Saat olla keskeneräinen, en tahdo valmista, tahdon sut heikkouksineen

Keskiviikko 22.02.2012 - klo 16:15 ->
Kampin ostoskeskus
Miro Sparrok & Mari Salminen

Mari ja Miro eivät olleet seurustelleet vielä kovin montaa päivää mutta Marista tuntui silti kuin he olisivat olleet yhdessä jo huomattavasti pidempään, - kuukausia, ehkä jopa vuosia. He vain tuntuivat sopivat toisilleen niin täydellisesti ja Marin oli niin hyvä olla Miron seurassa. Harmi vain Marin koulujutut tuntuivat vievän heidän yhteisestä ajasta niin paljon, että Maria harmitti ensimmäistä kertaa opiskeluaikoinaan ihan tosissaan, että hän edes oli koulussa. Ihan yhtä hyvin hän olisi voinut pitää pientä taukoa opiskeluista ja palata kouluun sitten, kun se rupesi tuntumaan taas hyvältä idealta... Mari kyllä tiesi itsekkin, että hän olisi ihan hullu, jos hän keskeyttäisi opintonsa edes väliaikaisesti. Vaikka Mari olikin valmis tekemään Miron takia ihan mitä tahansa niin ei hän silti ollut niin tyhmä, että menisi koulunsa lopettamaan ja sitäpaitsi hän kyllä epäili, että Miro ei edes antaisi hänen tehdä sitä. Vaikka Miro ei itse nyt opiskellutkaan ja tuo oli koulunsa jo käynyt niin tuo varmasti ymmärsi, miten tärkeä asia koulu Marille oli ja tuo ei varmasti antaisi Marin lopettaa opiskelujaan ja tuskin tuo kauheasti ilahtuisi, jos Mari edes ottaisi asian puheeksi.

Tänään heillä kuitenkin oli taas aikaa olla yhdessä, vaikka Mari oli aamun ollutkin taas koululla. Miro oli tullut hakemaan hänet yliopistolta hänen viimeisen luennon jälkeen ja yhdessä he olivat ensiksi käyneet syömässä ja päättäneet sitten lähteä vielä keskustaan kuluttamaan aikaa, aina he eivät sentään halunneet nyhjätä keskenään toistensa luona. Oikeastaan asiat kyllä olivat menneet niin, että Miro olisi mieluummin mennyt istumaan vaikka vielä kahville johonkin mutta Mari oli sitten keksinyt, että he voisivat mennä käymään Kampissa ja pyöriä siellä eri liikkeissä, mitä nyt tulisi mieleen. Mari kyllä enemmän kuin mielellään kulutti aikaa shoppailuun ja olihan se hyvä, jos hänellä oli Miro makutuomarina mukana, ainakin hän osaisi valita semmoisiakin vaatteita, mistä Miro tykkäsi. Kerta he nyt seurustelivat niin tottakai Mari halusi näyttää hyvältä poikaystävänsä silmissä, vaikka ei tietenkään rupeaisi tyylistään täysin tinkimään.

Päivä ei kuitenkaan ollut mennyt ihan niin ihanasti kuin Mari oli ajatellut. Koko ajan Miro oli ollut jotenkin poissaoleva ja vaitonainen eikä Mari kerta kaikkiaan pystynyt käsittämään, mikä tuolla oikein oli. Aluksi Mari oli antanut olla mutta lopulta hänen oli pakko kysyä, mikä miehellä oikein oli. Mitään vastausta ei ollut tullut ja tuo oli väittänyt, että kaikki oli hyvin mutta nytkin heidän kävellessään yhdessä Kampissa liikkeiden vieressä, Mari tunsi inhottavan muljaisun sydämessään. Vaikka hän tiesi, että näin ei pitäisi ajatella niin silti häntä pelotti, että Miroa oli nyt ruennut kaduttamaan se, että he olivat virallistaneet suhteensa ja alkaneet seurustella. Miro oli vain jotenkin niin hiljainen ja ei yhtään omasta itsensä, että Mari oli varma, että nyt jokin oli pielessä, hän ei tiennyt mikä. Mielessä käväisi myös ajatus siitä, että Miro olisi jo kerennyt pettää häntä... Ei, ei se kyllä sitä voinut olla. Miro ei ikinä pettäisi häntä, sen Mari tiesi kysymättäkin mutta siitä huolimatta häntä huolestutti, mikä Mirolle nyt oikein oli, kun tuo ei hänellekkään suostunut kertomaan mitään ja se jos jokin oli outoa, ainahan he olivat pystyneet puhumaan kaikesta toisilleen.

Miro oli onnellinen - ja oli tosiaan kuuluttanut sen suurin piirtein koko maailmalle. Nuorukainen oli näyttänyt tyytyväisyytensä elämään niin puheillaan, teoillaan kuin pelkillä eleilläänkin, eikä kukaan hänen lähipiiristään sitä varmastikaan epäillyt kun Miro niin hienosti sen oli tehnyt selväksi. Ja miksei olisi tehnyt? Turha sitä oli vähätellä onneaan tai valehdella olevansa jotenkin huonommalla päällä kuin oikeasti oli. Marin ansiosta Miron päivät olivat lähes aina täynnä positiivisuutta ja iloisia ajatuksia, jopa työpaikallaan olevat ihmiset olivat huomanneet jonkinmoisen muutoksen ilmapiirissä, ja siis vain parempaan suuntaan. Mirolla oli kyllä se maaginen taito tartuttaa tunnetilansa muihin. Harvoin mies toikaan ympärilleen surun, ahdistuksen tai muun negatiivisen tunnetilan viboja, mutta ei hän aikaisemmin tällaistakaan tunnetilaa ollut välittänyt. Kai hän välitti jotenkin rakkautta ympärilleen. Miehellä oli tosiaan siihen kaikki oikeus ja hän myös otti kaiken irti siitä oikeudesta. Ihan varmasti rakastava ja lämmin ilmapiiri oli mahtava ihan kaikille, ellei sitten ollut kovin mustasukkainen ihminen tai suoranainen ilonpilaaja, joka ei suonut muille onnellisuutta.

Miro kyllä oli onnistunut törmäämään sellaiseen ilonpilaajaan tässä pienessä ajassa, eikä tiennyt, miten olisi suhtautunut asiaan. Kyseinen ilonpilaaja oli ollut hänen entinen naisystävänsä Niila. Mies oli jo aikaisemmin pelännyt, että kyseinen nainen soittaisi hänelle, sillä niin oli tehnyt Anita-äitikin. Noilla oli ihan selvästi joku saakelin salajuoni saada Miro takaisin Inariin puhumalla kuin mitään ei oliis tapahtunut. Kovin innoissaan nuo myös kertoivat kuinka paljon ikävöivätkään Miroa. Niila oli kyllä sanonut ne kaikista hämmentävimmät sanat: hän kuulemma rakasti Miroa vieläkin eikä ollut päässyt eteenpäin. Sillä kertaa Miro ei kuitenkaan ollut jäätynyt totaalisesti vaan hän oli saattanut puhua suunsa saman tien puhtaaksi. Miro oli puhunut siitä, kuinka oli itse siirtynyt eteenpäin ja rakastunut uudestaan. Hän oli kuitenkin onnistunut peittämään äänestään ja sanoistaan syyllistämisen, mistä oli hyvin ylpeä - tosin Niilaa ylpeäksi kaikki ne miehen saavutukset eivät olleet saaneet. Tuo oli suorastaan raivostunut.

Miro ei tosiaan onnistunut pääsemään yli siitä puhelusta. Hän oli ollut siitä lähtien poissaoleva ja omissa maaimoissaan, hänen edessään oli kuin jonkinlainen utuinen verho, joka hänen pitäisi puhaltaa pois puhumalla. Ei hän kuitenkaan siitä kehdannut puhua - ei edes Marille. Kyseinen nainen varmaan tulisi vaan mustasukkaiseksi, luulisi, että Miro oli nyt palaamassa Niilan luokse tai jotain. Sitä Miro ei kuitenkaan tekisi. Hän oli niin mielettömän onnellinen Marin kanssa, ettei edes osannut kuvata sitä tunnetta. Se tunne tosin oli nyt taka-alalla sen puhelun vuoksi, ja vaikutti siltä, että Mari huomasi sen. Vaaleatukkainen neitokainen ainakin vaikutti kovin huolestuneelta täällä ostoskeskuksen käytävällä ja oli jo kerran kysynytkin, mikä Mirolla oli hätänä mutta mies oli päättänyt olla vastaamatta. Se oli ollut kuitenkin väärin. Miro huokaisi ääneen. Hän tartutti tämän tunnetilansa Mariinkin, ja ihan selvästi vain pahensi tätä tilannetta, kun ei kertonut, mitä oli tapahtunut.

