Shake me out of my misery.

Tapahtuma-aika: 18.2.2012, lauantai, noin puoliltapäivin
Pelissä mukana: Mikael Vuori & Juulia Saraste
Otsikko Sian Clap your handsista

Lumisade oli ryöpyttänyt Helsinkiä päivänmittaan aina tasaisin väliajoin, mutta silti Mikael oli lähtenyt ulos jo aamuisen kahvipannullisensa jälkeen. Siististi huuhdeltu kirkkaan vihreä kahvimuki oli jätetty tiskipöydälle ja mies oli kiskonut yllensä mustat verkkarit, valkoisen t-paidan ja huutavan punaisen hupparin, sekä tottakai talvikäyttöä varten ostetut tennarit kuin myös tummanharmaan tuulitakin, ennen kuin oli sulkenut asunnon oven takanaan ja lähtenyt ulos viileän talviseen ilmaan. Oli tuntunut helvetin hyvältä päästä heittämään ylimääräistä energiaa lenkkimaastoihin ja karistelemaan edellistä, hieman raskastakin työviikkoa hartioiltaan.
Kieltämättä hän todella sillä hetkellä inhosi työtään. Hän ei jaksanut sitä iänikuista samaa rataa kulkevaa työviikkoa, jossa ei oikeastaan koskaan tapahtunut minkäänlaisia muutoksia. Aina samat jutut päivästä toiseen. Kuorman lastaamista. Kuorman purkua. Trukilla ajoa. Koneiden täyttöä. Tylsää, puuduttavaa ja liian yksinkertaista. Mies oli ehdottomasti sitä mieltä, että hän tarvitsisi joko alan vaihdoksen tai kunnon lomamatkan, jotta pystyisi pitää itsensä järjissään täällä pohjolan maassa.

Mikael oli ohjannut hölkkäaskeleensa takaisin kotia kohti, poiketen aavistuksen tavanomaisesta reitistään päätyen kuitenkin loppujenlopuksi kotipihalle, josta näki taloyhtiön jokaiselle rappukäytävälle. Mies heilautti toisen jalkansa mattotelinettä vasten ja venytteli, sillä olisihan se nyt ollut jo perkele, jos seuraava päivä olisi pitänyt viettää sängyssä maaten, kun lihakset huutaisivat hoosiannaa. Kaikkensa piti tehdä estääkseen moiset vääryydet. Lauantai-ilta tulisi olemaan pyhitetty keskiketterän naukkailulle ja hyvän musiikin kuuntelulle - tai ehkä elokuvan vuokraukselle. Baariin olisi turha mennä, kämppis ei välttämättä tykkäisi kyttyrää, jos hän taas raahaisi asunnolle jonkin yhden yön hempukan. Joten yksinkertainen löhöilta kuulosti erittäin hyvältä.
Mies poimi nappikuulokkeet viimein pois korviltaan, roikkumaan kaulallensa ja veti hitaasti syvään henkeä. Viikonloput oli sitten ihan hiton hieno keksintö.

Juulian päällä oleva talvitakki


Lauantaipäivä. Monelle se merkitsi rentouttavaa vapaapäivää, jolloin ei tarvinnut murehtia arjen kiireistä, töistä, sun muista. Juulialle tämä lauantai tarkoitti kuitenkin työpäivää, sillä hän oli vaihtanut työvuoroja erään kollegansa kanssa. Naisella ei ollutkaan ollut lauantaityöpäiviä moneen viikkoon, joten tällä kertaa ei tuntunutkaan niin hirveän vastenmielisenä raahautua viikonlopputöihin. Kaiken lisäksi viikonloppuisin toimituksessa oltiin yleensä entistäkin rennommalla päällä eikä kukaan jaksanut nipottaa tai turhaan stressata juuri mistään, tehtiin vain töitä ja pidettiin pari ylimääräistäkin kahvitaukoa sekä heitettiin väsynyttä läppää.

