You've got a lot to say for the one that went away

Perjantai 17.02.2012 - klo 19:00 eteenpäin
Marin asunto
Miro Sparrok & Mari Salminen

Miro ei ollut odottanut päivältään mitään erikoista - ei tosiaan. Hänen päivänsä olivat lipuneet eteenpäin hitaasti ja tiettyä rutiinia noudattaen. Rutiiniin kuului töissä oleminen, nukkuminen ja syöminen. Ai niin, kävi hän yhtenä iltana baarissakin, mutta sitä ei laskettu tähän listaan, koska miehestä oli tuntunut siltä, että hän ei olisi edes ollut siellä. Ei häntä ollut huvittanut tehdä pahemmin mitään. Miksi? Sen kun tietäisi. Toki siihen saattoi liittyä se, että Miro ei ollut nähnyt Maria päiväkausiin. Oliko kuitenkaan normaalia masentua siitä, että ei nähnyt jotain ihmistä? Ei se välttämättä ollut, mutta Miro ei voinut sille mitään, koska oli peruuttamattomasti ihastunut. Mari oli ravannut hänen ajatuksissaan koko ajan ja voihan hemmetti, kuinka paljon mies olikaan ikävöinyt. Miron kyky ajatella ja tehdä asioita olivat jopa kärsineet kaikesta siitä ikävästä.

Miksi tämäkään päivä siis olisi ollut erilainen? Mies oli istunut sohvalla kaikessa rauhassa kämppäkaverinsa Auroran Luka-koiran kanssa ja katsellut television huonoa antia odottaessaan sitä kellonaikaa, kun hänen tuli lähteä töihin. Pian hänen puhelimensa oli kuitenkin soinut. Hetken Miro oli jopa pohtinut, vastaisiko ollenkaan, olihan numero +358 -alkuinen ja normaalisti se oli merkki jostain lehtimyyjästä. Miro kuitenkin vastasi - ei vastaaminen voisi satuttaa. Miro oli kuitenkin ollut väärässä. Hänen hengityksensä oli salpautunut, suusta ei ollut tullut sanoja ja sydän oli hypännyt kurkkuun. Soittaja oli hänen äitinsä. Ja se tuntui pahalta. Ihminen, joka oli kääntänyt hänelle selkänsä, oli tarttunut luuriin ja päättänyt soittaa.

Miro ei ollut vastannut mitään; hän ainoastaan kuunteli. Ei nuorukaisella ollut mitään sanottavaa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kuulumisia oli Miron äiti kysäissyt. Luoja se kysymistapa tuntui pahalta. Miron äiti Anita puhui sellaisella äänensävyllä, kuin hän ei olisi edes käskenyt poikaansa häipymään hänen ja koko perheen elämästä. Kun Miro ei sitten vastannut, oli Anita alkanut pahoitella kaikkea tapahtunutta ja suurin piirtein rukoillut poikaansa takaisin. Miro ei vastannut mitään vieläkään, ja lopulta oli sulkenut luurin äitinsä korvaan. Lapsellista, mutta se oli paras mahdollinen teko. Miro ei halunnut lähteä takaisin. Ei hän voinut antaa anteeksi kaikkea tapahtunutta. Häntä ei edes kiinnostanut puhua perheelleen. Miro oli aikoinaan häädetty, eikä sellaista asiaa voinut antaa anteeksi.

Tapahtuneen jälkeen Miro oli istunut paikoillaan varman vartin ja tuijottanut tyhjyyteen; hänen päässään liikkui ties mitä asioita. Mies ei tiennyt, että olisiko hänen pitänyt puhua niistä jollekulle, vaan oliko parempi olla vain hiljaa. Ei hän Auroraakaan tahtoisi ongelmillaan vaivata - eikä tuo ollut sen koommin kotonakaan. Luka nuoli Miron naamaa, mikä sai miehen värähtämään. Hitto, koirakin tajusi, että hän oli allapäin. Lopulta Miro oli kääntänyt katseensa ovelle: Mari. Mari ihan varmasti ymmärtäisi ja jaksaisi kuunnella. Kehtaisiko hän kuitenkaan mennä tuon luokse ja puhua tällaisista asioista? Uskaltaisiko hän edes tehdä sitä? Miro pudisti päätään - hän ei ollut pelkuri. Nuorukaisella ei ollut mitään syytä jättää menemättä. Eikä hänen kannattaisi jättää tekemättä sitä. Jos mies koskaan tahtoi hänen ja Marin suhteen syvenevän, oli Miron itsensäkin avauduttava ongelmistaan.

Pian Miro olikin jo kadonnut ulko-ovesta kohti Marin rappua pelkästään avaimet kädessään. Nuorukaisella ei ollut tullut edes mieleensä, että takki kannattaisi ottaa mukaan. Matka ei onneksi ollut pitkä. Siltä se kuitenkin tuntui. Miron liikkeet olivat kuin hidastetusta filmistä, paitsi töksähtelevämpiä ja päämäärättömämpiä. Hän ei ollut oikein varma, mitä teki. Liikkeiden sarja kuitenkin toi lasittuneen katseen omaavan miehen Marin oven taakse, ja ovikelloakin oli jo soitettu. Odotus tuntui tuskalta.
"Sori. Mä en tiennyt kenen muunkaan luokse tulisin."

