Nocturne.

Ajankohta: 31.1.2012, aamuyö
Pelissä: Maaret Kaurio & Teemu Koponen

Satoi lunta. Kello lähestyi puoli viittä aamulla. Hesari ei ollut vielä tullut. Maaret täytti vedenkeittimen hanan alla, asetti sen paikoilleen ja painoi katkaisijaa. Hän odotti, valkoiseen yökauhtanaan pukeutuneena, että vedenkeitin alkoi hiljalleen kohista, ja sitten, lopulta, vesi alkoi kuplia. Maaret kaatoi osan vedestä keltaiseen kartiomaiseen mukiin. Teepussi plompsahti pintaan, mutta Maaret painoi sen alas lusikalla. Kuuma vesi värjäytyi hitaasti punaruskeaksi. Kaikki kävi kuin unessa: verkkaisesti, vaellellen.

Maaret raahasi punaisen nojatuolin eteiseen, vessan oven eteen. Se oli vaivalloista. Sitten hän laski teemukin räsymatolle tuolin viereen ja varmisti että vierasmuki oli valmiina hattuhyllyllä. Hän palasi hakemaan pyöreitä kuivia vohveleita, joita Jouni oli tuonut Amsterdamista joskus syksyllä. Maaret pisti yhden hampaittensa väliin ja istui alas. Istuintyynyn ja selkänojan välistä löytyi joku Kaari Utrion historiallinen hömppä. Nainen silmäili sitä samalla kun odotti.

Aika vanui, eikä kukaan liikkunut rappukäytävässä. Maaret oli nähnyt Teemun, ohimennen, muutamana aikaisempana aamuna. Tai oikeastaan Teemun selän, kun tämä ravasi muutaman porrasaskelman ulko-ovelle. Auto kai odotti ulkopuolella. Mies oli näyttänyt kylmettyneeltä ja jotenkin hauraalta. Tänä aamuna Maaret oli valmis.

Taas yksi työaamu. Teemu oli herännyt sinä aamuna jo kahdelta ja kolmelta mies oli jo ollut postin lajittelukeskuksessa pukeutumassa Itellan siniseen työasuun. Pakkasta oli yli kymmenen astetta, joten varsinkin musta pipo miehen päässä tuli tarpeeseen. Tosin se olikin Teemun oma, eikä vain kuulunut työasuun. Saihan hän toisaalta olla enimmäkseen autossa ja lämmitetyissä rappukäytävissä, mutta nekin lyhyet kävelymatkat autolta sisätiloihin tuntuivat pitkiltä koleassa säässä.

Teemu oli jakanut jo reilun tunnin ajan sen päivän Helsingin Sanomia työalueensa kotitalouksiin. Toki aina löytyi niitäkin osoitteita, joihin oli tilattu muitakin sanomalehtiä. Teemu olikin usein ihmetellyt, miksi joku tilasi Helsingissä asuessaan vaikkapa Aamulehden tai Savon Sanomat. Kai ne olivat jotain uusstadilaisia, muuttaneet työn tai perheen perässä muualta Suomesta. Nyt kuitenkin tutut seudut avautuivat auton ikkunoista; Huvilakuja lähikatuineen olisi vuorossa. Teemu aloittaisi lähimpänä olevasta Huvilakujasta. Talo kerrallaan oli pian käyty, kunnes mies saapui kolmannentoista kohdalle.

Siisti parkkeeraus ensimmäisen rapun, A-kirjaimella varustetun sellaisen, eteen ja oikea määrä lehtiä mukaan. Teemusta tuntui välillä hieman hullunkuriselta jakaa omille naapureilleen postia, mutta mies ei voinut olla kiittämättä työaikojaan: näin aamuöisin hän sai tehdä työnsä rauhassa ilman että joku tulisi koko ajan vastaan ja alkaisi juttelemaan niin kuin naapurit yleensä tuppasivat keskenään juttelemaan. Ainahän välillä joku yöriekkuja tuli rapussa vastaan pikkuhiprakassa - niin, nämä baarista yön pikkutunneilla kotiinpalaavat ihanuudet olivat toki oikein mukavia.

Teemu astui sisälle A-rappuun ja aloitti urakkansa siinä rapussa.