"Mari", nuorukainen aloitti vaisusti, "mä valehtelin sillon aikasemmin. Kyllä mulla on jokin hätänä." Miro päätti pysähtyä, koska hän halusi nyt ottaa ihan rauhassa ajatuksistaan selvää ja tuoda ne ilmi. Hän muuten möläyttäisi kuitenkin jotain ajattelematta, ja sitten kävisi niin, että Mari ymmärtäisi kaiken väärin ja tuo suuttuisi. Suuttuisi varmaan yhtä pahasti kuin Niila. Kyseiselle naiselle Miro oli katkera. Oli todellakin, koska Niilalla oli ollut pokkaa kutsua Maria muun muassa huoraksi ja käyttää muutenkin harvinaisen rumia nimityksiä. Niilalla ei ollut mitään oikeutta olla mustasukkainen - itsepähän hän Miron hylkäsi.
"Mari.. Niila soitti mulle tänään", Miro otti katsekontaktin Mariin. "Oli oikeestaan aika hienoo kuulla sen ääni pitkästä aikaa." Hienoa? Miten helvetissä se muka oli hienoa? No niin - tässä sitä taas sitten mentiin. Ihan sama, mies ei kuitenkaan ehtisi sanoa enää mitään, koska Mari oli jo ehtinyt tajuta tämän tilanteen ihan väärin ja varmaan luuli, että nuorukainen oli palaamassa Niilan luokse tai jättämässä hänet. Miro ei kuitenkaan aikonut jättää Maria, ei todellakaan, sillä oli selittänyt Niilallekin tämän koko tilanteen. Miro rakasti Maria ja vain sillä oli väliä.

Mari huomasi kyllä, että Miro edelleenkin vain vastaili hänen puheisiinsa lyhyesti ja mietti selvästi kaikkea muuta kuin tätä hetkeä. Välillä tuntui, että tuo ei edes kuunnellut, mitä Mari tuolle puhui ja vastaili vaan sattuman varaisesti jotain älytöntä. Lopulta Marikin sitten lopetti puhumisen, mieluummin hän olisi itsekkin hiljaa kuin juttelisi vain yksinään. Kyllä Miro siitä sitten rupeaisi taas puhumaan, jos tuolla jotain asiaa olisi, niin Mari ainakin toivoi. Yleensä heillä aina riitti puhuttavaa eikä tämmöisiä ärsyttäviä hiljaisia hetkiä tullut mutta nyt Marista tuntui siltä, että Miro ei edes ollut tajunnut, että hän oli yhtäkkiä lopettanut puhumisen kokonaan. Siinä heidän kävellessään Mari keskittyikin sitten katselemaan liikkeiden ikkunoihin heidän niiden ohi kävellessään ja hän nostikin lopulta kätensä kevyeen puuskaan, hän ei ollut tosiaankaan nyt tyytyväinen siihen, miten asiat menivät. Heidän piti viettää kiva päivä yhdessä mutta sen sijaan Miro päätti jostain syystä pitää mykkäkoulua eikä edes suostunut kertomaan, mikä tuota oikein vaivasi. Mari tiesi kyllä, että joku oli pielessä, kyllä hän sen verran hyvin jo Miron tunsi mutta hän ei kerta kaikkiaan keksinyt, mikä tuolla oikein oli. Olkoot sitten kertomatta.

Juuri kun Mari oli jo varma, ettei Miro edes kertoisi, mikä tuota oikein vaivasi, avasi Miro vihdoin ja viimein suunsa. Tuon äänensävy oli jo niin pahaa enteilevä, että Maria alkoi oikeasti pelottaa, mikä tuolla oli hätänä. Miron vielä pysähtyessä ja näyttäessä niin synkältä, Marista tuntui, että hänen sydämensä jätti muutaman lyönnin välistä. Hän oli ollut tässä tilanteessa ennenkin, ensin oli ollut hiljasta ja sitten oli kuulunut nuo pahaa enteilevät sanat. Mä valehtelin sulle aiemmin... Miron sanat jäivät pyörimään Marin päässä eikä hän tajunnut hetkeen mitään muuta kuin kiinnittää huomionsa vain noihin sanoihin. Mistä Miro oli valehdellut? Siitä, että tuolla ei ollut mikään hätänä? Vai jostain muusta aiemmin tänään? Vai siitä, että tuo oli sanonut rakastavansa Maria ja halusi seurustella hänen kanssaan? Ajatukset pyörivät Marin päässä ja hän näyttikin varmasti kuin joltain ajovaloihin joutuneelta peuralta, sen verran pelästynyt hän oli jo ihan vain noista sanoista. Hemmetti, miten Mari aina onnistui hommaamaan itsensä semmoiseen tilanteeseen, että joutui epäilemään jonkun tunteita ja tekoja.

Kun Miro sitten lopultakin kertoi, mikä tuolla oli hätänä, Mari meni lopullisesti sanattomaksi. Niila oli soittanut Mirolle. Niila, se Miron entinen tyttöystävä. Sama Niila, joka oli Miron ensirakkaus ja joka oli satuttnut Miroa niin pahasti, että tuo ei meinannut enää uskaltaa seurustella Marinkaan kanssa? Se sama Niila, jonka takia Mari oli jo ennestään tuntenut mustasukkaisuutta Mirosta ja nyt se sama Niila oli vielä kehdannut soittaa hänen poikaystävälleen! Miten tämä saattoi olla edes mahdollista, että tuo nainen rupesi ottamaan yhteyttä Miroon juuri sen jälkeen, kun he olivat alkaneet seurustella ja kaiken piti olla hyvin? Mari ei pystynyt enää edes katsomaan Miron suuntaan, hänen oli pakko kerätä ajatuksiaan, että pystyisi edes kysymään, mitä Niila sitten oli Mirolle sanonut.

Juuri kun Mari oli kysymässä, miksi Niila oli soittanut, kuuli hän Miron seuraavat sanat. Oli aika hienoo kuulla sen ääni. Anteeksi mitä? Mari käänsi katseensa takaisin Miroon ja hän vain tuijotti miestä niin hämillään ja aukaisi suunsa sanoakseen jotain mutta Marista tuntui kuin hänen kurkkunsa olisi kuivunut ihan täysin eikä hän sanaut sanottua edes mitään. Ihanko oikeasti Miro oli sanonut juuri äsken niin kuin oli sanonut? Niilahan oli pettänyt Miron luottamuksen niin pahasti kuin vain pystyi pettämään ja nyt yhtäkkiä tuo vain soitti kaikkien näiden vuosien jälkeen ja Mirosta se oli vielä mukavaa? Maria vihlaisi inhottavasti sydämestä, - hän oli jo joskus aiemmin pelännyt olevansa vain joku Niilan korvike ja nyt hänestä alkoi tuntua yhä vahvemmin siltä, että Miro oli vain huijannut ja tuo ottaisi oikeasti Niilan takaisin samantien. Ties vaikka oli jo ottanut ja nyt tuo yritti löytää sanoja, jotta pääsisi Marista eroon.
"Anteeks mitä? Kuulinko mä ihan oikein? Susta oli hienoo jutella Niilan kanssa? Mitä hienoo on jutella semmosen ihmisen kanssa, joka on pettäny sut pahimmalla mahdollisella tavalla? - Ei hitto sä et voi olla tosissas." Mari älähti lopulta, yrittäen olla korottamatta liikaa ääntään, he kuitenkin olivat julkisella paikalla.

Miro piti yhä Mariin katsekontaktin sanojensa jälkeen vaikka se ihan hemmetin vaikeaa olikin. Vaaleatukkainen nuorukainen tiesi tasan tarkkaan, että pian Mari sylkisi suustaan muutaman tarkkaan valitun sanan eikä mies voinut sitä estää, ei edes jatkamalla lausettaan. Tässä tapahtuisi ihan samalla tavalla kuin aikaisemminkin; Mari oli jo valmiiksi tehnyt päätöksensä eikä sitä ollut muuttaminen, ei sanoilla tai teoilla. Niinpä Miro päätti vain olla hiljaa ja odottaa - hän puhuisi Marin purkauksen jälkeen, jos vaan saisi siihen mahdollisuuden. Hänellä olisi kyllä ollut mahdollisuus puhua suunsa puhtaaksi ihan alusta asti joten Miroa ketutti. Miksei hän voinut yksinkertaisesti ajatella ensin kuin puhui, tai ainakin jatkaa lausettaan loppuun asti? Mirolla oli tosiaan jäänyt äsken niin paljon sanomatta. Hänen olisi ehdottomasti pitänyt sanoa, että Niilan äänen kuuleminen oli outoa. Outo olisi ollut se kaivattu sana, eikä suinkaan hieno. Miten mies oli edes pystynyt valitsemaan kyseisen sanan? Se oli ollut joku outo, luontainen reaktio ja se sai Miron ihmettelemään.

Sieltä ne ärtyneet sanat sitten tulivat - ja silloin Miro käänsi katseensa maahan. Hän ei halunnut nähdä tunnetilaa Marin silmistä, varsinkaan, kun kuuli sen ihan tarpeeksi hyvin. Hemmetti. Miten tähän oltiin taas ajauduttu? Miro ei koskaan, ei ikinä, satuttaisi Maria tieten tahtoen mutta nyt oli kuitenkin tehnyt sen taas. Hän kaiken lisäksi tiesi tarkkaan Marin epävarmuudesta eli oikeiden sanojen valitsemisen ei pitäisi olla hänelle mitenkään sen suurempi ongelma, mutta väärässä Miro näytti olevan. Hänen tulisi olla se kannustava miesystävä, joka ei puhuisi entisistä naisystävistään - tai tässä tapauksessa tyttöystävistä. Niila oli niin menneen talven lumia kuin joku vaan saattoi olla. Se oli asia, joka Miron pitäisi saada sanottua. Taas kerran ne sanat olivat kuitenkin kadonneet, ehkä sen takia, että Miroa hävetti ihan liikaa ja hän muutenkin tunsi sen Marin tunnetilan ihan liian selvästi. Miro olisi halunnut keksiä jotain lohduttavia sanoja mutta mitä vielä, Miro oli vain hiljaa ja katseli maahan.