Marista tuntui, että häneltä oli kadonnut ajantaju aivan kokonaan. Viime viikonloppuna Marin oli pakko linnottautua kotiinsa, sillä hänellä oli muutama tärkeä tentti tulossa ja kaikki sattuivat olemaan samalla viikolla. Yleensä hänellä ei ollut ihan näin kiirettä mutta nyt kun tentit olivat tulossa, ei Mari voinut muuta kuin kiltisti avata koulukirjat ja aloittaa lukemaan ja tekemään muistiinpanoja, ei hommasta muuten mitään tulisi. Mari olisi kyllä keksinyt niin paljon muutakin tekemisistä viikonlopulle ja olisi mieluummin tehnyt ihan mitä tahansa muuta kuin istunut pänttäämässä kotona mutta vaihtoehtoja ei ollut. Mari halusi selviytyä koulusta kunnialla läpi ja hyvin paperein, joten tentteihin oli vain pakko keskittyä, ei siinä itkut auttaneet. Koulun käynti oli kyllä Marin mielestä mielenkiintoista ja hän todella rakasti opiskelemaansa alaa mutta silti hänen ajatuksensa pyörivät jossain ihan omilla teillään.

Kauaa ei kyllä tarvinnut miettiä, missä ne Marin ajatukset oikein pyörivät. Viime aikoina Mari oli viettänyt kaiken ylimääräisen aikansa Miron kanssa eikä ollut edes kuvitellut viettävänsä aikaa kenenkään muun kanssa, sillä heidän yhteinen aika oli muutenkin niin kortilla. Mari ei olisi malttanut odottaa, että koulussa alkaisi hieman rennompi jakso, sillä silloin hän voisi olla entistä enemmän Miron kanssa ja ehkä heidän suhteensakkin saisi vähän enemmän tuulta alleen, kun he saisivat olla vielä enemmän yhdessä. Hyvinhän heillä nytkin meni, ei Marilla ollut todellakaan mitään valittamista mutta kyllä hän haluaisi jossain vaiheessa myös seurustelua miettiä, - sitten kun he olisivat siihen valmiita.

Tänään oli ollut Marin viimeinen tentti ja tentistä hän oli juossut suoraan töihin. Töissä aika ei meinannut kulua millään, hän olisi jo halunnut päästä kotiin ja kenties soittaa Mirolle, jutella tuon kanssa ja ehkäpä nähdäkkin, jos tuo vain kerkeäisi. Marilla ainakin kiireet hellittivät hetkeksi, joten olisi mukavaa, jos Mirollakin olisi edes hieman ylimääräistä aikaa, että he voisivat olla yhdessä. Kotona Mari olikin käynyt suihkussa, syönyt ja alkanut meikkaamaan, jos vaikka Miro kerkeäisi nähdä. Jos ei kerkeäisi niin ainahan hän voisi lähteä ulos ystäviensä kanssa, joten meikkaaminen ei ihan hukkaan menisi.

Kesken Marin meikkaamisen hän kuuli ovikellon soivan ja Mari vilkaisi hieman ihmeissään eteisen ovea sekä seinällään olevaa kelloa. Ei sieltä kenenkään pitäisi olla tulossa, kun Mari ei ollut kenenkään kanssa sopinut mitään. Mari kuitenkin nousi keittiön pöydältä ylös ja jätti meikkinsä siihen, pörröttäen vielä suihkun jäljiltä hieman kosteita hiuksiaan ja meni eteiseen. Hänellä oli vielä pelkkä oloasu yllään mutta koska oven takana olisi todennäköisesti joku kaveri, ei tuo vaatetus varmaan paljoa haittaisi.

Mari hieman yllättyikin, kun oven takana olikin Miro. Miro ei todellakaan näyttänyt omalta itseltään ja jo tuon ilmeestä Mari päätteli, että joku oli nyt pielessä ja pahasti. Miehen sanat kuultuaan Mari huolestui entisestään.
"Mitä on tapahtunu..?" Mari kysyi varovasti, väistäen sitten oven edestä, että Miro pääsisi eteisestä peremmälle ja samalla Mari vetäisi oven kiinni tuon perästä, ei käytävässä olijoiden tarvitsisi heidän keskusteluaan kuulla.

Miro vain tuijotti Maria tuon sulkiessa oven hänen perässään. Sen puhumisen piti olla helppoa, ja miehestä tuntuikin, että hänen olisi helppo nyt avata sisimpänsä naiselle. Kuitenkin jokin sai Miron hiljentymään. Kai se oli vain tämä tilanne. Mirolla ei tosiaan ollut tapana mennä puhumaan ihmisille omista ongelmistaan, vaan hän piti ne itsensä ja viinan välisenä. Viinan juominen sai kaiken pahan unohtumaan ja vain hyvät ajatukset mieleen - ainakin Miron tapauksessa. Nyt hänen ei kuitenkaan tehnyt mieli juoda, ei sitten ollenkaan. Tutun ihmisen näkeminen olisi niin paljon lohduttavampaa ja helpompaa. Oliko tämä nyt sitten sitä aikuistumista? Oppiko Miro lopulta ajattelemaan järjellä ja avautumaan ihmisille? Niin saattoi olla - ja se tuntui hyvältä.

"Ethän sä oo lähtemässä?" Miro onnistui saamaan sanoja muodostettua. Mari oli selvästi juuri tullut suihkusta ja nyt meikkasi, joten saattoi hyvinkin olla, että tuo oli lähtemässä jonnekin. Ei Miro kyllä siinä vaiheessa naista jäisi häiritsemään. Miro ei halunnut olla se roikkuva, epätoivoinen miehenrääpäle; rääpäleeksi hän kuitenkin leimasi itsensä tässä tilanteensa. Tai siltä ainakin tuntui. Miroa osittain nolottikin saapua näin haavoittuvassa ja sekavassa mielentilassa Marin luo. Mitä, jos Mari ei olisikaan vielä valmis kuuntelemaan? Jos tuokin kääntäisi selkänsä kuin hänen vanhempansa? Miro ei halunnut uskoa sitä Marista, eikä kyllä niin luullutkaan, mutta sillä hetkellä hänen päässään pyöri ties minkälaisia negatiivisia ajatuksia. Niistä olisi hienoa päästä eroon, mutta se ei valitettavasti ollut mahdollista.