Maaret oli juuri valuttamassa hunajaa teehensä (Jounin Skotlannista tuomaa kanervahunajaa), kun kuuli rappukäytävän ulko-oven käyvän. Nainen valpastui heti ja pani romaanin pois. Hän meni ovelle ja katsoi ovisilmästä. Hän näki kuinka Teemu ravasi ylempiin kerroksiin lehdet kainalossaan. Nyt täytyi vain odottaa. Maaretia hermostutti. Typerä idea, typerä typerä idea, hän tiesi sen, ja aikoi silti toimia. Oireeton kausi oli vaihtunut orastavaan maniaan edellisviikolla. Unettomuus aiheutti sen, ja stressi. Stressi mistä, Maaret piikitteli itseään, eihän ollut mitään mistä stressata. Hänellä oli rahaa, vaikkakin vain vähän, ruokaa ja katto, muutamia ystäviä. Mutta tämä, tämä ei ollut mania-idea. Se oli Maaretin oma idea, olkoonkin että typerä.

Aikaa ei voinut kulua kuin muutama minuutti, mutta se tuntui pitkältä. Kun Teemu vihdoin juoksi alas portaita ja lähestyi asunto kakkosen ovea, hänen oveaan, Maaret ei enää aikaillut. Hän väänsi nupista ja avasi sen selälleen. "Huomenta", Maaret sanoi reippaasti. Hän seisoi siinä, vaalea polkkatukka sekaisin, vanhanaikaisessa yömekossa, jonka miehustassa oli käpristynyttä pitsiä. "Mä ajattelin", nainen aloitti, "kun siellä tuntuu olevan aika kylmä... Niin ottaisitko sä teetä? Tai rooibosta, se ei valvota kun siinä ei oo kofeiinia. Ei menis montaa minsaa. Vesi on jo kuuma ja mulla on tää muki tässä." Maaret kurotti ottamaan punaisen vierasmukin hattuhyllyltä. Hän ei koskaan juonut siitä itse. "Ja hunajaa. Ja nää keksit. Nää on hyviä. Niitä ei edes saa Suomesta."

Maaret työnsi yhden vohvelin postinkantajan käteen, tai ainakin koitti, ja hilpaisi sitten vastausta odottamatta vedenkeittimelle. Se oli paras strategia, Maaret ajatteli, koska Teemulla ei olisi aikaa sanoa 'ei'. "Mulla on tällanen Afrikka-lajitelma", nainen huusi keittiöstä, ja heilutti rasiaa kädessään. "Täällä on, öö, kermakaramelli, se on aika hyvää, mansikkakerma, vähän outoa mutta ei pahaa, appelsiini ja karpalo & punaiset marjat. Mitä otat?"

Teemu päätti aloittaa ylimmästä kerroksesta, joten hän painoi hissinkutsuntanappia ja ovet liukuivatkin samantien auki. Hissi oli jäänyt ensimmäiseen kerrokseen eikä siihen aikaan aamusta sattuneesta syystä pahemmin ollut ruuhkaa. Mies ajoi hissillä ylös asti ja rupesi sitten jakamaan sanomalehtiä, jolkottaen aina välillä raput kerrosta alemmas. Neljännessä kerroksessa Teemu vilkaisi kelloaan, hieman yli puoli viisi. Vielä reilut viisi tuntia jäljellä työpäivää, sen jälkeen saisi palata kotiin ja ottaa loppupäivän rennosti. Tosin, Teemulla oli joitakin menoja, jotka nyt vain oli pakko hoitaa vielä tämän päivän puolella - mutta ennen niitä mies ehtisi mainiosti lepäillä hetken aikaa kotosalla.

Lopulta koko A-rappu oli ensimmäistä kerrosta vaille jaettu, vielä muutama kotitalous odotti lehteään aamiaispöytään. Teemulta oli lentää viimeisetkin lehdet käsistään ja mies itsekin meinasi pelästyä pahanpäiväisesti, kun yhtäkkiä asunnon numero kaksi ovi avautui - juuri silloin, kun mies olisi seuraavaksi sen postiluukusta lehden pudottanut. Mitä helvettiä. Se oli Teemun ensimmäinen ajatus ennen kuin hän huomasi yllättäjän kunnolla. Miehen makuun hieman mummomaiseen kaapuun pukeutunut vaaleaverikkö seisoi oven suussa reippaana. Teemu ei muistanut naisen nimeä, mutta sen kyllä, että oli joskus saattanut tuohon pihalla törmätä ja ehkä jopa kohteliaisuudesta moikatakin. Mies kuitenkin itse asui B-rapussa.