Hemmetti - Miro oli varmaan avannut kaikki ne Marin vanhat haavat. Tuo tosiaan vaikutti siltä kuin olisi nähnyt haamun. Silloin nuorukaisella välähti - naista oli ihan varmasti petetty. Mirolla ei ollut mitään tietoa, kuka sen oli tehnyt, miksi ja milloin, mutta se oli selvästi jättänyt syvät jäljet Mariin. Nyt kyseinen nainen sitten luuli, että Miro suunnitteli Niilan luokse palaamista. Mahtavaa, Miro! Hän oli onnistunut möhlimään miesystävän työnsä - vaikka huvilta se tuntui - ja onnistui vielä järkyttämäänkin Maria. Pahinta tässä oli nimenomaan tuo Marin pelästyttäminen. Vaaleatukkainen neitokainen ei varmaan edes kykenisi kuuntelemaan järkipuhetta tällä hetkellä kun pelkäsi koko ajan, että Miro vaan jatkaisi puhettaan ja pian tunnustaisi jättävänsä naisen. Sitä ei Miro kuitenkaan tekisi, ellei siihen sitten löytyisi jokin hyvä syy. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Ei hitto - mitä jos Mari jättäisikin Miron? Mies tunsi kuinka sydäntään kylmäsi. Silloin mies nostikin katseensa Mariin.

"Mari, mä en tarkottanu sitä noin", Miro aloitti jopa hieman säikähtäneen kuuloisena, "ja sä tiedät sen. Ihan varmasti tiedät." Vaaleatukkaisen nuorukaisen olisi tehnyt mieli huitoa käsillään ja korottaa ääntään oikein kunnolla, mutta ei sitä kehdannut tehdä koska heillä oli yleisöä. Mistä lähtien Miro muka oli välittänyt muiden ihmisten mielipiteistä? No, kai se tässä tilanteessa vaikutti.
"Siis Mari, mä en.. Anteeks. Mun ajatukset ja sanat meni sekasin", hän katseli Maria ja tarttui tuota jo kädestäkin kiinni. Mies pelkäsi, että Mari nyt karkaisi paikalta itku kurkussa siinä luulossa, että Miro olisi jättänyt hänet. Miro tunsi epämukavan muljaisun sydämessään, kun hän huomasi, kuinka paljon olikaan Maria loukannut. Toivon mukaan Mari kuitenkin tiesi sen, että Miro ei ihan oikeasti tarkoittanut äskeistä sillä tavalla, jolla se oli tullut esille. Ei Miron mielestä tosiaan ollut hienoa puhua Niilan kanssa, koska, kuten Mari sanoikin, Niila oli pettänyt hänet pahimmalla mahdollisimmalla tavalla. Niilan kanssa puhuminen oli ollut hienoa siksi, että Miro oli päässyt eteenpäin elämässään.
"Mä tarkotin, että sen kanssa puhuminen oli hienoa, koska mä pääsin eteenpäin. Mä kerroin sille että mä oon rakastunu ja onnellinen", Miron olikin heti pakko heittää esille ajatukset, joista oli lopulta saanut kiinni.

Maria ahdisti ja paljon, ihan kunnolla. Hän ei edes muistanut, milloin häntä olisi ahdistanut viimeksi näin paljon kuin nyt. Vaikka Mari kuinka yritti järkeillä päässään, ettei Miro varmasti ollut tarkoittanut sanojaan ihan tuolla tavalla, silti hänen päässään kummitteli ajatus siitä, että Miro tasan tarkkaan tarkoitti sanansa juuri niin kuin oli ne sanonut. Vaikka Mari katseli Mirosta pois päin, hän huomasi kyllä, että Miro katsoi häntä, - kunnes tuo yhtäkkiä laskikin katseensa maahan. Eikö se jo kertonut siitä, että tuo oli tosiaan tarkoittanut niitä sanojaan? Tuo ei varmaan enää edes kehdannut katsoa Marin suuntaan, kun mietti vain, miten onnistuisi hoitamaan tämän asian mahdollisimman siististi. Mari ei pystynyt katsomaan Miron suuntaankaan, hänen silmiään kirveli ja hän oli varma, että kohta muuten tulisi itku. Hän oli ollut tässä tilanteessa ennenkin ja hän tiesi tämmöiset tilanteet ihan liian hyvin, tämä ei tulisi päättymään hyvin. Marin päässä ei liikkunut oikein mitään, mitä olisi Mirolle pystynyt sanomaan, hän vain pyöritteli päässään niitä samoja ajatuksia yhä uudestaan ja uudestaan ja vielä kerran uudestaan.

Siinä seisoessaan Marista alkoi pikkuhiljaa tuntua, ettei hän ollut edes ihan tässä tilanteessa täysin mukana, hänen mielessään pyöri jo niin paljon muistoja siitä, kun hänet oli viimeksi petetty. Hän oli seurustellut aiemmin erään Patrikin kanssa ja Mari oli tosiaan luottanut tuohon mieheen ja uskonut, että heidän suhteestaan voisi tulla jotain mutta pikkuhiljaa suhde oli alkanut saada ikävämpiä piirteitä. Marista oli melko pitkäänkin tuntunut siltä, että Patrik salaili häneltä jotain ja olihan se sitten lopulta tullut ilmi, - Patrik oli pettänyt häntä. Ne sanat olivat saaneet Marin maailman romahtamaan ja hänestä tuntui, ettei voisi koskaan enää luottaa yhteenkään mieheen mutta sitten oli tullut Miro. Mirolle Mari pystyi puhumaan kaikesta ja tuon kanssa oli niin hyvä olla mutta nyt Maria pelotti, että hän menettäisi Mironkin. Sitä hän ei todellakaan kestäisi ja pelkkä ajatuskin Miron menettämisestä sai kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä. Marista tuntui todella lapselliselta, että hän reagoi tällä tavalla tähän asiaan, sillä ei ollut kovinkaan kauaa, kun he olivat Miron kanssa sopineet, että asiat puhuttaisiin läpi eikä vain jätettäisi niitä asioita roikkumaan mutta nyt Marista tuntui, ettei hän todellakaan halunnut edes yrittää puhua.

Mari melkein säikähti, kun yhtäkkiä Miro sitten alkoikin puhua ja otti häntä vielä käsistä kiinni. Mari katseli edelleen muualle ja yritti pitää katseensa Mirosta poissa, hän ei halunnut Miron näkevän, miten pahasti hän oli ottanut tuon sanat itseensä mutta lopulta hän käänsi katseensa Miroon. Kauaa hän ei Miroa katsonut vaan laski katseensa heidän käsiinsä ja Marista tuntui, että hän suorastaan tärisi, häntä ahdisti niin mielettömän paljon. Miron sanat menivät ihan korvista ohitse, Mari ei kerta kaikkiaan keskittynyt edes kuuntelemaan, hänellä oli tarpeeksi työtä siitä, että yritti pitää tunteensa kurissa ja yritti olla huutamatta tai riehumatta muiden ihmisten nähden. Jo nyt muutama ohi kulkija katsoi heidän suuntaansa melko kummastuneena ja olivathan he varmasti ihan hämmentävä näky, - siinä he seisoivat keskellä ostoskeskuksen käytävää, Mari ihan itku kurkussa ja Miro selvästi yritti paikkailla tilannetta. Lopulta Mari irroitti kätensä Miron käsistä eikä edes katsonut miestä. Hän oli niin varma, että kohta se tulisi, - ihan kohta Miro kertoisi, kuinka tuo palaisi Inariin perheensä ja Niilan luokse. Mari tiesi, miten tärkeä tuon perhe oli ollut ja miten paljon noiden teot olivat Miroa loukanneet, joten olihan se varmasti tuolle hämmentävä tilanne, kun yhtäkkiä ainakin hänen perheensä halusi hänet takaisin. Niilasta Mari ei tiennyt eikä hän sillä hetkellä edes halunnut tietää, mitä tuo Lapin noita oli oikein Mirolle sanonut.

"Joo, niinhän sä nyt mulle sanot. Oisit voinut miettiä pikkusen pidempän, et mitä sä oikein tarkotit. Arvaa vaan mille toi mun korviin kuulosti?" Mari tuhahti, katsomatta edelleenkään Miroon, hän oli itseasiassa siirtynyt jo pari askelta kauemmaksi, hän ei pystynyt edes olemaan enää Miron lähellä. Mari yritti mielessään valmistautua siihen, että kohta Miro jättäisi hänet mutta siitä huolimatta Marista tuntui, että siihen tilanteeseen ei pystyisi valmistautumaan mitenkään ja hän ei halunnut rueta itkemään kuin joku pikkulapsi tässä kaikkien ihmisten nähden. Lopulta Mari astui vielä pari askelta kauemmaksi Mirosta, nostaen nyt katseensa Miron silmiin.
"Jos sä oot oikeesti palaamassa Niilan luokse nii sille mä en mahda mitään. Mut älä sano sitä mulle, mä en oikeesti halua kuulla, mä en halua tietää." Mari sai vain sanottua, lähtien sitten kävelemään melko ripein askelin Miron luota pois, hän ei todellakaan halunnut kuulla enää sanakaan koko Niilasta tai mihinkään siihen liittyvästä. Jos Miro olisi palaamassa tuon luokse niin Mari ei sitä voinut estää mutta silti hän tunsi, kuinka sydämeen pisteli inhottavasti edes ajatellessa, että nyt Miro jättäisi hänet näin.