Reaktionomaisesti Miron käsi nousi hipaisemaan hänen niskaansa, ja ennen kuin nainen oli edes ehtinyt vastata hänen kysymykseensä, oli mies jo hiippaillut peremmälle. Hänen olisi pitänyt kuunnella vastaus mutta Miro ei pystynyt siihen. Hänen oli vaan pakko saada kaikki tämä paha purettua pois puhumalla. Kaikki ne ajatukset olivat Mirolle kuin myrkkyä, hänen päässään liikkui kymmeniä ajatuksia samaan aikaan eikä hän saanut niistä kiinni. Miksi kaikki ne ajatukset pakenivat? Miro hengitti tiheästi istuen sitten Marin sohvalle. Hänen oli pakko yrittää rauhoittaa itsensä, koska muuten Mari varmaan pelästyisi ihan turhaan miehen sekavaa käytöstä. Saattaisi jopa luulla, että Miro olisi juonut, vaikka todellisuus olikin ihan toinen. Juopunut Miro kyllä oli kaikista niistä ajatuksista - eikä siis millään hyvällä tavalla.

"Mari, äiti soitti mulle", hän aloitti, "se soitti." Miro jopa toisti sanansa, koska ei oikein tiennyt, mitä sanoisi tästä asiasta. Hänellä oli liian paljon sanottavaa, mutta ne kaikki sanat eivät mahtuneet hänen suuhunsa kerralla - ja se oli inhottavaa. Miron olisi saman tien tehnyt mieli huutaa kaikki se turhautuneisuus ja suru teille tietämättömille. Hänen täytyisi kuitenkin ottaa rauhassa. Hengittää. Laskea kymmeneen. Hetkeksi Miro sulki silmänsä ja yritti rauhoittaa sitä katkeilevaa hengitystään. Vaikeaa se kuitenkin oli - ja outo tuntemus. Viimeksi Miro oli tuntenut näin, kun hänet oli häädetty yhteisön parista. Historia näköjään kummitteli yhä.

Miron outo käytös ihmetytti Maria entisestään. Yleensä Miro oli niin iloinen, hymyili ja nauroi, ensimmäisenä tuo moikkasi ihan kunnolla eikä vain ollut noin.. järkyttyneen näköinen. Ei Mari edes tiennyt, oliko järkyttynyt ihan oikea sana tuohon tilanteeseen mutta Miro vain näytti jotenkin niin lasittuneelta ja siltä kuin tuo olisi nähnyt vähintään aaveen. Mari kuitenkin oli valmis kuuntelemaan ja auttamaan Miroa parhaansa mukaan, kunhan tuo vain kertoisi, mikä oikein oli hätänä, sillä ei Mari tuota muuten osaisi mitenkään auttaa. Hän kyllä tiesi, että avautuminen ei todellakaan ollut helppoa Mirolle, joten ei hän oikeastaan olettanutkaan, että Miro alkaisi kertoa samantien, mikä tuolla oikein oli. Pääasia kuitenkin olisi, että tuo edes kertoisi ja kaipa tuo kertoisi, kun oli kerta Marin luokse tullut, tuskin tuo vain tulisi hiljaa istumaan.

Miron kysymykselle Mari pudisteli päätään pienesti, ei hän ollut lähdössä yhtään mihinkään, ei ainakaan nyt, kun Miro tulisi hänen luokseen.
"En. Itseasiassa mä olin ihan just soittamassa sulle mut näköjään sä kerkesitkin tulla tänne, ennenkun mä kerkesin edes soittaa.." Mari sanoi pienesti hymyillen, hänellä oli ollut puhelinkin valmiina vieressään pöydällä, että olisi voinut pian soittaa Mirolle ja kysellä tuon suunnitelmista. Marin hymy kuitenkin vakavoitui melkein samantien, sillä Miron kasvoillakaan ei edelleenkään näkynyt sitä tuttua ihanaa hymyä, jotain oli pakko olla vialla, ei Miro ollut tuollainen normaalisti.

Mari haroi kevyesti hiuksiaan samalla kun katseli Miroa entistä enemmän ihmeissään. Jotain oli tapahtunut ja Maria oikeastaan jo hieman pelottikin, että mitä oikein oli tapahtunut, kun Miro oli niin järkyttyneen ja poissaolevan oloinen. Marin olisi tehnyt mieli tivata tältä vastausta mutta hän kuitenkin oli edelleen hiljaa ja antoi Mironkin olla hiljaa, sillä hän tiesi kokemuksella, että Miroa ei saisi puhumaan, jos vain valittaisi ja vaatisi tuolta vastauksia. Miro kyllä kertoisi sitten, kun siihen itse pystyisi ja haluaisi puhua, ja kyllä Marista tuntui, että Miro tosiaan kertoisi hänelle, kuhan vain saisi ajatuksensa koottua. Maria kyllä silti huolestutti, sillä hän ei ollut kertaakaan nähnyt Miroa tuommoisena mutta ehkä oli vain positiivista, että Miro oli tullut hänen luokse, kun tuo oli selvästi kuullut huonoja uutisia. Ainakin tuo kertoisi sen, että Miro luotti häneen edes jossain määrin.

