Yllätys

Auroran työpaikka & Myöhemmin ravintola
5.2.2012, klo 18 >
Aurora Evans & Oliver Kaikkonen

Oliver oli saanut hyvän (ainakin omasta mielestään) idean. Tuo oli varannut edellisenä päivänä ravintolasta pöydän itselleen ja Aukulle, ja nyt oli matkalla naisen työpaikalle tuota yllättämään. Mies oli ehkä ollut liiankin siirappinen, mutta oli ostanut naikkoselle myös kukkia ja suklaata. Äh. Pitihän sitä naisystävää hemmotella ihan olan takaa. Sitä paitsi suhde oli todella tuore - haluttiinhan naiseen tehdä edellen 'hyvä vaikutus'.

Oltsu parkkeerasi auton parkkipaikalle Aukun työpaikan eteen, ja asteli sittemmin ulos punaisesta ajokistaan. Ovet lukittuaan mies oikoi takkiaan parempaan kuosiin ja jännittynyt hymy huulillaan lähti kohti Kampin ovia. Hetken aikaa mies sai etsiä oikeaa paikkaa, ei tämä tuntenut Kamppia läheskään hyvin. Liian sekava ostoskekus ja liikaa ylimeikattuja teinejä. Ravintola oli silti samassa rakennuksessa, sillä kyseisen paikan menu vaikutti aivan loistavalta! Tummahiuksinen miekkonen yskäisi hiljaa ja pian saapuikin sitten oikeaan paikkaan. Katseellaan mies pälyili tuttua blondia, kunnes hymy huulilla leveni.

"Heei", naurahti nuorukainen ja väläytti hymyn Auroralle. Tämä ojensi kukkat ja pienoisen suklaarasian toiselle, hymy koristaen yhtä edelleen nuorukaisen pehmoisia huulia.
"Tässä on sulle tällanen pienoinen.. Lahja? Ja sulla on onneks työvuoro juurikin ohitse, joten mä oon varannut meille pöydän ravintolasta. Älä vaan sano että sulla on menoa..", mies sanoi huultaan purren ja hymyili nopeasti. Että toinen näytti upealta. Aina. Katse lepäsi idioottimainen hymy huulilla Aukun kasvoissa, kunnes mies sitten painoi nopean ja ehkä vieläkin hieman ujon suukon toisen huulille. No, ei sitä olisi ehkä naisen työpaikalla soveliasta sen enempää..

Aurora oli ehtinyt hyvin töihin liikenteestä huolimatta – hän oli päätynyt lopulta ottamaan bussin sillä totesi olevansa todennäköisemmin sillä ennemmin perillä kuin omalla autolla. Ja perillä oltiinkin hyvissä ajoin: Aurora ehti kipaista hakemaan vielä kahviakin alakerran Arnoldsista, ennenkuin meni avaamaan kauppaa. Sunnuntait olivat usein hiljaisempia kauppapäiviä, varsinkin kun turistitkin viihtyivät talvisin pohjoisemmassa. Kesällä sunnuntait olivatkin kiireistä aikaa, mutta talvella pehmoleluja käytiin ostamassa harvempaan tahtiin. Näkyihän se jo myyntituloksistakin. Auroralle niiden laskeminen ei kuitenkaan kuulunut, mutta olihan niitä ihan mukava tietää – vaikka myyjänä hän ei niihin nyt hirmuisesti pystynyt vaikuttamaan.

Tunnit kuluivat melkoisen hitaasti ja Aurora oli ehtinyt täyttää jopa hyllyt. Muutamia asiakkaita oli käynyt ja muutamille pehmoleluille oli sitten tehty syntymätodistuksetkin (mikä oli Auroran mielestä hirveän söpöä). Aurora aloitti myös liikkeen siivouksen hyvissä ajoin – hän harjasi ja moppasi lattiat ja pyyhki tietenkin tiskin. Kerran kuussa tehtiin yleensä myös näytehyllyjen pyyhkiminen, jolloin ne tyhjennettiin myös kaikista pehmoleluista. Sen vuoksi menikin usein tunti lisäaikaa ja liikkeessä oli pari työntekijää samaan aikaan. Aurora ei sinällään kaivannut koskaan seuraa, sillä hän kyllä keksi jos jotakin tekemistä, mutta oli se aina välillä mukava päästä jutustelemaan toisenkin myyjän kanssa.