Hiton Niila. Miksi kaikista ihmisistä juuri tuon oli pakko soittaa Mirolle? No, selvä syy siihen oli - Niilan soitto oli osa siitä saakelin huippusuunnitelmaa, jonka lopuksi nuorukainen palaisi häntä koipien välissä kotikonnuilleen. Nuo olivat tienneet, että Miro hämmentyisi Niilan soitosta ja häikäilemättä olivat käyttäneet sitä hyväkseen. Miro olikin tuntenut sydämensä hyppäävään kurkkuun, kun hän oli tunnistanut Niilan äänen, mutta siltikään se ei saanut miehelle sitä tunnetta kuin ennen. Ei Miro tuntenut sydämensä pamppaavan lujempaa tai hymyn nousevan huulille, vaan hän oli oikeastaan tuntenut pelkoa. Hämmennystä. Se oli ollut Niila, joka oli ollut luurin toisessa päässä, ja aluksi kaikki olikin sujunut kuin vettä vain. Nainen oli puhunut kuinka ikävöi ja rakasti yhä Miroa, mutta mitä pidemmälle mentiin, sitä likaisemmaksi se puhelu oli muuttunut. Lopulta Niila oli oikein raivonnut, valittanut, että miten Miro oli saattanut hypätä hänestä yli. Se oli kuitenkin ollut ihan väärä kysymys - oikea olisi ollut, että miksi Miro ei olisi halunnut siirtyä eteenpäin. Mirolla ei ollut mitään syytä jäädä roikkumaan Niilaan.

Oikeastaan sen puhelun päätteeksi Miro oli päättänyt sen, että ei koskaan palaisi Inariin. Joskus hän oli sitä miettinyt, että miten reagoisi, jos hänelle soitettaisiin, mutta nyt oli selvää mitä tapahtuisi; Miro jäisi Helsinkiin. Hänen kaikkensa, elämänsä, oli täällä. Hänen vanhat ystävänsä oli korvattu kuten myös perhe, ja Niilan mies oli unohtanut kokonaan Marin saapuessa hänen elämäänsä. Marin, joka nyt lateli sanoja, jotka saivat Miron sydämen särkymään. Nuorukainen oli aina vihannut riitelyä, ja nyt hän oli joutunut kestämään sitä kahtena päivänä, eikä se todellakaan ollut hänen juttunsa, sen mies sai taas kerran todeta. Toteamisen arvoinen oli myös se asia, että Mari riuhtoi itsensä pois Miron otteesta. Todella kiva. Miro mutristi huuliaan ihan aidosti surullisena, vaikka yleensä se olisi vitsi kavereiden keskuudessa. Tästä tilanteesta vitsit olivat kuitenkin kaukana. Miro meinasi ihan oikeasti menettää sen ihmisen, joka oli saanut miehen elämään raiteilleen ja taottua hänen päähänsä järkeä. Mari oli vetänyt Marin mukaansa sieltä jostain eksyneiden tieltä ja nyt mies oli löytänyt itsensä, siis nimenomaan Marin avulla. Miro raotti huuliaan.

"Mari, se oli vahinko. Sä tiedät että mä puhun välillä ihan täyttä paskaa enkä mä koskaan lopeta lausetta oikeeseen kohtaan, mä en voi sille mitään", Miro huomasi jo, kuinka äänenvoimakkuutensa kohosi - ja sehän johtui täysin hänen sisällään vellovasta paniikin tilasta. Miron sydän jyskytti ja pulssi oli korkealla, eikä hän oikeastaan enää edes tiennyt mitä tekisi tai miten päin olisi. Hän tiedosti kyllä tämän tilanteen oikein hyvin, mutta ei siltikään osannut reagoida mitenkään. Ne ihmisten oudoksuvat katseetkin Miron tunsi niskassaan mutta niihin hän ei kyennyt kiinnittämään huomiota; Miron katse oli vain Marissa.
"Mari, mä en ikinä palais Niilan luokse!" Miro karjaisi Marin perään, mutta tuntui, että se oli jo ihan liian myöhäistä. Kaikki muut kyllä käänsivät katseensa nuorukaisen puoleen mutta Miro ei onnistunut tavoittamaan juuri sitä henilöä, jolle tuo huudahdus oli tarkoitettu. Siinä Miro sitten vaan seisoi, katseli, kuinka Marin selkä loittoni askel askeleelta, ja Miro vain oli. Hän ei osannut tehdä mitään. Tuntui, että koko ostoskeskus olisi ollut vain hiljaa ja seurannut tätä tilannetta. Miro hymähti - ei. Ei, tässä ei kävisi näin, ei todellakaan kävisi. Heidän suhteensa ei loppuisi näin. Niissä mietteissään Miro askelsi vauhdikkaasti, tarmoa ja päättäväisyyttä täynnä, kohti Maria ja tuon saavutettuaan tarttui naisen käteen.

"Mari", Miro pysäytti naisen, vaikka tuo ei varmastikaan siitä innostuisi. Nuorukainen ei nyt kuitenkaan päästäisi Maria käsistään - kuka hullu niin tekisi? Miro tunsi, että oli lopultakin löytänyt sen elämänsä naisen eikä hänellä tosiaan ollut suunnitelmissa tuon menettäminen näin aikaisessa vaiheessa. Tällä hetkellä Miro ei haluaisi menettää Maria koskaan. Miro piti jopa suhteellisen voimakkaasti Marin kädestä kiinni, tosin varoen satuttamasta - hän ei tahtonut satuttaa naista. Päättäväisesti Miro veti Marin kanssaan hieman rauhallisempaan nurkkaan.
"Mari, kuuntele", mies otti Mariin tiukan katsekontaktin, "mä en todellakaan oo jättämässä sua. Mä rakastan sua enkä todellakaan Niilaa. Mä kerroin sen sille. Se sano, että se rakastaa mua yhä mutta mä kerroin että oon löytäny sut. Sillä oli lopulta vielä pokkaa haukkua sua, ja silloin mä tajusin, että oon ollu tyhmä ku oon edes ikävöiny sitä. En ees tajuu, miks, koska suahan mä oon kaivannu koko mun elämäni." Miehellä ei ollut mitään tietoa, mistä kaikki ne sanat tulivat mutta hän oli onnellinen niiden löytymisestä - onnellinen hän ei tosin ollut kaikesta siitä Marin rimpuilemisesta. Miten helvetissä Miro saisi naisen rauhoittumaan? Lopulta, kaikessa siinä vimmassaan, Miro tarttui naisesta kiinni oikein kunnolla ja vei huulensa tuon omille. Tämä oli joko miehen elämän pahin virhe tai sitten parhain päätös ikinä - silti tämä oli tehtävä.

Mari ei halunnut kuulla yhtä ainutta selitystä, hän vain halusi pois, jonnekkin, missä hän saisi olla yksin. Hän tunsi kyllä, miten ihmiset katsoivat häneen hieman hämillään mutta Mari ei välittänyt, hän vain halusi nyt täältä jonnekkin ihan muualle. Mari ei kerta kaikkiaan suostuisi enää kenenkään loukattavaksi, hän ei halunnut olla taas se petetty ja jätetty osapuoli, jonka tyhmyydelle parhaassa tapauksessa vielä naurettiin jälkeen päin. Hän ei taas halunnut kokea sitä häpeää, tuskaa ja surua, jonka pettäminen aiheutti. Hän oli niin monta kertaa syyllistänyt itseään siitä, että Patrik oli pettänyt häntä ja nyt ne samat syytökset palasivat taas hänen mieleensä. Varmasti se Niila oli paljon nätimpi, mukavampi ja ihanampi, - ennen kaikkea itsevarmempi kuin Mari. Sehän se varmasti nyt olikin ratkaiseva tekijä tässä asiassa. Mari oli kerta kaikkiaan niin epävarma, että kuka häntä nyt kovin pitkään jatkaisi katsella. Tässähän se epävarmuus taas nähtiin, Miron ei tarvinnut kuin mainita Niilan nimi ja Mari oli jo itku kurkussa juoksemassa paikalta pois, miettien samalla, mitä sillä Niilalla oli mitä hänellä ei ollut.

Siinä kävellessään pois Mari pyöritteli päässään vielä Miron sanoja. Entä jos tuo ihan oikeasti oli sanonut ne sanat vahingossa eikä tarkoittanut niitä niin kuin Mari oli ne mennyt ymmärtämään. Miron sanoissa nimittäin oli pointti, tuo tosiaan välillä ei kauheasti tuntunut miettivän mitä sanoi vaan sanoi lähinnä mitä ensimmäisenä mieleen tupsahti ja mietti seurauksia vasta vähän jälkeenpäin, yleensä siinä vaiheessa, kun Mari oli jo onnistunut vetämään herneet nenään. Kyllä Marin pitäisi tuntea Miro sen verran hyvin, että hän tietäisi jo, että Mirolta saattaisi välillä päästä sammakoita suustaan ja tuo ei tarkoittaisi sanojaan pahalla. Saattoihan nytkin ihan hyvin olla semmoinen tilanne, ehkä Mari tosiaan oli ymmärtänyt väärin... Ei, siitä huolimatta Mari oli varma, että hän oli ymmärtänyt ihan juuri oikein, Miro oli tarkoittanut sanansa juuri niin kuin oli ne hänelle sanonut. Ne sanat tosiaan kummittelivat Marin mielessä ja hänen oli pakko hieman pyyhkäistä silmiään. Hän ei olisi halunnut itkeä mutta hän ei voinut sille mitään, että tällä hetkellä häneen sattui niin paljon, että itkukin tuli ihan väkisin.