Mari istuutui varovasti Miron vierelle sohvalle ja käänsi katseensa odottavana tähän. Hän huomasi kyllä Miron ilmeistä ja eleistä, miten tuo mietti, mitä sanoisi ja mitä ei sanoisi, Mari sen sijaan kiltisti odotti ja antaisi Miron puhua, kun tuo olisi siihen valmis. Lopulta Miro sanoi mieltänsä painavan asian ja Marista tuntui itsekkin samantien, että kaikki puhekyky hävisi hänen suustaan. Miron äiti oli soittanut tuolle? Kaikkien näiden vuosien jälkeen? Mari ei tosiaankaan tiennyt mitä ajatella ja ennenkaikkea, mitä Miro tästä oikein ajatteli. Ilmeisesti tuo ainakin oli shokissa ja se nyt ei ollut mikään ihme, kun mietti, mitä oli tapahtunut Miron menneisyydessä. Marin olisi tehnyt mieli sanoa jotain järkevää ja lohduttavaa mutta hän ei oikein tiennyt, mitkä olisivat olleet oikeita sanoja, hän ei halunnut todellakaan nyt säikäyttää Miroa, tuohan olisi saattanut lähteä pois ja kuvitella, että Mari ei halunnut kuunnella.

Sanojen sijaan Mari ottikin hellästi Miroa kädestä kiinni ja hetken aikaa hän vain silitteli rauhoittavasti Miron kämmentä, hän halusi osoittaa edes jollain pienellä eleellä, että oli läsnä ja kuunteli, mitä Miro halusi puhua.
"Mitä se sit sano..?" Mari kysyi lopulta varovasti.

Miron mieltä kyllä lämmitti se, että Mari oli aikonut soittaa hänelle, mutta sillä hetkellä mies ei pystynyt siitä nauttimaan. Luonnollisesti vaaleatukkainen nuorukainen oli enemmän kuin onnellinen, että näki Marin taas, vaikkakin se tapahtui näissä merkeissä. Miro oli kuitenkin niin hemmetin sekaisin äitinsä soitosta, ettei pystynyt ajattelemaan selvästi tai näyttämään tunteitaan. Toivon mukaan Mari kuitenkin tajuaisi sen. Oikeastaan aivan varmasti tajuaisi. Miro oli oppinut tuntemaan Maria jo sen verran, että tiesi kyseisen naisen ymmärtävän häntä kuin omia taskujaan. Se oli oikeastaan lohduttavaakin. Joku vaikeampi tyyppi olisi voinut saada Miron käyttäytymisestä sen kuvan, että hän ihan oikeasti oli humalassa tai tehnyt jotain pahaa. Mitään pahaa Miro ei kuitenkaan ollut tehnyt.

Vai oliko Miro sittenkin tehnyt siinä mielessä pahaa, ettei ollut puhua pukahtanut äidilleen? Ainoat sanat olivat olleet 'Miro Sparrok' hänen vastatessaan siihen outoon numeroon. Jos Miro olisi tiennyt soittajan olevan Anita, olisiko hän edes vastannut vai olisiko tarttunut luuriin kuitenkin ja tulittanut kaiken turhautuneisuutensa sanoin? Tuskin Miro olisi vastannut. Häntä ei kiinnostanut kohdata nyt kaikkia niitä menneisyytensä haamuja, vaan hän halusi keskittyä tähän tilanteeseen, kaikkeen siihen hyvään mitä oli onnistunut rakentamaan itsensä kanssa. Mari oli yksi niistä hyvistä asioista, eikä Miro tahtonut luopua kyseisestä naisesta. Nyt Miroa oikeastaan vähän pelottikin, että suurin piirtein koko hänen sukunsa alkaisi soitella. Ja Niila. Mitä jos tuo soittaisi? Kykenisikö Miro olla kylmästi sanomatta mitään?

Vaaleatukkainen nuorukainen säpsähti hennosti Marin tullessa hänen viereensä ja tuon kosketuksen tuntiessaan. Se kosketus tuntui hyvältä, suorastaan rauhoittavalta, mutta varmaan mikään ei voisi saada Miroa sillä hetkellä heräämään siitä shokista. Kuinka Miro edes reagoikin asiaan näin vahvasti? Se oli vain soitto, eikä mitään muuta. Soitto äidiltä, joka oli joskus hänet hylännyt. Se siis oli enemmänkin kuin puhelu.
"Kuulumisia", Miro onnistui heittämään. "Se kysy kuulumisia ja pahoitteli. Kysy, haluunko mä tulla takas. Mä en sanonu mitään vaikka kaikki kuulemma ikävöi mua." Miron päässä vilahtivat kaikki ne hänen äitinsä sanat. Se äänensävy.. Se pelotti häntä. Anita oli kuulostanut niin normaalilta ja positiiviselta, hän vaikutti siltä, ettei edes muistaisi, kuinka joskus oli kohdellut omaa poikaansa. Se satutti.

"Mitä jos muutkin alkaa soitella?" Miro onnistui taas luomaan muutaman sanan lisää mutta katsekontaktia hän ei Mariin kyennyt vielä kääntämään. "Mä en halua niitä. Mä en halua sinne. Miksei ne voi mennä pois?" Nuorukaista itseäänkin pelotti se, että hän kuulosti kuin mielenterveyspotilaalta toistaessaan sanojaan koko ajan vain hitusen erilaisella tavalla. Varmasti tämä tilanne stressasi Mariakin. "Anteeks, mä en--", Miro ei edes tiennyt, miten lauseensa lopettaisi. Hän ei mitä? Siinäpä oli pähkinä purtavaksi.