"Huomenta.." Teemu sai hetken hakemisen jälkeen sanottua. Ei hän ollut tottunut tällaiseen, ja se tässä työssä olikin niin parasta. Sai kulkea kaikessa rauhassa silloin kun muut vielä nukkuivat. Ei kyyläävien naapurinmummojen pysäyttelyjä ja juttelemaan jäämisiä. Toki joskus päiväsaikaan, kun Teemu oli ollut kierroksella, saattoi jokunen vanhempi herra tai rouvashenkilö jäädä juttelemaan, mutta näin aamuöisin sai useimmiten tehdä työnsä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Vain omat askeleet rappukäytävissä kaikuivat.

Kun mies älysi, että nainenhan oli jo tarjoamassa teetä ja keksejä, alkoivat hälytyskellot soimaan tuon päässä. Ei hänellä nyt olisi aikaa jäädä rupattelemaan teekupposen äärelle, hänhän oli töissä! Nainen ehti kuitenkin liueta oven suusta niin nopeasti, ettei Teemulle jäänyt aikaa kieltäytyä. Eikä tuolla ollut sydäntä häipyäkään paikalta sanaakaan sanomatta. Teemu seisoi oven suussa ja kuikuili asuntoon hämillään. Muutama lehti kainalossa mies mietti, mitä tekisi. Tai sanoisi.

"En mä kiitos ihan totta mitään tartte... Mun pitäis muutenkin tästä kyllä jatkaa töitä.."

"Joo, mä uskon!" Maaret huikkasi tomerasti keittiöstä. Siinä samassa hän jo olikin ovella, höyryävä teemuki kädessään. "Kermakaramelli. Auttaa aamutuimaan, ketä tahansa. Viis minuuttia, Teemu. Olethan sä Teemu? Mä luulen että mä olen kuullut sun nimen pihalla kerran tai pari. Viis minuuttia. Sun pomo ei ehdi epäillä mitään. Ja ei, mä en ole hullu stalkkeri vaikka tää saattaa siltä näyttääkin." Nainen virnisti hiukan. "Tai siis hullu mä olen kyllä. Mutta en stalkkeri." Hän pani punaisen teemukin kynnykselle Teemun eteen ja alkoi sitten järsiä vohvelia. Lyhyt tauko, sitten: "Mä olen Maaret. Kaurio. Asun tässä." Maaret teki kädellään laajan kaaren eteisestä yksiöönsä. "Voit antaa mulle sen Hesarin nyt. Oliko siinä mitään kiinnostavaa tänään?"

Hattuhyllyllä näytti olevan vino pino luettuja Hesareita. Maaret tarkasteli Teemua harmaanruskeilla silmillään. Häntä alkoi epäilyttää, rankasti. Mies näytti ja kuulosti vastahakoiselta. Ilahduttava aamuyllätys oli vaihtunut hullun naisen epätoivotuksi interventioksi. Hän ei kehtaisi lähteä ulos, enää koskaan. Korkeintaan kauppaan, pipo syvällä päässä. Kauppaan pitäisi mennä tänään. Ja, hän oli sopinut menevänsä Eevin kanssa hiihtämään. Auts. "Mitä sulle kuuluu, tänään?" Maaret kysyi. Hän tavoitteli kasuaalista sävyä, mutta kuulosti lähinnä huolestuneelta.

"Mä en saa öisin unta. Varmaan arvasit", Maaret sanoi ja käpertyi nojatuoliin, jonka oli raahannut ulko-oven edustalle. "Oon kuullut monena aamuna kun menet tästä. Sä olet aina ajallasi. Luotettava. Lehti ei ole koskaan runttaantunut, se on aina tuore, ja hyväntuoksuinen ja lämmin. Painomusteen tuoksu viideltä aamulla, siinä on jotain. Ihan eri homma kuin ne vahalehtiset mainosläpyskät, jotka tulee päivällä. Niissä on konsumerismin haju." Nainen tiesi, taas, sanoneensa liikaa.

