikein mitään kunnon estettä. Mies otti rasiasta pienen tyynyn pois, jonka alta paljastui pieni hopeainen avain. "Tää on nyt vähän tyhmää, kun oikee avain ei mahtunu tähän rasiaan, mut tää onkin nyt tällanen symbolinen juttu vaan", Lauri aloitti ja ojensi avainta Miialle. "Ei kai meidän enää oo ees järkevää asua erillämme, niin että haluisitsä muuttaa mun luo asumaan? Tää avain on mun häkkivarastoon, mut jos sä suostut niin mä käyn heti maanantaina teettämässä sen oikeen avaimen." Se häkkivaraston avain oli kieltämättä aika onneton, ja Lauria jopa hieman hävetti asia, mutta ehkä ajatus oli tässäkin asiassa tärkein. Ja Laurista koko ajatus ylipäätänsäkin oli aivan loistava - hän tosiaan halusi alkaa rakentamaan heille kunnolla yhteistä tulevaisuutta, yhteisessä kodissa.

Sitten mies kääntyi reppunsa puoleen, kaivaen sieltä pienen pullon alkoholitonta kuohuviiniä sekä kaksi muovista samppanjalasia. "Tääkään ei nyt oo kovin juhlavaa, mut juhlitaan kunnolla vaikka sitten kun kaksoset on syntyny tai viimeistään ristiäisissä. Vai tarjoillaanko ristiäisissä skumppaa? Mä en oo varma, mutta jos multa kysytään niin kyllä me voidaan tehä poikkeus sääntöön." Lauri availi pullon korkin ympärillä olevaa käärettä ja poksautti pullon sitten auki. Hän meinasi jo kaataa laseihin tuota kuplivaa juomaa, kunnes muisti Miian kädessä olevat sormukset. "Ai niin. Vaikka mä en polvistunukkaan, niin saaksmä silti laittaa sulle ton sormuksen sormeen? Mä en vielä kaiverruttanu niihin mitään, mut jos sä haluat, niin voidaan käydä myöhemmin siellä koruliikkeessä. Miten vaan sä tahdot."

Miia pyyhkäisi pienesti naurahtaen silmiään, kuultuaan Laurin sanat. Miian tunteet ja mielialat olivat ennenkin raskauden aikana heitelleet vähän miten sattuu, joten ei ollut ihme nytkään, että Miialla nousi heti vedet silmiin, kun jotain vähänkin liikuttavaa tapahtui. Tosin, ei tähän olisi varmaan mitään raskauttakaan tarvittu, Miia olisi varmaan ruennut nyyhkyttämään jokatapauksessa, sen verran liikuttunut hän oli tästä tilanteesta.
"Usko pois, kyllä nää ihan ilon kyyneleitä on." Miia sai sitten sanottua hymyillen, vaikka hänestä tuntui, ettei hänen puhekykynsä ollut palannut vieläkään ihan täysin, sen verran hämillään hän tästä tilanteesta oli. Kihlaus nyt oli ihan viimeinen asia mitä hän oli tässä tilanteessa odotellut, vaikka tokihan hän joskus oli salaa haaveillut, että he vielä joskus Laurin kanssa kihlautuisivat ja menisivät naimisiinkin asti mutta nyt ne olivat vaan olleet haaveita ja Miia oli ajatellut, että tuskin niitä kihloja kannatti vielä odotella pitkään aikaan. Miia sitten ottikin käteensä Laurin ojentamat sormukset mutta ei uskaltanut edes kunnolla katsoa niitä sormuksia, koko tilanne tuntui vielä niin uskomattomalta.

Miia seurasi katseellaan, mitä Lauri vielä sieltä rasiasta otti ja hymy nousi yhä enemmän Miian huulille, kun hän näki miehen ottavan sieltä jonkun avaimen. Miia vain hymyili kuullessaan Laurin sanat ja ottikin sitten avaimen toiseen käteensä, jääden hetkeksi katselemaan sitä.
"Kyllä mä haluan. Onhan tää nyt hieman outoo, et me asutaan erillämme, vaikka meillä on kohta kaks yhteistä lastakin.." Miia totesi sitten, nyt jopa hieman huvittuneeseen sävyyn hymyillen. Yksi stressin aihe kyllä tuntui lähtevän Miian mielestä samantien pois, häntä oli oikeasti ahdistanut ajatus siitä, että he asuisivat erillään vauvojen syntymän jälkeenkin ja vauvojen hoidosta päävastuu olisi hänelle mutta nyt sekin asia näytti ratkeavan. Miia vaan haluaisi muuttaa mahdollisimman pian Laurin luokse, sillä kieltämättä häntä pelotti ajatus myös siitä, että hän olisi yksin, kun synnytys sitten käynnistyisi mutta jos hän nyt muuttaisi Laurin luokse niin sitäkään ei tarvinnut stressata enää niin paljon, sillä ainakin he asuisivat samassa asunnossa ja vaikka kummallakin oli koulu sekä Laurille työt niin olisivat he silti ainakin osan ajasta yhdessä. Sitäpaitsi, kun he nyt olivat perustamassa perhettä niin olihan se nyt paljon järkevämpää muuttaa yhteiseen asuntoon ja oikeasti aloittaa yhteisen tulevaisuuden perustaminen muutenkin kuin ajatustasolla.