Mari kuuli jostain takaansa Miron huutavan hänen peräänsä mutta se ei juuri sillä hetkellä merkinnyt mitään. Tottakai tuo nyt sanoisi, että ei palaisi Niilan luokse mutta mikä se totuus sitten olisi? Entä jos Niila soittaisi uudestaan ja vielä senkin jälkeen uudestaan? Tuohan oli ollut Miron ensirakkaus ja varmasti tuo välitti edelleen tuosta naisesta edes jollain tasolla, joten olisi suorastaan ihme, jos tuon soitto ei jotenkin vaikuttaisi Miroon. Maria oikeasti harmitti. Hän oli kerrankin löytänyt miehen, josta hän piti, johon oli pystynyt luottamaan ja johon oli oikeasti rakastunut mutta nyt sitten vaikutti siltä, että hän menettäisi tuonkin ihmisen elämästään. Miten Mari ikinä enää pystyisi luottamaan kehenkään, jos Mirokin tosiaan nyt petti hänen luottamuksensa tällä tavalla? Jos Miro tosiaan välittäisi hänestä niin varmasti tuo olisi yrittänyt lähteä Marin perään ja selittää tilanteen tavalla tai toisella mutta Mari sai vain kävellä kaikessa rauhassa eteenpäin eikä hän enää ollut edes varma, miten kaukana hän oli Mirosta eikä hän kyllä halunnut kääntyä katsomaankaan, hän ei nyt tässä asiassa antaisi periksi yhtään, Miro saisi tämän asian selvittää.

Yhtäkkiä Mari sitten kuulikin askeleita takaansa ja joku nappasi häntä melko voimakkaasti kädestä kiinni, - Miro. Miro oli sittenkin lähtenyt hänen peräänsä. Se lämmitti Marin mieltä edes hieman mutta ajatukset kylmenivät samantien, kun Niilan nimi alkoi taas kummitella hänen mielessään. Oli aika hienoo kuulla sen ääni... Nuo ärsyttävät sanat alkoivat taas pyöriä kehää Marin päässä.
"No entä jos en kuuntele?" Mari ei voinut olla tuhahtamatta, yrittäen rimpuilla irti Miron otteesta mutta tuo piti hänestä sen verran lujasti kiinni, ettei Marilla ollut toivoakaan päästä irti ja jatkaa matkaansa. Mari oli sen verran pienikokoinen ja paljon Miroa lyhyempi, että mies sai kyllä hyvin pidettyä tuota otteessaan niin ettei Mari päässyt yhtään mihinkään. Miron selvästi hakiessa katsekontaktia Mariin, nosti nainen lopulta katseensa tuohon ja katsoi tuota silmiin. Miron sanoja kuunnellessaan Maria ensin ärsytti se, mitä tuo Niilasta kertoi, hän olisi ihan hyvin voinut jättää kuulematta nuo kaikki sanat. Lopulta kuitenkin Miron puheet muuttuivat yhä herkemmiksi ja Mari tunsi, kuinka hänen silmänsä kostuivat entisestään. Mari yritti silti edelleen hieman rimpuilla irti tuon otteesta mutta sen sijaan Miro tuntui taas kiristävän otettaan ja ennenkuin Mari kerkesi kissaa sanoa, tunsi hän jo miehen huulet omillaan. Aluksi Marin olisi tehnyt edelleen mieli vain karata pois mutta kuitenkin hän vastasi siihen suudelmaan, ihan niinkuin ennenkin.

Sen suudelman jälkeen Mari vain katsoi Miroa silmiin silmät kyynelistä märkinä ja lopulta hän painoi päänsä kevyesti Miroa vasten, sanomatta hetkeen mitään.
"Mä oikeesti rakastan sua ihan hirveesti ja mua vaan pelottaa niin paljon, et mä menetän sut.."

Miro oli pettynyt ihmisiin liian monta kertaa. Hänestä oli tuntunut siltä, että hän ei enää koskaan voisi luottaa kehenkään. Toki miehellä oli se tietynlainen julkisivu; hänet nähtiin sinä avoimena, rentona tyyppinä, joka tuli toimeen kaikkien kanssa eikä koskaan epäillyt kenenkään satuttavan häntä. Totuus oli kuitenkin ihan toinen. Varonut Miro ei ihmisten seurassa, eikä hän kyllä pahemmin säästellyt sanojaankaan, mutta auta armias kun miehen piti puhua omasta itsestään: silloin juttua ei tullut ollenkaan. Valitettavasti tuntui, että Miro ei edes pystynyt vaikuttamaan siihen asiaan. Hän yritti aina selittää itseään ja käytöstään muille, mutta vaihtoehtoja oli tasan kaksi; joko Miro päätti olla hiljaa tai sitten se henkilö, jolle Miro puhui, suuttui. Ei Miro sitä suuttumista kyllä koskaan ihmetellytkään: ei mies ollut mikään tunteista puhumisen ihmelapsi, joka pystyi muodostamaan täydellisiä lauseita tuosta vain vaan useimmiten ne jäivät katkonaisiksi ja täysin keskeneräisiksi. Ihmiset eivät kuitenkaan vaikuttaneet tajuavan sitä, vaan he luulivat, että Miro teki sen tahallaan. Ei nuorukainen kuitenkaan niin tekisi. Ihan oikeasti Miro tahtoi puhua asioistaan ja vuodattaa aina välillä oikein kunnolla, mutta se ei vain onnistunut, ei sitten millään.

Lähiaikoina Mari oli kuitenkin astunut Miron elämään. Kyseinen nainen oli saanut miehen avautumaan ihan eri tavalla ja luoja, kuinka keventynyt olo miehellä aina olikaan kun hän oli saanut puhua Marin kanssa. Mari oli uskomaton ja empaattinen kuuntelija, aivan upea persoona, ja se olikin se syy, miksi mies oli alun perin naiseen rakastunut. Ei Miro voisi väittää, etteikö ensinnä olisi kiinnittänyt huomiota Marin ulkonäköön, oikeastaan se oli ensimmäinen asia jonka mies huomasi. Silti Miro oli jossain syvällä sisimmässään tiennyt jo silloin ensimmäistä kertaa Maria katsoessaan, että kyllä, tuossa oli se nainen, jota Miro oli etsinyt koko elämänsä. Marin näkeminen oli saanut Miron sisimpään sellaisen tietynlaisen sykäyksen, se oli kuin pakottanut miehen lähtemään Marin perään, eikä mies kyllä sitä katunut hetkeäkään. Miksi katuisikaan, kun lähes kaikki heidän kokemansa oli ollut vain hyvää - toki niitä riitoja oli ollut ja niistä oli päästy yli. Niin he pääsisivät yli tästäkin riidasta. Miro ei luovuttaisi, ennen kuin he lopulta puhuisivat tämänkin asian läpi ja Mari ymmärtäisi, että äskeinen oli vain miehen suuren suun syytä. Kyllä Miro jaksoikin uskoa että Mari ymmärtäisi, miten ja milloin, sitä mies ei voinut sanoa, mutta tapahtumaan se tulisi kuitenkin. Kyllä Miro nokkelana poikana keinot keksisi.

Vaikka se Miron antama suudelma oli ollut täysin tietoinen ja hyvinkin harkittu, silti hänestä tuntui että hän upposi siihen kokonaan kun oli sen aloittanut. Alussa mies pelkäsi, että Mari olisi lähtenyt paikalta, mutta ei, sitä tuo ei ollut tehnyt. Sen sijaan Mari oli vastannut Miron suudelmaan; suudelmaan, joka sai Miron sydämen jättämään lyönnin välistä. Oikeastaan joka ikinen suudelma sai sen reaktion Mirossa aikaan, mikä oli oikeastaan naurettavaakin. Aina Maria suudellessaan Mirolla oli tunne siitä, että se olisi hänen ensisuudelmansa: perhosia oli vatsassa ja kipinöitä oli vaikka kuinka paljon. Nytkin Miro vain rutisti Maria tiukasti itseään vasten ja suuteli naista välittämättä muiden mielipiteistä. Ihan varmasti nuo nimittäin ihmettelivät, Marihan itki ja Miro vaan piti tuosta kiinni - toivon mukaan kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi tätä tilannetta väärin. No, tuskin ymmärtäisivät, koska Mari ihan selvästi oli itsekin mukana tässä suudelmassa eikä rimpuillut vastaan - ja se lämmitti Miron mieltä. Nainen olisi voinut kääntää selkänsä ja lähteä, mutta sen sijaan hän päätti vastata Miron suukkoon ja osoittaa rakkautensa sillä tavalla. Miro itse osoitti ne tunteensa aina parhaiten teoilla, ja tämä suudelma olikin paras mahdollinen teko tällä hetkellä.