"Kyllä mä oon Teemu", Teemu sai sanotuksi ollen melkoisen hämillään siitä, mitä juuri äsken tapahtui. Hän vilkaisi Maaretiksi esittäytyneen naisen kynnykselle laskemaa teemukia hetken aikaa hölmönä, kuin tietämättä, mitä sille pitäisi tehdä. Lopulta mies älysi kyykistyä nostaakseen mukin. Se kermakaramelliksi tituleerattu tee höyrysi kuumana, - ei Teemu pääsisi siis tästä tilanteesta pois vielä hetkeen, jos mieli juoda hyvää hyvyyttään teen. Tai sitten mies voisi ottaa riskin ja polttaa kielensä. Ja se oli tunne, jota Teemu ei todellakaan välittänyt kokea uudestaan.

Hetken emmittyään Teemu tajusi antaa sanomalehdenkin Maaretille. Lehden ojennus oli jäykkä, ikään kuin mies vain suoristaisi kätensä, jonka päässä oli lehti. Teemu yritti maistaa teetään, se poltti huulia vieläkin, ei onnistuisi vielä. "Mä en tiedä, ei mulla ole töissä aikaa lukea sitä", mies sanoi ja pakotti sitten itsensä maistamaan teetä. Se poltti, mutta karkkinen maku hiveli hänen makunystyröitään. Tee oli hyvää.

Maaret rupesi kehumaan Teemua työntekijänä, postinjakajana. Ei Teemu kovin usein asiakaspalautetta saanut - okei, ei hän ollut juuri ikinä saanut sellaista, joten mies ei oikein tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Kiittää? Kertoa välittävänsä palaute eteenpäin? Tosin, mitä hän välittäisi eteenpäin? Joku naapuri oli kehunut häntä täsmälliseksi? Maaret oli selvästi tarkkaillut Teemua pidemmänkin aikaa, mikäli naisen sanoihin oli uskominen. Mies ei tiennyt pitäisikö asiasta olla tyytyväinen vai huolissaan. Ihan hyväntahtoiselta tuo vaalea nainen kuitenkin vaikutti.

"Sitten sun pitäis varmaan tehdä näitä hommia myös. Ei tartte nukkua öisin ja saa ihastella suoraan painosta tulleita lehtiä", Teemu naurahti pienesti ja katui samantien sanojaan. Kuulostipa hän ääliöltä. Taas hörppy teestä. Suuta poltti.

Maaret otti sanomalehden Teemulta ja reväytti sen auki reteästi. Hän silmäili ensin sarjakuvia ja siirtyi sitten nopeasti kulttuurisivuille. "Miten päin sä luet lehden?" nainen uteli, "mä luen aina väärinpäin. Parhaat ensin - sarjikset ja sitten ruokatorstai on tärkeä." Maaret pani lehden pois yhtä nopeasti kuin oli sen poiminutkin. Se oli valkoinen lämpäre nojatuolin ja kynnyksen välissä. Hän tarkkaili Teemua. Naisen asennossa ja liikkeissä oli jotakin oravamaista.

"Olet varmaan oikeassa", Maaret sanoi Teemulle, "tää työaikataulu ainakin sopisi mulle. Ja lehdet, ne sopii mulle. Ja yksin työskenteleminen, se sopii etenkin. Sä et paljoa ehdi nähdä sun työtovereita?" Sävy oli jutusteleva. "Oikeasti mun pitäis kyllä nukkua öisin. Tää ei toimi mulle hyvin, tulee heikko happi. Mutta unta ei voi pakottaa." Nainen kieltämättä näytti hiukan uupuneelta. "Voin pyöriä tuolla vaikka tuntikaudet eikä se tule. On mulla lääkkeitä tietenkin. Mutta se ei ole unta, se on, koomaa. Kuvaton musta periodi, josta herää tahmeana. Eikä ainakaan levänneenä."