"Eiköhän me voida skumppaa ristiäisissä tarjota, kyllähän sitä nyt pitää juhlistaa, et me ollaan saatu kaks lasta ja ollaan vielä nimetkin niille keksitty. - Kuhan nyt ylipäätänsä nekin keksitään joskus.." Miia sanoi pienesti naurahtaen. Tosiaan, nimetkin pitäisi joskus keksiä. He eivät olleet puhuneet siitäkään vielä oikeastaan yhtään mitään ja jos Miialta kysyttiin niin hänellä ei kyllä ollut vielä mitään aavistusta siitä, mitkä haluaisi lasten nimiksi. Nyt keksittävää olisi vielä kahdelle lapselle eivätkä he edes tienneet, saisivatko he kaksi tyttöä, kaksi poikaa vai kenties tytön ja pojan. Aikaisemminhan he olivat sopineet, että he eivät neuvolassa kysyisi vauvojen sukupuolta ja eivät olleet kyllä kysyneetkään mutta välillä Miiaa olisi kutkuttanut niin mielettömästi tietää, kumpaa sukupuolta heidän vauvansa oikein olisivat. No, onneksi vauvat syntyisivät pian eikä heidän kauaa tarvitsisi asiaa pähkäillä. Ajatuksistaan Miia havahtui Laurin sanoihin ja hymyili vain tuolle, nyökäten sitten päätään.
"Ehkä mä just ja just annan sun laittaa sen sormuksen mulle.. Vaikka kyllä mä oisin sitä polvistumista oottanu." Miia ei voinut olla sanomatta mutta virnisti heti perään sen merkkinä, että vitsaili vain. Ei hän tosiaan mitään polvistumisia odotellut, - eihän hän ollut odotellut koko kosimistakaan.

Kun Miia tuntui olevan aivan samaa mieltä näiden nykyisten asumisjärjestelyiden hullunkurisuudesta, ei Lauri osannut kuin nyökkäillä hymyillen. Tosin, Lauri ei voinut olla ajattelematta että mitä jos Miia haluaisikin pysyä omassa kodissaan, niin että Lauri puolestansa muuttaisi naisen luo, mutta toisaalta.. Lauri luotti Miiaan sen verran, että tämä kyllä sanoisi, mikäli haluaisi asioiden tapahtuvan jotenkin toisin. Laurinkaan asunto ei kuitenkaan ollut ihan mikään pienin, siellä olisi makuuhuone heille kahdelle sekä yksi huone, josta voisi kunnostaa lastenhuoneen - nykyään kun tuo huone toimi lähinnä varastona. "Hyvä. Voidaan sitten tehä siitä yhestä huoneesta ihan täydellinen lastenhuone. Mennää vaikka heti huomenna Ikeaan, jos sä haluut", Lauri vitsaili - todellisuudessa ajatus Ikeaan menosta sunnuntaipäivänä jopa hieman kauhistutti miestä, sillä he tuskin olisivat ainoat, jotka tuohon suureen tavarataloon halajaisivat sunnuntaita kuluttamaan.

Nimet. Miian sanat nimien päättämisestä saivat Laurilta melkein niskakarvat pystyyn, - siinä missä Annalla oli heidän lapsuudessaan ollut nukkeja ja pehmoleluja, joille tietenkin piti nimet sun muut keksiä, ei Laurilla ollut ollut kuin ehkä yksi nalle, jolla silläkään ei ollut muuta nimeä kuin vain yksinkertaisesti Nalle. Ei Lauri osannut sellaisia keksiä. Eikä asiaa auttanut sekään, että lapsia oli nyt tulossa kaksin kappalein, yhdelle nyt ehkä olisi juuri ja juuri saanut jonkin nimen väännettyä. Yhden asian Lauri kuitenkin tiesi, oli tiennyt jo pidemmän aikaa; mikäli Anna ei vain täysin kieltäisi ja mikäli edes toinen lapsista olisi tyttö, olisi lapsen toisen nimen hyvä olla Heidi. Ainakaan täysin taistelematta Lauri ei mielipiteestään luopuisi. Hän tahtoisi omalle lapselleenkin palan äitinsä muistoa, lapsen isoäidin muistoa. Miialle Lauri ei kuitenkaan nyt halunnut alkaa ehdottelemaan mitään nimiä, he ehtisivät kyllä vielä.

"Toi kuulosti jo siltä, ku se olis meiltä jotenkin erityisen hyvä saavutus. Ollaan saatu kaks lasta ja keksitty niille vielä nimetkin", Lauri toisti huvittuneena. No, ehkä se sitten oli heiltä - ainakin Laurilta itseltään - saavutus sinänsä. Kaikki sitoutumiskammot ja niin edespäin, kyllähän mies nyt ehkä jonkin mitalin ansaitsi. Ehkä kihlasormus saisi nyt käydä mitalista. Kun Miia antoi suostumuksensa, otti Lauri toisen sormuksen ja Miian vasemman käden omaansa, pujottaen sormuksen sitten varovaisesti tuon nimettömään. Lauri huokaisi pienesti helpotuksesta, kun sormus tuntui sopivan Miialle oikein mallikkaasti - eikä naisen sormet olleet edes pahemmin turvonneenkaan näköiset. "Vähän mä oon hyvä valitsemaan sormuksia. Saanksmä käydä sit sokkona ostamassa sulle vihkisormuksenkin, ei sun tarvi tulla ees mukaan." Vitsi vitsinä, leikki leikkinä, kyllä Lauri tiesi Miian sen tajuavan huvittuneesta äänensävystään. Lopulta Lauri antoi Miiankin pujottaa oman sormuksensa sormeensa, ja hymyili sitten pienesti naista silmiin katsoessaan. "Mä lupaan sitten hääpäivänä tehä kaiken perinteiden mukaan. Ja kannan sut meidän hääsviitin kynnyksen yli ja silleen, mitä kaikkea siihen nyt kuuluu. Mut tiiätkö, vaikka se niin siirappiselta kuulostaakin, niin sä teit musta kyllä nyt maailman onnellisimman miehen."