Mari silitteli edelleen hellästi Miron kättä, antaen tuon vain puhua ja ilmaisi kyllä olemuksellaan, että hän kuunteli Miron sanoja, vaikka ei itse mitään sanonutkaan. Mari ei osannut edes kuvitella, miltä Mirosta oikein mahtoi sillä hetkellä tuntua, sillä Mari ei ollut ikinä kokenut vastaavaa. Vaikka Marilla oli ollut ongelmia perheensä kanssa eikä hän ollut enää väleissä isosiskonsa kanssa, ei kukaan ollut häntä koskaan hylännyt ja Mari tiesi, että voisi kuitenkin aina mennä perheensä luokse hädän tullessa. Perhe tukisi ja auttaisi parhaansa mukaan, vaikka tuo sama perhe oli aikoinaan aiheuttanutkin niin paljon ongelmia Marin elämään. Tuntui edelleen niin uskomattomalta ajatella, että Miron perhe oli hylännyt tuon ihan vain sen takia, että tuo oli muuttanut kotikylästään muualle, koko asia tuntui niin epäreilulta ja väärältä. Millä oikeudella Miron äiti edes soitti pojalleen, kun tuo oli ensin häätänyt Miron pois heidän elämästään?

"Ihan uskomatonta.." Mari ei voinut olla sanomatta hiljaa, haluamatta kuitenkaan loukata Miroa sanoillaan. Hän ei todellakaan halunnut pahoittaa Miron mieltä, kun tuo oli muutenkin niin haavoittuvaisen oloinen sillä hetkellä mutta hän ei silti pystynyt hyväksymään Miron perheen tekoja. Vaikka kuinka saamelaiset olisivat perhe- ja yhteisökeskeisiä niin ei omaa lasta hylättäisi, oli tilanne mikä tahansa. Ja jos tuommoisen tempun jälkeen kehtasi vielä soittaa ja pyytää takaisin kotiin... Mari ei uskaltanut edes sanoa ääneen kaikkia ajatuksiaan, sillä olisi varmasti onnistunut suututtamaan Miron jollain tapaa, sillä aihe oli varmasti edelleen arka tuolle, kyllähän sen nyt näki Miron olemuksesta.

Mari oli jo kysymässä, mitä Miro ajatteli tilanteesta ja halusiko tuo olla perheensä kanssa tekemisissä mutta Miro vastasikin siihen ihan itse, kun rupesi pohtimaan, että jos joku muukin vielä soittaisi. Marista tuntui oikeasti pahalta Miron puolesta, tuon perhe oli onnistunut ilmeisesti loukkaamaan miestä vielä pahemmin kuin mitä Mari oli edes osannut kuvitella. Ei olisi todellakaan hyvä asia, jos Miron perheenjäsenet alkaisivat ahdistella ja soitella Miron perään, ei tuommoisia asioita voinut yhtäkkiä vain soittaa ja pamauttaa ilmoille, näin pitkän ajan jälkeen. Varmasti Miro oli tämmöisestä shokissa, se ei todellakaan ollut mikään ihme ja Mari olisi halunnut olla tuon tukena mahdollisimman hyvin mutta hän ei oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Istua vain hiljaa ja kuunnella, olla läsnä? Vai pitäisikö yrittää sanoa jotain?

Miron pyydellessä anteeksi, Mari nosti katseensa paremmin tuohon ja yritti hakea Miroon katsekontaktia. Hän tosiaankin halusi Miron ymmärtävän, että hän olisi läsnä, nyt ja tulevaisuudessa, hän ei Miroa hylkäisi ja olisi kyllä valmis kuuntelemaan ihan kaiken, mitä Miro halusi puhua eikä siinä olisi mitään anteeksi pyydeltävää.
"Ei sun tarvii pyytää mitään anteeks. Mä kyllä kuuntelen niin paljon kuin sä vaan haluut puhua eikä sun tarvii häpeillä tai pyytää anteeks sun sanoja. Mä en oo lähdössä tästä mihinkään." Mari sanoi ja hymyilikin pienesti. Hän todella olisi tässä Miron tukena ja jos Miron perhe rupeaisi vielä enemmän häiriköimään miehen elämää niin Mari olisi siinäkin tuon tukena.

Marin läheisyys oli harvinaisen lohduttavaa. Se kosketus ei kyllä saanut miehen ajatuksenjuoksua hidastumaan mutta se äsken niin epätasainen hengitys oli jo rauhoittunut hieman. Tiesiköhän Mari, mitä oikeastaan merkitsi Mirolle? Nuorukainen ei itsekään osannut pukea niitä ajatuksiaan sanoiksi. Kenellekään, eikä mies voinut korostaa tuota enempää, Miro ei koskaan ollut puhunut näistä ongelmistaan; ei edes Auroralle tai Iinalle. Noille hän oli puhunut ehkä pintapuolisesti mutta kaikki ne syvimmät tuntemukset oli jätetty kertomatta. Marilla oli Mirolle kuitenkin ihan erilainen merkitys. Kyseinen nainen oli Mirolle kuin jonkinlainen tukipaalu - mutta oli tuo nuorukaiselle paljon muutakin. Ei Miro tosiaan halunnut Marin edes luulevan, että mies halusi vaan vuodattaa tunteitaan, ja kyllä nainen sen varmasti olikin huomannut. Eihän Miro ollut aikaisemmin puhunut Marille itsestään lähes mitään.