Teemu näytti vähemmän siltä, että bolttaisi hetkenä minä hyvänsä autolle. Mies joi teetäkin, se oli hyvä merkki. Paitsi luultavasti pelkästä kohteliaisuudesta. Mutta ehkä, pelkästä kohteliaisuudesta, tee myös lämmittäisi vähän. Maaret katseli miehen käsiä, jotka olivat kupertuneet lämpimän mukin ympärille. "Onko siellä kamalan kylmä? Mun pitäis mennä vielä hiihtämään tänään. Olen luvannut. Ei sillä, se on hauskaa, mä pidän sivakoinnista." Nainen ei oikein tahtonut uskoa, että oli juuri sanonut "sivakointi". Nolotus palasi, mutta Maaret ravisti sen pois.

Teemu joutui hetken miettimään, miten hän oikeastaan lukikaan lehteä. Jotkut arkiset asiat sujuivat vain niin rutiinilla, ettei niitä edes ajatellut. Vähän niin kuin hengittäminen ja silmäluomien räpsyminen. "Mä luen kai sitten ihan tavallisesti. A:sta E:hen. Paitsi sunnuntaisin G-osaan", mies lopulta vastasi - jopa aavistuksen verran huvittuneisuutta äänessään. Hän tiesi kyllä Maaretin tapaisia ihmisiä, jotka lukivat lehtensä aivan vinksalleen. Hänen eksänsä Annika - Annika luki aina kaikki lehdet väärinpäin. Ja hänen äitinsä - äitikin aloitti Hesarin aina televisio-ohjelmista.

"Onhan tää välillä vähän yksinäistä hommaa", Teemu kohautti olkiaan ja joi hieman teestään, "mutta kyllä lajittelukeskuksessa tulee nähtyä muitakin ja juteltua. Niitä näitä, ei mitään syvällisiä." Eikä Teemua oikeasti edes haitannut, ettei hänellä ollut kollegoja, joiden kanssa vaihtaa päivittäin kuulumisia. Lajittelukeskuksessa tuli kyllä jonkun verran heitettyä läppää näennäisten työkavereiden kanssa, mutta pääosin Teemu työskenteli yksin omien ajatustensa ja autoradion tahdittamana. Radion aamujuontajat olivat ihan piristävää seuraa aina kuuden jälkeen aamuisin.

Tee oli yhä kuumaa. Maaretin puheet uniongelmista saivat Teemun vaivaantuneeksi. Ei hän ollut tottunut ensitapaamisella näin syväluotaavasti tutustua toiseen. Se olisi sama kuinka Teemu olisi alkanut vuodattaa tuntemuksiaan erostaan ja fiiliksiään sinkkuisänä olemisesta. Se ei olisi ollut Teemua. Toinen piti tuntea edes jotenkuten ennen sellaisia tarinoita omasta elämästä. Vain pintapuolisia asioita mies osasi kertoa tässä vaiheessa - asioita, joilla ei ollut niin väliä.

Teemu vilkaisi vaistomaisesti olkansa yli, kun nainen alkoi kysellä säästä. Ihan niin kuin rappukäytävässä olisi ollut ikkuna, josta näkisi ulos - aistisi pakkasen purevuuden. "Kymmenisen astetta tais olla, kun pari tuntia sitten katoin mittaria ennen ku lähdin töihin", mies lopulta vastasi. Teemu oli joskus itsekin hiihtänyt - ei tosin enää vuosiin. "Mun mielestä sellanen viiden asteen pakkanen on aika hyvä hiihtosää, nyt on vähän siinä ja siinä onks jo vähän liian kylmä."

"Viiden asteen pakkanen ja hyvä luisto", Maaret hymyili, "joo, se on täydellistä. Hiihdätkö säkin?" Nainen sai keksinsä syötyä. Teetä oli mukin pohjalla enää tilkkanen. Häntä hermostutti, eikä käsillä ollut tekemistä. Hän alkoi näpertää yöpaidan hihojen ohutta, virttynyttä pitsiä. Yhtäkkiä ei ollut mitään sanottavaa. Tavallisesti Maaret oli hyvä juttelemaan, hän keksi aina jonkin ajatuksenpään josta lähteä liikkeelle, mutta tämä ei ollut tavallinen tilanne: edes hän ei tavallisesti väijyttänyt postinkantajia viideltä aamulla. Maaret mietti kuumeisesti Hesaria ja lajittelukeskusta, päähän ei pulpahtanut mitään. Hän suki polkkatukkaansa.