Juulia oli herännyt aamupäivällä joskus kymmenen aikoihin, sillä työpäivä alkaisi vasta puoli kahden aikoihin. Töiden jälkeen ei ehkä jaksaisi enää mihinkään viihteelle lähteä, kello olisi kuitenkin jo päälle kahdeksan kun nainen edes kotiinsa ennättäisi. Ehkä oli hyvä pitää tämä viikonloppu rentona ja nukkua univelkoja pois. Nainen oli vilkaissut heti herättyään ulos ja kironnut pari kertaa taivaalta tippuvan lumen alimpaan helvettiin. Lumi oli ihan okei maassa, mutta se saakelin tarpominen auraamattomilla teillä samalla kun lunta pöllysi naamaan 50 kilometrin tuntivauhdilla. Ja luultavasti ratikkaakin piti odottaa pysäkillä luvattoman kauan ja kun se hemmetin spora vihdoinkin tulisi, se mitä todennäköisemmin juuttuisi paikoilleen.

Jotenkuten Juulia oli kuitenkin saanut käytyä suihkussa, syötyä aamiaista, puettua ja meikattua, laitettua hiuksensa ja tehtyä vielä eväätkin töihin. Melko ahkeraa, Juulia oli ajatellut laittaessaan kaulakorua kaulaansa ja siroa, hopeaista rannekelloa käteensä. Pahin oli kuitenkin edessä, kun nainen sonnustautui ulkovaatteisiinsa ja -kenkiinsä ja lähti taistelemaan tiensä lumipyryn läpi kohti ratikkapysäkkiä. Juulian onneksi pyry oli kuitenkin laantunut vain pieneksi lumisateeksi, jota tuskin huomasi. Huokaisu pääsi naisen huulilta, kun hän asteli ulos. Nainen ei kuitenkaan päässyt kuin muutaman metrin eteenpäin, kun hän veti ehkä tyylikkäimmät lipat ikinä.

"Mitä --", oli ainoa sana, joka naisen suusta pääsi, kun hän tajusi puoliksi istuvansa ja puoliksi makaavansa lumisella pihatiellä. Vikkelästi nainen tajusi kammeta itsensä ulos ja poimia metrin päähän lentäneen käsilaukun käteensä. Juulia vilkaisi ympärilleen muttei ainakaan huomannut ketään ja kiittikin samalla autiosta pihasta jotakuta ylhäällä olevaa. Liukasta pihaa manaillen nainen alkoi putsaamaan hansikkaiden peittämillä käsillään lumisia vaatteitaan.

Tuntiessaan olevansa tarpeeksi venytellyt ja kuosissa, Mikael käännähti silmäilemään pihaa nojatessaan selkänsä telinettä vasten. Mies kaivoi takkinsa taskusta tupakka-askin, nosti savukkeen huulillensa ja napsautti Coltistaan liekin palamaan, jolla sytytti syöpäkääryleensä. Hitaasti syvään henkeen savuja kiskottuaan Mikael antoi katseensa kiertää pihamaata pitkin ja sillä hetkellä kykeni nauttimaan omasta elämästään aivan älyttömän paljon.
Muutaman minuutin nautinto tupakan seurassa alkoi edetä loppuaan kohden ja Mikael lähti kävelemään hitaasti rappukäyttävää kohden, vedellen viimeisiä savuja tupakastaan turmelemaan arvokkaita - ja varmasti jo hyvin pilattuja keuhkojansa. Kuitenkin askel pysähtyi, kuin seinään, kun syrjäsilmällä katse tavoitti lumeen mätkähtävän naisen. Nainen hädässä tarkoitti sitä, että Mikaelin täytyisi muuttua supermieheksi sillä samaisella sekunnilla. Eihän moisen voinut antaa tapahtua.