Suudelman loputtua Miro katsoi Maria ja tunsi, kuinka tuo painoi päänsä häntä vasten. Siinä vaiheessa Miro päätti olla vain hiljaa. Hän halusi, että Mari saisi nyt rauhoittua ja kerätä ajatuksensa ilman Miron anteeksipyyntöjä tai höpinöitä. Miro puhuisi kunhan Mari olisi tehnyt niin ensin. Siinä odotellessa Miro vain silitteli Marin päätä lempeästi ja katseli tuon päälakea - muuta hän ei nähnyt. Pian Miro kuitenkin kuuli naisen puhuvan.
"Sua mä rakastan", Miro nosti naisen päätä hieman ylemmäs pyyhiäkseen kyyneleet tuon poskilta, "enkä ketään muuta. Mä en koskaan jättäis sua ilman mitään hyvää syytä.. Oon sun kanssa onnellisempi ku koskaan. Ja tiiätkö, on huvittavaa, että ikävöin sua enemmän ku Niilaa koskaan - ja sä ja mä asutaan vielä samassa rapussa." Miro otti hetkeksi syvän, rakastavan katsekontaktin Mariin. Vaaleatukkaisen nuorukaisen ei olisi tarvinnut edes sanoa mitään, sillä hän tiesi, että Mari lukisi kaiken siitä hänen katseestaan; katseesta, joka oli tarkoitettu vain ja ainoastaan Marille. Mari oli saanut Mirosta irti vaikka mitä tunnetiloja, ja kaikki ne oli tarkoitettu vain ja ainoastaan Marille, eikä kenellekään muulle. Ei Niilalle, eikä kellekään muulle naiselle. Ne olivat Marin omaisuutta.

"Niila yritti pyytää mua takas sinne, kyllä, mutta mä kieltäydyin. Mä en oo lähtemässä mihinkään sun luota, koska sä oot mun kultani. Mä oon siellä, missä säki oot. Lähde vaikka Timbuktuun ja mä seuraan perässä", Miro hymyili lempeästi. "Mun koti on siellä missä sä oot."

Tämä oli taas yksi niistä hetkistä, kun huomasi, miten erilaisia Miro ja Mari oikeastaan olivatkaan. Miro oli paljon räväkämpi ja äänekkäämpi, kun taas Mari oli se huomattavasti rauhallisempi osapuoli. Miro myös saattoi päästää välillä ties mitä sammakoita suustaan, kun taas Mari harkitsi sanansa paljon tarkemmin eikä ylipäätänsä aina sanonut ajatuksiaan julki ihan jokaiselle vastaantulijalle. Ei kyllä sanonut Mirokaan, kyllä tuokin tuntui pitävän kiinni omista ajatuksistaan eikä halunnut huudella ajatuksiaan kaikille mutta siitä huolimatta Marista tuntui, että hän oli silti heistä se sulkeutuneempi. Elämä vain oli tehnyt hänestä tämmöisen, hän oli kuin joku kuoreensa sulkeutunut simpukka, joka ei meinannut päästää ketään kuorensa läpi. Vaikka Mari kuinka välittäisi ystävistään ja lähimmäisistään, kaikkia ajatuksiaan hän ei silti saanut sanottua, ei sitten millään. Miro tiesi oikeastaan jo nyt enemmän Marista kuin kukaan hänen ystävistään ja se oli samaan aikaan helpottavaa mutta myös pelottavaa. Helpottavaa siinä mielessä, että Miro ymmärtäisi Maria paremmin, kun tiesi Marista niin paljon mutta pelottavaa siksi, että tuo pystyisi helposti hyväksikäyttämään Maria niiden asioiden takia ja loukkaamaan Maria entistä pahemin, jos vain haluaisi.

Vaikka Mari tiesi, että Miro oli kuullut jo niin paljon ja pystyisi koska tahansa pettämään hänen luottamuksensa, oli Mari koko ajan halunnut luottaa Miroon ja uskoa siihen, että mies tosiaan olisi tosissaan hänen kanssaan eikä kääntäisi hänelle selkäänsä ihan ensimmäisessä käänteessä. Mari sen sijaan itse ei tuntunut pystyvän käsittelemään negatiivisia tunteita mitenkään vaan oli ensimmäisenä lähdössä karkuun ja itkemässä yksin jossain nurkassa. Niin hän teki nytkin, oli aina tehnyt. Mari ei vain osannut ottaa niitä tunteita käsittelyyn samantien vaan mieluummin vetäytyi yksin nuolemaan haavojaan. Ehkä Marista jollain tasolla tuntui, että kun hän vain itse lähtisi paikalta ja antaisi olla, häneen sattuisi vähemmän. Mariin oli sattunut niin monta kertaa ja niin pahasti, ettei hän halunnut tuntea minkäänlaista henkistä kipua enää uudestaan ja nyt kun Miro oli mennyt möläyttelemään Niilasta, tuntui hänestä siltä kuin joku olisi käännellyt puukkoa haavassa ja päässä jyskytti muistutus siitä, että häntä oli petetty aiemminkin ja hän ei saisi tällä kertaa olla liian sinisilmäinen.

Siitä kaikesta pettymyksestä ja suuttumuksesta huolimatta Mari oli vastannut Miron suudelmaan, ei hän voinut olla vastaamatta. Miro sai Marilta joka kerta jalat uudestaan alta, ihan joka ikinen kerta. Mari ei kyllästyisi siihen tunteeseen varmasti ikinä, jo siitä yhdestä suudelmasta hän tiesi kuinka paljon Miro hänestä oikeasti välitti. Siinä vain oli jotain sellaista, josta pystyi tietämään, että se ei ollut semmoinen suudelma, jolla suudeltaisiin ketä tahansa, siinä oli ihan selvästi tunteetkin mukana. Vaikka Mari nytkin oli lähes hysteerinen ja kyyneleet valuivat hänen silmistään edelleen, hän silti vastasi siihen suudelmaan eikä olisi pystynyt olemaan iloisempi. Miro oli tullut hänen peräänsä, yritti korjata tilanteen ja vielä suuteli häntä, vaikka tiesi varmasti, että Mari olisi ihan hyvin saattanut jatkaa rimpuiluaan ja karata tuon otteesta. Sitä Mari ei kuitenkaan halunnut tehdä, ei hänellä ollut sydäntä olla niin julma Miroa kohtaan, ei tämä tilanne varmasti ollut helppo tuollekkaan.

Mari piti edelleen päätänsä painettuna Miroa vasten ja hetkeksi hän sulki silmänsä, hänen oli niin hyvä ja turvallinen olo siinä miehen lähellä. Miro tosiaan toi tietynlaista turvaa Marille ja kun tuo oli hänen lähellään, Marista todella tuntui, ettei hänelle voisi tapahtua mitään pahaa. Äsken hän kyllä oli ollut ihan hysteerinen ja pelännyt enemmän kuin pitkään aikaan, ne kaikki ahdistukset ja turhautumisen tunteet olivat olleet pinnassa mutta jotenkin Miro onnistui jo ihan vain läsnäolollaan helpottamaan Marin oloa, vaikka tuo oli juuri äsken saanut naisen suunniltaan väärillä sanavalinnoillaan.
Miro sitten nostikin Marin kasvoja ylös päin ja silmät yhä kyynelistä loistaen Mari katsoi miesystäväänsä, pystymättä oikein sanomaan mitään tuon sanoihin, tuo sai Marin niin onnelliseksi. Miro hiljenikin sitten hetkeksi mutta sanoja ei todellakaan tarvittu, Mari pystyi lukemaan Miron tunteet jo ihan vain tuosta katseesta. Kyllä Miro todella tarkoitti, mitä sanoi. Mari tiesi sen.

"Anteeks toi äskeinen.. Jotenkin mulla vaan keitti ihan yli, kun mä ees kuulin koko Niilasta, en mä osannu aatella ihan selvästi.. Mä vaan.. Mä oikeesti pelkään toisinaan ihan kauheesti, et mä en riitä tämmösenä sulle ja et sä kaipaat Niilan luokse.. Kyllä mä tiiän, et mä oon väärässä mut mä en vaan voi niille tunteille mitään.." Mari sanoi hiljaisena. Hän vain oli niin epävarma itsestään eikä asiaa auttanut se, että Maria oli petetty aiemmassa suhteessa. Se oli jättänyt häneen ihan liian syvät arvet.

Miro tunsi kuinka helpotuksen aalto lipui hänen lävitseen. Tilanne oli rauhoittunut - ainakin tältä erää. Kaikki ne ohi menevät ihmismassatkaan eivät enää katsoneet kaksikkoa kuin hulluja, vaan nyt noilla oli mahdollisuus jatkaa omaa, hiljaista kulkuaan. Tosin ei tämä tilanne olisi heille kuulunut alun perinkään. Miro ei tykännyt ollenkaan siitä, että jotkut tunkivat nokkansa muihin asioihin ja luulivat tietävänsä toisten asiat paremmin kuin joku itse. Tukena sai kyllä olla mutta sellainen uteleminen meni ihan liialliseksi. Muistipa Miro nekin ajat, kun asui Lapissa: tuolloin hän ei saanut rauhaa muilta vaan aina oltiin kyselemässä, että mitä oikein tapahtuu, missä ja kenelle. Mies itse ei koskaan muiden asioita udellut. Miro oli aina kunnioittanut sitä ihmisten yksityisyyttä, eikä todellakaan olettanut, että joku kertoisi hänelle asioitaan, vaan ne kerrottiin sitten jos siltä tuntui. Ei miehellä ollut mitään pakkomiellettä kuulla muiden asioita - sama tilanne oli ollut Marin kanssa. Miro kyllä jaksoi odottaa ennen kuin Mari kertoi asioitaan eikä suinkaan yrittänyt painostaa tuota kertomaan. Tosin jos Mari ei koskaan olisi ollut valmis kertomaan, ei Miro osannut sanoa, olisiko sitten edes tässä tilanteessa. Kyllä Miro kuitenkin halusi tietää kaiken mahdollisen seurustelukumppanistaan.