Miro onnistui luomaan huulilleen pienen hymynpoikasen, joka kyllä lähti huulilta niin pian kuin oli saapunutkin Marin sanat kuullessaan. Ei Miro oikein tiennyt, mitä oli pyytänyt anteeksi. Eihän tässä edes ollut mitään anteeksipyydettävää. Miro yksinkertaisesti oli uskaltautunut vain sanomaan suoraan, mitä sisimmässään tunsi, ja sen tulisi olla hyvä asia. Miro oli kuitenkin pitänyt tunteistaan puhumista aina jonkinlaisena haavoittumisen merkkinä. Kai se johtui niistä aikaisemmista kokemuksista; juuri ne ihmiset olivat nuorukaisen hylänneet, joihin hän saattoi luottaa. Luottamus oli tosiaan ollut Mirolle vaikeaa perheensä tekojen jälkeen. Nyt noilla oli vielä pokkaa elätellä toivoa siitä, että Miro voisi luottaa uudelleen ja antaa kaiken anteeksi.

"Mä en vaan tajua, että miks äiti teki sen", Miro tunsi tuohtuvansa. "Millä vitun oikeudella se ees soittaa mulle? Ite se mut hylkäs, ja siks sen pitäis tajuta, että mä en tosiaan oo menossa takaisin tai antamassa anteeksi." Oli kauheaa puhua näin omasta perheestään, mutta turha Miron oli asioita kaunistella - se vain pahentaisi asiaa entisestään. Miro oli liian kauan tukahduttanut tunteitaan perhettään kohtaan, eikä hän tosiaan suostuisi tekemään sitä enää. Lykkäämisellä hän vain satuttaisi itseään, mutta silti tämä asioiden kohtaaminenkin sai hänet ahdistuneeksi. Se olisi kyllä parempi näin. Jos Miro uskaltaisi vielä jatkaa sitä tunteidensa kieltämistä, niin hän saattaisi ihan hyvin pian olla suljetulla osastolla jonkin mielenterveysongelman kanssa. Onneksi hän siis saattoi nyt puhua näistä Marille. Mari oli oikea kultakimpale.

"Sitä paitsi mulla on nyt uus elämä täällä. En mä aio jättää sitä taakseni. Mä oon onnellinen", Miro totesi, huomaten, että puhui melkein kuin äidilleen, mutta nyt vain sanoi ajatuksiaan ääneen. "Mä oon nyt eri ihminen ku aikasemmin ja ylpee siitä. Mä oon löytänyt itteni uudestaan kaikesta huolimatta enkä tosiaan ala muokkaamaan mun persoonallisuutta uudestaan." Miro tuijotteli tiettyä pistettä, vaikka hänen olisi tehnyt mieli kääntää katseensa Marin suuntaan. Miro arvosti niin paljon sitä, että Mari jaksoi kuunnella ja olla läsnä, eikä tuo kääntänyt selkäänsä. Ei Aurora tai Iinakaan olisi kääntänyt selkäänsä, mutta ei Miro olisi tästä noille uskaltanut puhuakaan. Mari oli erityinen, upea asia Miron elämässä.

Maria hymyilytti, kun hän näki, että Miron huulilla kävi edes pieni hymyntapainen. Ei tässä tilanteessa nyt mitään isoa hymyä todellakaan voinut odottaa ja olettaa mutta Marista oli silti hyvä huomata, että Miro jaksoi huonosta kokemuksesta huolimatta edes hieman hymyillä. Ehkä Marista oli sitten ollut tuolle edes jotain apua ja ehkä hän osasi sittenkin hieman lohduttaa. Parhaansa Mari ainakin aikoi yrittää ja toivoikin, että saisi Miron edes hieman paremmalle tuulelle, sillä mies oli oikeasti Marille todella tärkeä ja hän halusi auttaa tuota. Sitäpaitsi, Miro ei ollut kauheasti kertonut perheeseensä liittyvistä tunteistaan, joten oli siltäkin kannalta ihan hyvä nähdä ja kuulla, mitä Miro tosiaan tuosta kaikesta ajatteli. Mari olisi monesti halunnut kysyä Mirolta noista asioista mutta tiesi kyllä, että Miro puhuisi, sitten kun siihen pystyisi ja nyt tuo näköjään pystyi jo hieman asiasta puhumaan.

"En mä haluais rueta sun perhettä haukkumaan mut kieltämättä mun mielestä on ihan kohtuutonta, että sun äitis edes kuvittelee, että kaikki noi asiat selviäis ihan vain yhdellä puhelinsoitolla. Ne kuitenkin hylkäs sut ja jätti sut niin nuorena oman onnen nojaan, ei tommosta todellakaan voi antaa samantien anteeks. Ei voi eikä todellakaan tarvii." Mari sanoi, yrittäen puhua mahdollisimman rauhallisella äänensävyllä, vaikka huomasi kyllä, miten tuohtunut Miro oli. Hän olikin heistä kahdesta ehkä se hieman rauhallisempi osapuoli ja oli varmasti nytkin parempi, että Mari pysyi rauhallisena ja yritti olla hermostumatta Miron puolesta liikaa, sillä se nyt ei ainakaan auttaisi Miroa millään lailla.

Mari jäi miettimään asiaa jälleen hieman tarkemmin ja ajatellessaan Miron perhettä, alkoi hän yhä enemmän miettiä sitä vaihtoehtoa, että Miron entinen tyttöystävä Niila soittaisi miehelle. Eihän sitä tiedä, jos tuokin olisi tullut katumapäälle ja nyt haluaisi Miron takaisin elämäänsä? Mari tunsi inhottavan kouraisun sydämessään edes ajatellessaan asiaa, sillä hän tiesi kyllä ilman Miron sanojakin, että Niila oli ollut tuolle tärkeä, joten olisi varmasti ihan todennäköistä, että semmoinen puhelu saisi ainakin Miron tunteet sekaisin, kyllä se varmasti edes jossain tuntuisi. Marista tuntui kauhealle edes ajatella, että Miro ottaisikin Niilan takaisin ja lähtisi tuon luokse.