"Mitä sä, öö, teet kun sä et ole töissä? Harrastatko sä jotain?" Kysymyksestä kuulsi hienoinen epätoivo. Teemu näytti vaivaantuneelta. Huono merkki. Hän oli puhunut liiaksi, mutta impulssi sanoa lisää ei hellittänyt. "Mä luen." Maaret vilautti Utrion kantta. "Roskaa pääasiassa, mutta siitä tulee hyvä mieli. Ja Finlandia-voittajan joka vuosi. Vaikka sehän on ihan kumma palkinto, yhden ainoan ihmisen mielipide, eikä sekään ole aina edes mikään pro tyyppi. Luetko sä?" Nainen kuljetti etusormeaan kirjan kantta pitkin, hän hahmotteli esille kuvan vaaleaa naista. Utrion naiset olivat itsenäisiä, viekkaita ja sanavalmiita - ja saivat miehen. "Ai niin ja sarjakuva-finlandian myös. Suomalainen sarjakuva on aika mielenkiintoista. Tykkään Kati Kovácsista etenkin. Sehän voitti sen viime vuonna, tavallaan, tai siis jaetun kakkossijan. M. A. Numminen jakoi palkinnon. Mä olin katsomassa Tampereella..." Maaret hiljeni.

"Sori", hän lopulta sanoi. "Mulla on tapana puhua kun mä olen hermostunut." Nainen ei voinut olla virnistämättä vähän. "Ja totta puhuakseni kyllä muutenkin!"

"En mä oo, moneen vuoteen. Onkohan mulla ees suksia enää, ei varmaan." Teemu ei toden totta edes muistanut sillä hetkellä, olivatko hänen mahdolliset suksensa kellarikomerossa. Hän kävi kyllä useasti hakemassa komerosta tai viemässä sinne jotakin, mutta harvemmin hän kiinnitti huomiota siihen, mitä kaikkea siellä oikeastaan olikaan. Ehkä se johtui siitä, että komero oli vain niin tuhannen sekaisin, ettei sitä huvittanut pahemmin alkaa tarkemmin tutkailemaan.

Maaretin seuraava kysymys sai Teemun mietteliääksi. Hänellä ei tosiaan ollut mitään erityisempia harrastuksia - joskus kakarana hän oli pelannut jalkapalloa, mutta sen jälkeen ei mitään varsinaisia harrastuksia ei ollut koskaan ollut. Töiden jälkeen Teemu yleensä vain oli kotonaan, kävi välillä lenkillä tai saattoi välillä treenata työpaikan kuntosalilla, mutta pääasiassa Teemu vain pyöri asunnollaan ja pyöritteli peukaloita. No okei, ehkei nyt sentään. Kyllähän hän oli muutamaan otteeseen käynyt kaksostenkin kanssa luistelemassa nyt tänäkin talvena. "En mä oikeen mitään harrasta. Lasten kanssa tehään usein jotain." Olankohautus säesti Teemun sanoja, ja sitten mies hörppäsi taas teestään. Se ei ollut enää niin kuumaa.

Oikeastaan Teemusta oli vain hyvä, että Maaret papatti kuin papupata. Hän itse oli vähän tuppisuisempaa ja hiljaisempaa sorttia, niin oli helpottavaa että edes toinen vei keskustelua eteenpäin. Vaikkakin se saikin osaltaan Teemun kiusaantuneeksi. "Ei se mitään. Ei sellasta tartte anteeks pyydellä."

Maaret terhakoitui. "Lasten? Onko sulla useempikin? En ole nähnyt niitä, siis, heitä." Nainen katseli Teemua pää kallellaan. "En jotenkin ajatellut että sulla olis lapsia. Onko vaimo myös?" Hän kurtisti kulmiaan. "No, toi oli tungettelevaa. Ei tarvitse vastata, jos et halua. Olen vaan utelias. Mulla, ei tietenkään, ole lapsia. Olen kyllä ollut naimisissa, vähän aikaa, jokunen vuosi takaperin. Mutta en ehtinyt silloin paljon muksuja miettiä. Vaikka joskushan ne vaan tulee, kysymättä! Olette tervetulleita teelle, te kaikki, jos haluatte joskus tulla. Mä leivon, some wicked clafoutis. Lapsetkin tykkää, yleensä. Siinä on kirsikoita."