Pian kello näyttikin jo paria minuuttia vaille kuutta. Aurora oli juuri täyttänyt päiväraportin, kun kuuli tervehdyksen. Hän oli hieman yllättynyt, mutta yhtälailla iloinen huomatessaan Oliverin seisovan kaupan ovella. Hän laittoi äkkiä paperin sille tarkoitettuun kansioon ja nappasin tiskin alta kassinsa. Neitokainen luikahti sitten pois tiskin takaa ja suuntasi Oliverin luo.
”Hei”, Aurora tervehti hymyillen, ottaen sitten hieman yllättyneenä vastaan Oliverin tuomat kukat ja suklaarasian. ”Mistä hyvästä nää on?”
Aurora oli tosin muistellut, että he olivat sopineet menevänsä syömään seuraavana päivänä – noh, joka tapauksessa, häntä ei toki haitannut.
”Noh, oikeestaan...” Aurora aloitti hieman vakavampaan äänensävyyn pitäen sitten pienen tauon. ”... mun kalenterini näyttää täysin tyhjää tälle illalle ja söin lounaaks vaan kotona tehdyn salaatin... Eikö meidän pitäny mennä vasta huomenna johonkin?”

Oliverin huulilla lepäsi pienoinen hymy ja tuo naurahti Auroran kysymykselle. Mistä hyvästä? Eikö naisille muka kuulunut ostella kaikkea mukavaa silloin tällöin. Sitä paitsi Aukku oli kuitenkin tyttöystävä, ja Oliver halusi silloin hemmotella toista.
"Ihan vaan.. No, muuten vaan. Mä halusin ostaa sulle jotain kivaa", mies naurahti hiljaa ja silmäili toisen kasvoja hetken aikaa. Auroran ikään kuin suostuessa kutsuun, Oliver hymyili toiselle hieman ja nyökkäsi.
"Mahtavaa. Mullakin nimittäin on nälkä. Ja joo, piti.. Mut mä halusin välttämättä yllättää, ja mä en olis malttanut odottaa huomiseen", tunnusti Oliver ja naurahti hiljaa.
"Vaikka mielellään mä sut vien huomennakin vaikka", mies lisäsi lopuun ja naurahti hiljaa. Pöytävaraus oli ollut siis mainio idea.
"Jospa mä odottelen tässä että sä haet kamas ja sit mennään?", ehdotti Oliver. Kaipa naisen pitäisi työvaatteet vaihtaa pois ja niin edelleen. Ottaa kamansa ja pistää pulju kiinni. Tai no pulju ja pulju - naisten paratiisi tämä taisi olla. Pehmoeläimiä silmän kantamattomiin, eivätkö naiset olleet niihin ihan haltioissaan?

Jonkun ajan kuluttua kaksikko olikin valmis lähtöön. Oliver otti Aukkua kädestä kiinni ja vilkaisi aina vähän väliä vaaleaverikön suuntaan.
"Mitä ruokaa sun tekee mieli?", kyseli mies samalla kun he köpöttelivät kohti erästä ravintolaa, joka Kampissa oli. Ruoka oli hyvää, olihan mies siellä ennenkin aterioinut.
"Mulle on melkeen jopa ihan sama mitä, nälkä on niin kova", kertoili Kaikkosen nuorukainen naureskellen. Tuo ei ollut nirsoa tyyppiä - ja vielä vähemmän silloin jos oli nälkä.
"Kas tässä, täältä mä varasin pöydän", sanoi mies lopulta kun he tassuttelivat erääseen viihtyisään paikkaan.

Aurora hymyili ja painoi pikaisesti suukon Oliverin poskelle kiitokseksi kukista ja suklaasta. Ei hän olisi välttämättä nyt sellaisia tarvinnut, mutta Oliver oli hyvin huomaavainen, joten Aurora oli hyvin otettu tästä pienestä eleestä.
”Kiitti”, Aurora kiitteli hymyillen.
Mieluisat yllätykset olivat kieltämättä Auroran mieleen – negatiiviset eivät niinkään. Onneksi niitä oli kuitenkin harvemmin. Varsinkin kun Aurora tuppasi olemaan sen verran optimisti, että negatiiviset yllätykset tuntuivat luultavasti pahemmilta kuin olivat. Mutta sellaista se elämä toisinaan oli. Mutta kuten todettu, onneksi niitä negatiivisia yllätyksiä sattui harvemmin.

”Mun ei tartte onneks hakee kun takki”, Aurora totesi.
Hän lähti samantein kävelemään kohti pientä takahuonetta, jossa työntekijät säilyttivät omia tavaroitaan. Aurora nappasi nopeasti takkinsa naulakosta, mutta ei pukenut sitä vielä päälleen. Hän heitti laukun takaisin olalleen laitettuaan suklaarasian ja kukat sinne – ihmeellistä kuinka paljon laukkuun saattoi mahtua. Sen jälkeen hän siirtyi jälleen Oliverin seuraan ulos kaupasta. Aurora veti vielä ovet kiinni ja lukitsi ne ja parivaljakko oli sitten valmis lähtemään ja Aurora tarttui mieluusti Oliverin käteen kun tämä otti häntä kädestä kiinni.