Kun Miro sitten heti perään sanoi, että oli onnellinen täällä, Mari huokaisi mielessään hieman helpotuksesta mutta tunsi samalla myös pientä syyllisyyttä ajatuksistaan. Miten hän voisi edes kuvitella, että Miro palaisi Niilan luokse? Tuo tyttö oli pettänyt Miron luottamuksen ja hylännyt miehen, joten eihän Miro voisi edes palata tuon luokse. Ainakin Mari kovasti toivoi, että Miro oli tosiaan täällä niin onnellinen kuin tuo väitti ja ei lähtisi enää mihinkään muualle.
"Voi olla varmaan vähän vaikeeta mut ehkä sun kannattaa nyt vaan unohtaa toi puhelu. Jos sä oot onnellinen täällä etkä kaipaa takaisin nii mun mielestä on ihan turhaa rueta hieromaan suolaa haavoihin. Mut jos susta myöhemmin tuntuu, et sä haluat olla tekemisissä sun perheen kanssa ja haluut sopia teidän välit niin voithan sä sitten yrittää puhua sun äidille uudestaan? Mut nyt ainakin selvittelet ajatuksias ihan kunnolla, ennenkun teet mitään äkkipikasta."

Äitinsä soiton sisäistäminen oli Mirolle vaikeaa - tai ennemminkin sen nieleminen. Kyllä mies osittain sen soiton tajusi, mutta silti miehestä tuntui, ettei sitä ollut tapahtunutkaan. Kaikki oli tapahtunut niin yhtäkkisesti, eikä mies ollut ollenkaan voinut valmistua siihen. Jos Miro olisi saanut varoituksen asiasta jotenkin mystisesti, olisi hän suhtautunut tapahtuneeseen ihan toisella lailla, kuin mies, voisi sanoa. Miro oli aikaisemmin käyttäytynyt kuin loukkaantunut kakara kun ei edes mitään äidilleen ollut sanonut. Ei kai siinä kuitenkaan paljon mitään sanomista ollutkaan. Miron omat vanhemmat olivat hänet hylänneet, ja yhtäkkiä mies sai toiselta soiton. Miten Anita sitten oletti Miron suhtautuvan? Tuo ei ilmeisesti luottanut poikaansa ja uskonut, että Miro pärjäisi Helsingissä vaan sen sijaan oletti miehen palaavan takaisin kotiin häntä koipien välissä. Anita ei voisi kuitenkaan olla enempää väärässä.

"Enkä mä ees aio antaa anteeks. Niillä ei oo mitään oikeutta olla osana mun elämää. Se oli niiden valinta, ettei ne halua mua, ja nyt ne jotenki olettaa et mä voisin unohtaa sen. Mut en mä pysty. Mua ei oo oikeesti koskaan loukattu yhtä pahasti. Mä en voi unohtaa vieläkään kaikkia niitä sanoja mitä ne sillon lateli mulle päin naamaa", Miro vuodatti. Hänelle tuli suorastaan seesteinen, rauhoittunut ja vapautunut olo, eikä mikään muu voinut tuntua sillä hetkellä paremmalta. Miro oli muutenkin ylpeä itsestään; hän oli uskaltautunut puhumaan tunteistaan ihan suoraan jollekin henkilölle, joka tässä tapauksessa oli Mari. Ei Miro enää tiennyt itsekään, missä tunteensa menivät Maria kohtaan. Ne olivat syventyneet ihan naurettavan nopeasti ja se sai vaaleatukkaisen nuorukaisen vähän hämmentyneeksikin.

Miro kohautti olkiaan Marin sanoille. Ei hän tiennyt, soittaisiko enää äidilleen, koska ei siinä olisi enää mitään järkeäkään. Hän kuitenkin vain haukkuisi äitiään - niin kauhealta kuin se kuulostikin. Ei Miro ollut se ihminen, joka suuttuessaan piti reaktiot piilossa vaan näytti ne kyllä estoitta. Sanojen suoltaminen oli miehelle se vaikeampi osio, mutta ei kyllä siinä tapauksessa, jos hänen tulisi puhua äidilleen. Silloin niitä sanoja tulisi ihan tarpeeksi.
"En mä äidille aio soittaa. En mä pysty siihen. Mutta silti mua ahdistaa, että mitä jos.. Mitä jos Niila soittaa?" Miro vilkaisi nopeasti Maria, kääntäen kuitenkin katseensa taas sinne tyhjyyteen. Mitä hän tosiaan tekisi Niilan soittaessa? Ei Miro tiennyt, omistiko hän enää tunteita Niilaa kohtaan. Lopettiko ensirakkauttaan koskaan edes rakastamasta? Sitähän sanottiin, että niin ei koskaan tehnyt, ja ehkä se saattoi pitää paikkaansa. Niila oli kuitenkin kääntänyt Mirolle selkänsä eikä sitä voinut unohtaa.