Onneksi Mari oli tosiaan avautunut Mirolle. Nuorukainen tosin toivoi vieläkin oppivansa lisää Marista, ja kyllä mies aikoi kertoa itsekin Marille kaiken, mitä vaan pystyi - mies ei ollut paras pukemaan ajatuksiaan sanoiksi, kuten oli huomattu jo moneen otteeseen. Miro kyllä luotti Mariin paljon enemmän kuin muihin ja sen kyllä huomasi. Nuorukainen esimerkiksi oli kertonut nyt jo hänen menneisyydestään. Kertoihan mies muillekin toki sen, että oli Inarista ja oli alun perin saamelainen, mutta ei, mitään henkilökohtaisia asioita Miro ei kertonut. Saattoi hän mainita seurustelleensa Niilan kanssa mutta kukaan ei tiennyt oikeaa syytä siihen, miksi heidän välinsä olivat niin tulehtuneet - tai ne olivat olleet sellaiset. Vai olivatko sittenkin vieläkin? Miro ei oikein ollut vieläkään varma mitä Niilasta ajattelisi, mutta siitä mies oli varmistunut, että mitään parhaita kavereita heistä ei tulisi koskaan. Miro oli tosiaan loukkaantunut syvästi siinä vaiheessa, kun Niilalla oli ollut pokkaa haukkua Maria vaikka kyseinen nainen ei ollut hänelle tehnyt yhtikäs mitään. Marin haukkuminen tosiaan sattui Miroonkin. Mari oli Miron rakas, eikä mies antanut kenenkään satuttaa tuota sanoilla tai teoilla. Tälläkin hetkellä, vaikka he molemmat olivat tyytyväisi riidan loputtua, Miroa kismitti se että joku oli kehdannut pettää Marista. Nuorukainen toivoi naisen jossain vaiheessa kertovan hänelle asiasta lisää, mutta mikään kiire sillä ei ollut. Kuten yleensäkään, Miro ei painostanut.

"Ei se mitään", Miro pudisti päätään ja katseli Maria silmiin. "Sä oot upee nainen, upein mitä oon koskaan tavannu ja sä oot mulle enemmän ku riittävä. En oikeestaan ees tajuu miten oon saattanu saada sun kaltasen naisen. Tuolla on paljon kypsempiä ja... No, valmiimpia, miehiä ku minä, mutta silti sä valitsit mut. Mä oon siitä aika otettu, että kiitos vaan ku mut päätit valita." Mies naurahti kevyesti ja heijasi naista hieman sivulta toiselle tuosta kiinni pitäessään. Miro nautti siitä tunteesta, jonka sai, kun vain piti Maria lähellään.
"Mua ärsyttää ku mun menneisyys alkaa kummittelemaan just nyt. Ois noi voinu valita vähän paremman ajan soittamiseen mutta ei, ne päättää soittaa just nyt ku mä oon onnellinen ja alkanu saamaan taas jotain otetta mun elämästä. Mun oikeesti pitäis päästä jonnekki ja nollata kaikki ajatukset ilman alkoholia", mies pudisti päätään. Hän ei ihan oikeasti voinut tajuta, että miksi kaikki nämä soitot ajoittuivat juuri tälle ajanjaksolle. Kaikki ne soitot saivat nuorukaisen ihan sekaisin eikä hän osannut ottaa niitä vastaan oikealla tavalla, ja kaiken lisäksi Miro ei olisi halunnut niitä puheluita. Miro halusi keskittyä uuteen elämäänsä, eikä tosiaan toivonut mitään kontakteja menneisyydestä pilaamaan hänen ihanaa arkeaan. Mies oli alkanut rakentaa uutta elämää Marin kanssa ja se tuntui hyvältä.

Miten Miro kuitenkaan pystyisi pakenemaan menneisyyttään? Ei mies sentään niin lapsellinen ollut, että vaihtaisi numeroaan ja laittaisi sen kokonaan salaiseksi. Nuorukainen antoi kyllä niin vanhempiensa kuin Niilankin soittaa, jos nuo tajuaisivat, että Mirolla ei ollut mitään hinkua tai sen koommin suunnitelmia päästä sinne takaisin. Hänen uusi elämänsä oli mahtava. Se oli mahtava sen takia, että Miro oli onnistunut löytämään rinnalleen upean naisen, joka hyväksyi Miron sellaisena kuin hän oli. Moni nainen olisi varmaan menettänyt hermonsa Miron kanssa mutta Mari ei sitä tehnyt vaan ymmärsi, että Miro oli vaan yksinkertaisesti keskeneräinen - mutta niin oli Marikin. He siis sopivat yhteen kun ymmärsivät molemmat toisiaan. Siitä Miro oli tosiaan kiitollinen. Mutta miten Miro ikinä voisi kiittää? Ei hän keksinyt siihen mitään keinoa, koska Mari oli auttanut häntä enemmän kuin kukaan muu aikaisemmin henkisellä tasolla. Olisiko siihen keinoa? Miro näytti hetken ihan oikeasti mietteliäältä. Hän halusi kehittää heidän suhdettaan eteenpäin ja saada enemmän kokemuksia yhdessä Marin kanssa. Nuo ajatukset saivat valolampun syttymään Miron päähän.

"Mari, älä nyt pelästy tätä ideaa, okei?" Miro oli silmin nähden innostunut. "Mä haluun lähtee sun kans ulkomaille. Oikeesti. Suomi masentaa mua tällä hetkellä ja mulle tekis oikeesti hyvää lähtee täältä pois hetkeks - mut mä en haluu lähtee ilman sua. Mä haluun et me saadaan kokemuksia yhdessä. - Siis ei tietenkään tarvi suostuu jos sulla on kiireitä. Ei sille mitään voi jos sulla on jotain menoja, ja okei, tää tuli varmaan vähän spontaanisti."

Maria hieman harmitti, ettei hän ollut aiemmin puhunut asioistaan sen tarkemmin Mirolle. Hänen olisi tosiaankin pitänyt kertoa jo aikoja sitten Mirolle esimerkiksi Patrikista ja siitä, miten tuo oli pettänyt häntä. Tuon tekemiset olivat tehneet Marin niin epäluuloiseksi ja entistä epävarmemmaksi, tottakai semmoiset asiat jättivät selvät jäljet. Marin vain olisi pitänyt kertoa asiasta jo aikoja sitten Mirolle, koska tuo saattoi nytkin ihmetellä, minkä takia Mari reagoi tähän asiaan niin voimakkaasti. Joku muu olisi saattanut vain kohauttaa olkiaan ja kysyä, miksi Niila soitti mutta Mari sen sijaan meni ihan hysteeriseksi ja oli varma, että nyt Miro jättäisi hänet. Siltä se oli sillä hetkellä tuntunut ja tuskin tilanne oli helppo ollut Mirollekkaan, tuollehan oli juuri soittanut tuon entinen tyttöystävä ja sitten vielä nykyinen tyttöystävä veti asiasta melkoiset herneet nenäänsä. Okei, Marilla oli siihen hyvä syy, hän nyt vain välitti Mirosta niin paljon ja pelkäsi oikeasti, että menettäisi Miron tavalla tai toisella mutta kyllä hänkin voisi pikkuhiljaa opetella luottamaan ihmisiin, sillä Miro nyt oli ihan viimeinen ihminen, joka pettäisi Marin yhtään millään tavalla, Mari kyllä tiesi sen itsekkin.

Mari kuunteli Miron sanoja, katsellen tätä samalla silmiin eikä voinut kuin hymyillä. Miro oli melkein liiankin hyvä mies hänelle, tuossa oli niin paljon hyviä ja hienoja puolia eikä Mari tosiaankaan pystynyt käsittämään, miten hän oli voinut saada Miron itselleen. Tai, eihän hän tietenkään Miroa omistanut eikä edes yrittänyt omistaa, sillä eihän nyt sillä tavalla voinut puhua kenestäkään ihmisestä. Miro nyt kuitenkin sattui olemaan hänen miesystävänsä ja Mari oli enemmän kuin onnellinen siitä, että oli saanut mahdollisuuden olla yhdessä tuon kanssa.
"Mä en kyllä nää mitään syytä, et miks mä en ois valinnu sua. Sussa vaan on ne kaikki piirteet, mitä mä mieheltä kaipaan ja mua ei todellakaan haittaa, vaikka sä oisit kuinka keskeneräinen, mä rakastan sua just tollasena." Mari sanoi hymyillen katsellessaan Miroa samalla silmiin ja kurkottautui sitten suukottamaan nopeasti miestä huulille. Mari ei varmaan ikinä kyllästyisi miehen suukotteluun, se vain oli niin kivaa.

"Sitäpaitsi, ihan yhtä keskeneräinen mäkin oon. Sä oisit voinu saada vaikka kuinka täydellisen naisen itelles mut sen sijaan sä valitsitkin mut. Mä oon ehkä maailman epävarmin ihminen ja siitä huolimatta sä oot jaksanu mua. En mä haluais näin epävarma olla ja ei nyt oo ees kyse siitä, etten mä luottais suhun, suhun mä nimenomaan voin luottaa. Mut mä oon ihan varma, et sun kanssa mun itseluottamus palaa vielä takasin, ennemmin tai myöhemmin. Kuhan sä vaan jaksat mua siihen asti." Mari lisäsi sitten vielä pienesti hymyillen. Hän oli ihan varma siitä, että Miron kanssa hän kyllä alkaisi taas pikkuhiljaa luottaa itseensä enemmän kuin mitä nyt. Miron seura teki hänelle vain ja ainoastaan hyvää, Mari pikkuhiljaa alkoi uskoa siihen, että oli olemassa joku, joka hänestä oikeasti välitti ja oli valmis pitämään hänestä kiinni eikä luovuttaisi samantien, jos tulisi joku vastoinkäyminen. Joku muu olisi saattanut Marin äskeisellekkin kohtaukselle vain kohauttaa olkapäitään ja antaa asian olla mutta Miro ei antanut periksi vaan oli lähtenyt Marin perään ja selvittänyt asian. Ja hyvä niin, muuten Mari varmasti luulisi, että Miro oli palaamassa Niilan luokse eikä varmasti olisi uskonut selityksiä jälkeenpäin.