Mies käännähti kannoillaan ja jätti kotiin menemisen vielä hetkeksi hölkätessään nyt jo itsensä ylös saaneen naisen luokse. Mikael kohotti katseensa naisen kasvoja kohden omiin silmiin syttyen aavistus huolta.
''Sattuiko suhun? Se oli aika railakas ilmalento nimittäin.'' Ihan ensimmäiseksi Mikaelin hoksottimet eivät huutaneet hallelujaa; olihan hän talutellut kapakoista yhtä jos toistakin naista, mutta kun hän tarkemmin ehti katsoa tätä naista edessänsä.. Juu kyllä, niistä kasvoista ei vain kyennyt erehtymään. Miehen huulille venyi väistämättäkin leveä hymynkare tuon kohottaessa aavistuksen kulmiansa katsoessaan naista nyt tarkemmin. Nimeäkään ei tarvinnut muistella liian pitkään.
''Juulia.'' Mikael kykeni lopulta vain hymähtämään. Oli vain loistavaa mäihää törmätä yhden yön humppailuihin näinkin big cityssa, mutta näköjään kaikki oli aina mahdollista.
''Mitä kuuluu?'' Kliseistä, huonoa keskustelun aloitusta. Mikaelin kasvoille kohosi hymyn sijasta huvittunut virnistys. Kieltämättä hän oli aina ollut hieman huono pitämään small talkia yllä sutinoidensa kanssa; kerta se oli tosin ensimmäinenkin.

Siinä vaatteitaan lumesta karistellessaan Juulia ei edes alkuun meinannut kuulla lähestyviä askeleita saatikka sitä, että joku alkoi yhtäkkiä puhuttelemaan häntä. Kun nainen kuitenkin lopulta suoristautui täyteen pituuteensa ja nosti paremmin katseensa ylös, huomasi hän mieshenkilön edessään - kevyesti kuittaillen naisen juuri äsken tekemästä kaatumistempusta. Juulia meinasi jo napauttaa jotakin ei:n kaltaista vastaukseksi, kun mies kutsuikin häntä nimeltä.

Koskaan Juulia ei ensimmäiseksi ajatellut, että joku tunnistaisi hänet kadulla hänen työnsä vuoksi - ei tietenkään. Hänhän työskenteli äänensä varassa radiossa eikä tuonut kasvojaan julkisuuteen, paitsi ehkä jossain alan tapahtumissa sun muissa gaaloissa, joissa saattoi päätyä lehtien haastatteluihin ja kuviin. Mutta mistä tuo mies sitten hänet tunnisti? Juulia tarkkaili toista hetken aikaa, varmasti aika pöllämystyneen näköisenä. Vaan ei kai... Tokihan Juulialla oli jonkinverran ollut erinäisiä yhden illan hauskanpitoja, jotka jotenkin kummasti olivat baarista tarttuneet mukaan.

"Mikko?" Juulia kysäisi, vaikkei todellakaan mennyt vannomaan että nimimuisti pelasi oikein. Auta armias, jos toisen nimi ei olisikaan ollut mikään Mikko vaan jokin ihan toinen. Mitä mieskin ajattelisi - että Juulialla olisi takanaan useampikin vastaava säätö, niin monta sellaista, ettei hän edes muistaisi kaikkien miesten nimiä. Mutta tarkemmin mietittyään nainen oli kyllä aivan varma, että nimi oli Mikko tai jokin sen suuntainen edes. M-kirjaimella se alkoi, taatusti.

Mitä kuuluu. Kuului miehen kysymys. No mitäs luulisit, teki Juulian mieli sanoa - hänhän oli juuri vetänyt maailman tyylikkäimmät lipat pienen yleisönsä edessä, viikonlopputöihin olisi mentävä ja nyt parhaillaan hän oli törmännyt johonkin yhden illan baarista löydettyyn huvitukseensa. "Mulle kuuluu kuule oikein hyvää. Toi ilmalento kruunas nyt kyllä kaiken."

Kieltämättä Mikaelin ilme oli näkemisen arvoinen, kun mies kuuli Juulian kysyvän äänensävyn. Leveä virne kohosi miehen huulille väistämättäkin ja tuo puisteli päätään kevyen huvittuneeseen sävyyn, hymähtäen.
''Ei nyt ihan.'' Mikael nauroi ja silmäili Juuliaa pienen tovin arvioivaan sävyyn, kunnes virnistys muuttui vain ystävälliseksi hymyksi miehen ojentaessa kohteliaasti kätensä, kuin kohteliankin setämies.
''Ei Mikko, mut Mikael.'' Mies esittäytyi tälle naiselle jo toistamiseen elämän aikana, mutta olisiko jotain muuta voinut olettaakaan, kuin nimen unohtamista, kun kaksikon viimenäkemisestä oli sentään jo jokunen kuukausi aikaa ja kyse oli ollut nimenomaan vain yhden yön rälläilystä; ei sitä panon aikana nimellä tee mitään. Tai miten sen nyt otti.