Maaret huokaisi - ja hymyili. "Okei Teemu. Kiitos, kiitos kun puhuit mun kanssa. Mä arvostan yöllistä seuraa. Ilahdutit mua todella. Ehkä mä kohta voisin kokeilla josko saisin unta, mulla on nyt aika rauhallinen olo - vaikka ei varmaan uskois!" Nainen virnisti. "Onko sulla vielä paljon töitä jäljellä? Autatko mua raahaamaan tän nojatuolin paikoilleen? Se oli hikistä hommaa että sain sen tähän, mä oon vähän pieni näihin hommiin. Tää on perintötuoli, mun äidinpuolen isoäidin. Vanhaa lujaa tekoa. Nää ei hajoa sadassa vuodessakaan. Se oli tuolla nurkassa." Maaret nousi nojatuolista ja meni sen taakse. "Otatko sieltä etureunasta."

Nainen hymyili Teemulle tuolin yli. Yksiö oli pieni ja omaperäisesti sisustettu. Sänky oli sijattu pedantisti. "Mä tiedän, että tää on outoa", hän sanoi vakavasti. "Mutta joskus se ei oo paha."

Teemu havahtui Maaretin kysymykseen. Hän oli jotenkin niin luontaisesti ujuttanut lapsensa puheeseensa, ettei ollut edes tajunnut ettei toinen edes tiennyt mitään koko lapsista. Ja olisikin ollut ehkä suhteellisen friikkiä, jos olisi tiennyt, vastahan he vasta olivat tavanneet ensimmäistä kertaa. Kunnolla. Olihan Maaret ilmeisesti sanojensa perusteella jo useamman aamun seurannut Teemun työntekoa. Pari kylmää värettä kiipi pitkin Teemun selkäpiitä, ajatus siitä, että joku oli kytännyt, kun hän oli tehnyt työtään, ei tuntunut miehestä erityisen ihastuttavalta. Vaikka Maaret kyllä vaikutti ihan mukavalta ihmiseltä. Paljon puhuvalta mutta mukavalta.

”Joo, mulla on kaks lasta. Emilia ja Emma, ne on kaksosia. Että tuli vähän niinkun samassa paketissa”, Teemu selosti ja täsmensi samantien, ”ne on viis.” Maaretin utelut vaimostakin saivat Teemun lapsikysymystä vaivaantuneemmaksi. Ei hän tavannut puhua erostaan, vaikka sen asian suhteen olikin jo sinut. Mutta eroon johtaneet syyt tekivät asiasta vaikean, ei hän halunnut puolituntemattomille kertoa kuinka pettämisen seurauksena oli eronnut lastensa äidistään – vaikkei itse ollutkaan ollut se pettävä osapuoli. ”Me ollaan erottu. Siis kaksosten äidin kanssa. Ja me tullaan kiitos mielellämme.” Clafo– mitä? Teemulta oli mennyt tuon kirsikkaisen leivoksen nimi ohi korvien.

Teemu nyökkäsi Maaretin pyyntöön auttaa raahaamaan nojatuoli paikalleen. Mies joi teensä loppuun ja laski kupin sitten eteisen lipaston päälle. Hän siirtyi nojatuolin eteen ja otti kiinni Maaretin pyytämästä kohdasta, alkoi siirtämään painavaa tuolia naisen kanssa oikealle paikalleen. Teemu vilkaisi ympärilleen, kun tuoli oli paikallaan. Asunto oli pieni, mutta jollain tapaa melko kiinnostavanoloinen. Kuten asujansakin. Ei Maaret mitenkään erityisesti kiinnostanut Teemua, mutta ihmisenä nainen vaikutti kovin mystiseltä. Avoimelta, paljon puhuvalta – tai höpöttävältä. Teemu ei voinut olla miettimättä, oliko toinen kenties yksinäinen. Niin yksinäinen, että piti näin aamuöisin postinkantajiakin pelästyttää. Sellaisia ikäihmisiä Teemu ainakin usein kohtasi. Mutta Maaret vaikuttikin melko samanikäiseltä kuin Teemu itse. ”Ai mikä?” Teemu palasi maan pinnalle kuultuaan Maaretin sanat.