Mari kuunteli hieman mietteliäänä Miron puheita. Oli kyllä oikeasti inhottavaa heidän kummankin kannalta, että Miron menneisyys oli alkanut kummittelemaan juuri nyt. Heillä oli kaikki hyvin, he olivat juuri alkaneet seurustella ja Mirokin oli varmasti päässyt pahimmista traumoistaan ylitse mutta nyt yhtäkkiä sitten Miron äiti ja entinen tyttöystävä alkoivat soitella tuon perään. Se oli Marin mielestä epäreilua ja noilla ei olisi ollut mitään oikeutta soitella Miron perään, varsinkaan vaatia tuota palaamaan takaisin. Ihan niinkuin Miro muka noin vain hylkäisi uuden elämänsä ja palaisi semmoisten ihmisten pariin, jotka eivät hyväksyneet Miroa sellaisena kuin tuo oli.
"No kieltämättä toi on kyllä ihan epäreilua, et ne rupee soittelemaan sulle just nyt... Mut ehkä ne tajuaa, et sä oot onnellinen täällä etkä oo palaamassa takaisin."

Miro näytti selvästi näytti mietteliäältä ja se sai Marinkin jälleen hieman epäluuloiseksi. Vaikka Mari kovasti yritti ottaa rennosti ja luottaa siihen, että mitään pahaa ei tosiaankaan ollut tapahtumassa, Miron ilme alkoi oikeasti pelottaa häntä. Hetken hän jo kerkesi miettiä, että Miro ei sittenkään ollut tosissaan äsken mutta sitten Miro avasikin suunsa. Jo ensimmäisen lausen jälkeen Marin sydän jätti ainakin yhden lyönnin välistä mutta mitä pidemmälle Miro pääsi, sitä mietteliäämmäksi myös Mari muuttui. He lähtisivät yhdessä ulkomaille? Hetken aikaa Mari mietti, että ei hän voisi lähteä mihinkään, sillä hänellä oli koulu ja työt. Mutta sitten toisaalta... Mari oli viime talvesta lähtien vain opiskellut, ensin hän oli lukenut koko ajan pääsykokeisiin, sitten hän olikin päässyt kouluun ja hän ei ollut tehnyt oikein mitään muuta kuin vain opiskellut ja päntännyt. Pieni tauko voisi tehdä ihan hyvää ja he kumpikin Miron kanssa olisivatkin maiseman vaihdoksen tarpeessa.
"Itseasiassa.. Ei toi ois hullumpi idea. Onhan mulla tietysti koulu mut kyllä mä sieltä voin vähän aikaa olla poissa. Mä luulen, et joku pieni loma arjesta tekis meille kummallekkin vaan hyvää." Mari totesi sitten, hymyillenkin nyt.

Miro hymyili kevyesti siinä Maria kiinni pitäessään - tällaista tunnetta hän ei voinut saavuttaa kenenkään muun kanssa. Nuorukainen ei ikipäivänä voisi tuntea oloaan näin rakastuneeksi, osittain jopa vapautuneeksi, edes humalatila ei häntä auttaisi, se oli tosiasia. Humalassa naiset kyllä näyttivät kauniilta ja kauniita naiset olivat yleensä muutenkin, mutta kaikki kyllä kalpenivat Marin rinnalla. Miro ei tosiaan voisi koskaan löytää Marin veroista kaunotarta. Naisen kasvonpiirteet ja jokainen kurvi saivat Miron sydämen pamppaamaan ja hänen muutenkin tuntemaan, että hän elisi jossain unimaailmassa - eihän tämä voinut totta olla. Ei Miro Sparrok voinut olla parisuhteessa Marin kaltaisen, lähes täydellisen - täydellisiä ihmisiä kun ei ollut olemassa - kanssa. Jo yksinkertaisesti sekin, että Miro oli onnellinen, tuntui utopistiselta. Toki hän oli ollut ihan onnellinen elämäänsä aikaisemminkin, mutta tämä oli jotenkin erilaista onnellisuutta, tätä hän ei ollut tuntenut aikaisemmin, ja se kaikki oli Marin ansiota. Aivan - Mari oli se syy, miksi Miro oli tyytyväisempi elämäänsä kuin koskaan aikaisemmin. Vaaleatukkainen nuorukainen oli uskaltautunut avaamaan jollekulle sisimpänsä kokonaan ja se tuntui hyvältä.

"Miks mä en jaksais? Ois eri asia, jos mä oisin joku Herra Täydellinen ja luulisin itestäni vähän liikoja - tosin joidenki mielestä mä teen niin jo nyt. Mut mä en tosiaan oo täydellinen. Ei täydellistä ihmistä oo olemassakaan, vaikka välillä musta tuntuukin että sä oot mulle sellanen. Me sovitaan onneks yhteen täydellisesti eikä meidän keskeneräsyys haittaa kumpaakaan", Miro selitti ja onnistui taas kerran löytämään kaikki ne sanat, joilla pystyi selittämään itseään helposti. Se oli hieno tunne, ja senkin Mari mahdollisti. Kyseinen nainen mahdollisti monia asioita Miron elämässä, eikä kukaan muu siihen ollut aikaisemmin kyennyt - ei edes Aurora tai Iina. Toki Miro rakasti molempia parhaita ystäviään, mutta ei mies siltikään ihan täysin noille avautunut, harva nyt kuitenkaan parhaalle kaverilleen ihan kaikkea kertoi. Kyllä Mirollakin oli vaikka mitä salaisuuksia - onneksi ei mitään kovin synkkiä - ja hän ne piti mielellään itsellään. Marille hän kuitenkin oli valmis ne paljastamaan koska vaikutti siltä, että Marikin oli valmis avaamaan sisimpänsä Mirolle eikä halunnut peitellä mitään.

"Ne saa luvan tajuta sen, koska mä en oo tosiaan palaamassa sinne. Kuten mä oon jo aikasemmin sanonu, ne itte heitti mut aikoinaan pihalle ja nyt joutuu sitten kärsimään ne seuraukset. Enää mulla ei oo mitään intressejä palata sinne takasin", mies totesi ja kiristi hieman otettaan Marin ympärillä. Hänen elämänsä oli nimenomaan tässä Marin kanssa, eikä missään Inarin perämetsissä. Joskus miestä jopa ihmetytti, että miten hän oli kestänyt siellä. Inari oli kaukana paikasta, jossa hän nykyään viihtyisi; Miro oli enemmänkin se tyyppi, joka nautti menosta ja meiningistä enemmän kuin rauhallisuudesta. Tosin tietenkin välillä täytyi rauhoittua, mutta mieluummin Miro teki asioita aktiivisesti. Rauhoittuminen sopi esimerkiksi Marin kanssa olemiseen, joskus he vaikka voisivat olla takkatulen ääressä - jos nyt ensinnäkin löysivät talon takkatulella. Harvoissa kerrostaloasunnoissa oli takka, esimerkiksi Huvilakujalla niitä ei ollut ollenkaan, tai niin mies oli ainakin ymmärtänyt. Takat taisivat olla enemmänkin vanhojen asuntojen juttu, nehän oli alun perin tarkoitettu lämmittämiseen. Huh huh, kyllä Mirokin muisti kuinka monta kertaa oli siellä kotikonnuillaan joutunut pitämään tulta yllä. Siinä hommassa nuorukainen oli tosiaan ollut haka.

"Se on sitte sovittu homma", Miro aloitti kevyt, rentoutunut virne huulillaan, "mehän lähdetään ulkomaille. Sulleki tekee oikein hyvää olla poissa niiden koulukirjojen äärestä, ja meki saatais ihan vaan kahdenkeskistä aikaa.. Ei tarvi miettii kavereita tai mitään vaan me voidaan keskittyy täysin toisiimme." Miestä tosiaan aina välillä otti päähän se, että heillä oli ylipäätänsä kavereita, vaikka tietenkin nuo olivat ihania ja läheisiä. Siltikin Miro olisi halunnut viettää Marin kanssa kahdenkeskistä aikaa mahdollisimman paljon, ja välillä tuntui siltä, että se ei ollut mahdollista, koska Mari oli valitettavan paljon koulukirjojen parissa ja harvan vapaa-aikansa tuo yritti jakaa tasapuolisesti ystävilleen ja Mirolle. Ymmärrettävästi se harmitti Miroa mutta kyllä hän naista osittain sen takia arvostikin: sillä Mari osoitti lojaaliutta ystäviään kohtaan. Ja no, ehkä se oli hyväkin, että Mari vietti kavereidensakin kanssa aikaa, koska se Marin ja Miron uudelleennäkemisen huuma oli aina yhtä mahanpohjaa kutkuttava - siis ainakin Mirolle. Tulevalla ulkomaanmatkalla Miro saisi nyt Marin kuitenkin kokonaan itselleen. He saisivat viettää aikaa yhdessä, pariskuntana, ilman muiden häirintää. Sitä Miro olikin koko ajan odottanut.

"Uskallakin perua niin käy huonosti."