Aurora mietiskeli hetken mitä ruokaa oikeastaan söisi, mutta vastaus oli lopulta hyvin yksinkertainen.
”Oikeastaan mä syön mitä vaan”, Aurora sanoi ja katsahti Oliveriin.
Kaksikko pysähtyi sitten Don Corleonen eteen – ei mikään huono idea. Varsinkaan kun Oliver kertoi varanneensa pöydän. Corleoneen oli toisinaan hieman hankala päästä edes ruokailemaan, koska tilaa oli suhteellisen vähän ja käyjiä oli paljon.
”Fiksua”, Aurora kehaisi. ”Mennään sitten sisälle vaan.”
Tarjoilija tulikin suhteellisen pian opastamaan kaksikon Oliverin varaamaan pöytään. He saivat myös menut eteensä ja Aurora alkoi tutkia omaansa.
”Hmm, mitenhän mä osaan edes päättää mitä söisin, kaikki näyttää niin hyvältä”, neitokainen pohti.

Oliver otti paremman asennon tuolissaan ja hymyili hieman naisystävälleen. Katse laskeutui sitten omaan ruokalistaan ja nuorukainen yskäisi hiljaa. Niin, mitähän sitä ottaisi? Oliver käänsi listan sivua ja jäi silmäilemään pasta-annoksia. Ehkä jotain sellaista sittenkin.
"Nää näyttää hyviltä", mies saneli pienen hymyn kera ja vilkaisi pikaisesti vaaleaverikköön vastapäätä.
"... Mut mä taidan silti ottaa tätä yhtä pastaa. Täs on kanaa ainakin", Oliver sanoi ja lukaisi sitten annoksen kuvauksen paremmin. Kyllä, sitä. Pastat olivat yksi miehen suosikkiruoista, ja ravintolassa tehtynä se oli lähemmäs täydellistä.

"Joko sä keksit?", kysäisi Oliver ja alkoi itse silmäillä juomia. Toisaalta yksi viinilasillinen olisi ihan okei, mutta ehkä sittenkin vain vettä? Oliver ei niinkään ollut viini-ihmisiä, mitä nyt joskus jossain hienoissa tilaisuuksissa otti lasillisen.
"Mä en tiedä pitäiskö ottaa vettä vai mitä", mies sanoi huokaisten. Tuo laski vielä kertaalleen katseensa listaan, kunnes sai varmuuden asiasta. Kyllä. Vesilinjalla nyt.
"Joo, ehkä mä otan sen veden. Mitä sä otat? Viiniä? Vettä? Limua? Ööö.. Mehua?", Oliver koetti luetella kaikkea mahdollista, hivenen naurahtaen. No eihän sitä voinut tietää, jos toinen haluaisi jotain muuta kuin vettä tai viiniä.

Aurora lukaisi menun varmaankin kannesta kanteen – mikä oli tosin siinä kohdin virhe, että hänelle tuli entistä vaikeammaksi päättää mitä hän söisi. Toisaalta pasta voisi olla hyvää, toisaalta taas raikas salaatti olisi erinomainen vaihtoehto, eikä hän suinkaan olisi kieltäytynyt sisäfilepihvistäkään. Tosin no, hän päätti kuitenkin antaa olla niiden turhan kalliiden krumeluuriannosten olla ja keskittyi niihin halvempiin – hän oli tottunut hyvin paljon kokkaamaan myös kotioloissa tai hakemaan pikaruokalasta. Viimeisestä ravintolakerrasta taisi olla jo hieman aikaa.
”Kuulostaakin tosi hyvältä”, Aurora tuumasi vielä selatessaan listaa. ”Hmm... kyl tän illan voittaja taitaa olla toi vuohenjuustosalaatti. Kuulostaa ainakin ihan törkeen hyvältä.”

”Vesi kelpaa mullekin”, Aurora vastasi hymyillen Oliverille.
Tarjoilija tulikin sitten heidän pöytänsä luo ottamaan tilaukset. Samalla menut vietiin pois ja pöytään. Tarjoilija toikin vesikannun heti pöytään patonginsiivujen kanssa. Aurora nappasi miltei saman tein yhden siivun käteensä ja katsoi sitten Oliveria.
”Mitenkä sun päiväs sujui?” Aurora kysyi.
Aurora ei oikeastaan tiennyt arkkitehdin ammatista kovinkaan paljoa – tai lähinnä hänellä ei ollut kokemusta siitä millaista työtä se todellisuudessa oli. Aurora arvosti kylläkin jokaista ammattia – vaikka no, myyjän tai pikaruokaravintolatyöntekijän pestiin ei nyt mitään ihmekykyjä tarvittukaan. Mutta ehkäpä Aurorakin pääsisi vielä näyttämään kyntensä kun valmistuisi yliopistosta. Kenties juurikin sitten äidinkielen opettajaksi tai kustantajaksi, sitä hän ainakin toivoi.