"Mä en tiedä rakastanko mä sitä enää. Mulla on ihan uus elämä täällä. Ja mullon uus nainenki - sinä", Miro puhui vaisusti, kääntäen sitten katseensa ihan lopullisesti Marin suuntaan. Kyseisen naisen katsekontakti sai nuorukaisen sulamaan ja hänelle rauhallisen olon. "Sä et tiiä mitä merkittet mulle. Sä tavallaan nostit mut jostain tuolta pohjamudista ja se, että mä puhun sulle tällasia asioita.. Mä en koskaan tee niin kellekään mulle. Sä vaan.. Musta tuntuu, että--" Miro hiljentyi. Mitä hän oikein yritti sanoa? Selittää tunteitaan jotenkin selvästi, vaikka siitä ei meinannut tulla mitään? Sitä hän kai yritti.
"Mä siis yritän sanoa", Miro aloitti keräten sitten kaiken rohkeutensa, "että mä rakastan sua. Mari, mä rakastan sua." Hetkinen - mitä Miro oli juuri sanonut? Hetken hän hämmentyi itsekin omista sanoistaan. Helvetti, mitä, jos tämä tapahtui liian nopeasti ja Mari nyt pelästyisi? Miroa hävetti. Hän oli kertonut tunteistaan suoraan, mutta nyt häntä pelotti. Miro katseli naista silmiin kunnes käänsi katseensa pois. Hän ei oikeastaan halunnut kuulla Marin mielipidettä tästä asiasta. Saattoi olla, että tuo ei nimittäin tuntenut samoin.

"No mut sulla on ihan täys oikeus olla vihanen ja loukkaantunu, kuka tahansa olis tuossa tilanteessa. Mä en tiiä, mitä kaikkee sun perhe on sulle sanonu mut varmasti ne on loukannu sua sen verran pahasti, että sä et todellakaan oo niillä velvollinen mistään asiasta. Mä en tiiä pystyisinkö mä itekkään antamaan tommosta anteeks mun perheelle tai kellekkään muullekkaan, joten mä voin kyllä kuvitella, et sä et haluu enää olla tekemisissä niitten kanssa.." Mari sanoi, miettien kuitenkin Miron tilannetta mielessään. Häntä harmitti Miron puolesta todella paljon mutta toisaalta, jos Miro olisi perheensä kanssa väleissä ja Niila ei olisi hylännyt Miroa, olisivatko he kaksi ikinä edes tutustuneet? Tuskin.

Mari antoi Miron olla vain hiljaa ja keräillä ajatuksiaan kaikessa rauhassa, tuo oli sen ansainnut. Miro oli kuunnellut aiemmin Marin ongelmia ja Mari oli tilittänyt tuolle niin paljon kaikista sekoiluistaan ja murheistaan, että nyt oli Miron vuoro puhua ja Marin kuunnella. Ja mielellään Mari kuuntelikin, vaikka pahalta se tuntuikin, kun ajatteli, miten huonosti Miron perhe oli tuota kohdellut. Kaikkien tulisi olla perheensä kanssa väleissä ja yrittää pitää yhtä, Maria harmitti jo omat huonot välinsä siskoonsa ja tuntui oudolta ajatella, että hän ei olisi väleissä ollenkaan perheensä kanssa. Mari ei itse varmasti vastaavaa tilannetta kestäisi ja Miro oli kyllä pärjännyt siihen nähden hienosti, että tuo oli muuttanut aivan uuteen kaupunkiin ja kokonaiseen kulttuuriin ilman minkäänlaista tukea.

"Haluutsä sitten puhua sen kanssa, jos se sattuu soittamaan..?" Mari ei voinut olla kysymättä, sillä asia oikeasti vaivasi häntä. Vaikka hän tiesi, että Miro kyllä välitti hänestä, tuo oli sen sanoilla ja teoilla todistanut niin monta kertaa mutta silti Maria mietitytti, mitä oikeasti tapahtuisi, jos Niila sattuisi soittamaan Mirolle. Entä jos Niila sattuisikin haluamaan Miron takaisin? Entä jos Miro haluaisi Niilan takaisin? Nuo ajatukset kummittelivat edelleen Marin päässä eikä hän voinut noille ajatuksille yhtään mitään.

Mari yritti olla ajattelematta koko Niilaa enää ollenkaan ja keskittyi jälleen Miron sanojen kuunteltuun. Kun Miro sitten itsekkin sanoi, että tuolla oli nyt uusi nainen elämässään, Maria alkoi väkisinkin hymyilyttää. Hän tosiaan halusi olla se Miron uusi nainen, joka myös pysyisi kuvioissa eikä lähtisi mihinkään, saatikka hylkäisi Miroa millään lailla. Miro jatkoi puhumistaan ja tuolla oli selvästi hieman vaikeuksia saada ajatuksiaan kasaan. Kun Miro kuitenkin jatkoi puhumistaan, Mari häkeltyi entisestään ja viimeistään tuon viimeiset sanat kuultuaan, Mari jäi aivan sanattomaksi. Miro rakasti häntä? Ihanko oikeasti? Nuo sanat olivat merkitykseltään niin valtavia, että Mari tosiaan häkeltyi ja pahasti mutta jokin vaisto sanoi, että Miro tarkoitti sanojaan. Miro ei ollut semmoinen ihminen, joka valehtelisi tämmöisillä asioilla.

Mari huomasi, kuinka Miro käänsi katseensa hänestä pois, ikään kuin häpeillen, ja Mari otti tätä paremmin kädestä kiinni, hakien jälleen katsekontaktia Miroon. Ei hän ollut ajatellut, että tämmöisiä asioita puhuttaisiin näin aikaisessa vaiheessa mutta se ei todellakaan tuntunut väärältä tai aikaiselta, päinvastoin. Mari tiesi itsekkin, että nyt oli kyseessä muutakin kuin pelkkää ihastumista ja sen hän halusi myös Mirolle näyttää. Hetken Miroa katseltuaan, Mari vei kevyesti huulensa tuon huulilla ja suuteli tuota huulille hetken aikaa, kunnes katsoi tätä hymyillen silmiin.
"Musta kuule tuntuu et.. Mä rakastan sua kans."