Mies kohotti kulmiaan aavistuksen kuullessaan Juulian sanat, hymyillen vinoon tapaansa.
''Se oli komea lento, älä ny siitä masennu. Joka talvi pitää lentää vähintään kerran.'' Mikael tokaisi lohduttelevaan sävyyn, vaikkakin se hymynkare kasvoilla kielikin yhä kevyestä huvittuneisuudesta. Tosin ei mies ollut huvittunut ilmalennon johdosta, enemmänkin ehkä siitä, että hän todella oli törmännyt Juuliaan näinkin arkisessa olomuodossa - ilman mitään viinoja taustalla.
''Mä ehdin jo hetken ajatella, että sulla on tullut ikävä fuckbuddya ja etsit mut käsiisi, mutta musta alko nyt vähän tuntua, että sä et oo täällä ihan mua varten.'' Mikael nauroi sanojensa aikana, mittaillen Juuliaa syrjäkarein katseellaan puolihuomaamattomasti. Nainen näytti kieltämättä erittäin hyvältä, vaikka olikin juuri vetänyt railakkaat perslennot hankeen.

Mikael. Niinpä tietysti. Kyllähän Juulia nyt toisen nimen muisti, kun oli kuullut sen lausuttavan ääneen, muistipa hyvinkin. No - ainakin hän oli osunut edes lähelle arvauksellaan, joten tuskinpa Mikael erehdyksestä mieltään pahoitti, ei tuo ainakaan kovin loukkaantuneelta vaikuttanut. Mies ojensi kättään Juulialle tervehdykseksi, johon Juulia vastasi reippaalla kädenpuristuksella. Hän meinasi jo sanoa nimensä, kunnes muisti että Mikaelhan oli juuri heistä ensimmäisenä toisen tunnistanut. Sen sijaan Juulia naurahti ja sanoi vain lyhyesti: "Moi."

"En mä nyt näin pienestä masennu, - masennutsä sitten vai?" Juulia heitti takaisin ja puisteli taas hansikkaan peittämällä kädellään vaatteitaan, vähän lunta oli vielä jäänyt putsaamatta. Mikaelin seuraavat sanat fuckbuddystä saivat Juulian huulet vääntymään pieneen irvistykseen. "Älä liian itsevarmaks heittäydy", nainen huomautti. Itsevarmuus oli tuon mielestä kyllä ihailtava piirre ja sopivan itsevarma pitikin olla pärjätäkseen tässä maailmassa, mutta liika itsevarmuus - ellei jopa itserakkaus ja omahyväisyys - saivat Juulian näkemään punaista. Seksi Mikaelin kanssa oli kyllä tuntunut hyvältä ja nautinnolliselta Juulian muistikuvien mukaan, pieni humalahan siinä oli ollut kummallakin päällä, mutta kyllä nainen silti muisti nauttineensa heidän yhteisestä yöstään - ehkä vähän turhankin kuuluvasti. Yhden yön huvitukseksi tuo kerta tosiaan oli täyttänyt kriteerinsä.

"Täälläkö säkin vieläkin asut? En oo ainakaan rapussa sua nähny. Enkä kyllä pahemmin muutenkaan." Juulia vilkaisi olkansa yli rapun alaoven päällä olevaa A-kirjainta ja käänsi sitten katseensa takaisin Mikaeliin. Ei hänen arviointikykynsä ollut erehtynyt humalassakaan, kun hän oli napannut Mikaelin silloin aikoinaan sieltä baarista mukaansa. "Kyttäätsä useinki täällä et viattomat naapurit liukastelee ja sit tuut naureskelemaan siihen viereen?" Toispuoleinen hymy käväisi Juulian huulilla.