Sorry seems to be the hardest word

Torstai 1. maaliskuuta 2012 - klo 10:15 eteenpäin
Ranska, pariisilainen hotelli
Miro Sparrok & Mari Salminen

Miron ja Marin Pariisin matka oli ollut täydellinen. He olivat tehneet kaikkea, mitä olivat halunneet, he olivat nauttineet toistensa seurasta ja pitäneet oikeasti hauskaa. Kaikki huolet ja murheet oli jätetty Suomeen eikä Mari edes muistanut, milloin oli viimeksi ollut niin onnellinen kuin mitä oli ollut Miron kanssa tämän loman aikana. Marista tuntui, että hän rakastui miesystäväänsä hetki hetkeltä enemmän ja uskoi, että tunne oli molemmin puoleinen. He todella välittivät toisistaan ja he olivat näyttäneet sen kaikille ihmisille, jotka heitä vastaan olivat tulleet. Heistä todella huokui kaikki se rakkaus, mitä he tunsivat toisiaan kohtaan ja aina Miroa katsoessaan Marin huulille oli noussut se rakastunut hymy. Hän ei voinut uskoa, että oli onnistunut löytämään tämmöisen onnen itselleen, ei hän ollut tämmöistä onnea ansainnut. Mari tosiaan oli kuvitellut, ettei hän enää koskaan tulisi olemaan onnellinen kenenkään kanssa mutta sitten hän oli löytänyt Miron ja ollut onnellisempi kuin koskaan ennen. Mari tiesi, ettei mikään varmasti tuntuisi enää miltään, jos he joskus eroaisivat Miron kanssa mutta semmoisia asioita tällä reissulla ei ollut onneksi tarvinnut miettiä vaan kaikki oli ollut ihan täydellistä.

Kaikki tosiaan oli ollut täydellistä, liiankin. Siitä kuplasta nimittäin oli pudottu kovaa ja korkealta alas eikä Mari enää tiennyt, mitä olisi tehnyt, että heidän suhteensa olisi pelastettu. Viime yönä he olivat olleet yhdessä juhlimassa paikallisessa yökerhossa ja kaikki oli mennyt niin vikaan kuin oli pystynyt menemään. Joku mies oli ilmestynyt heidän seuraansa ja tuo oli vaikuttanut ihan mukavalta mutta lopulta tuo oli suudellut Maria Miron silmän välttäessä ja Miro oli sitten käsittänyt tilanteen aivan väärin. Loppujen lopuksi kumpikin heistä oli itkenyt yökerhon ulkopuolella, Mari oli yrittänyt selittää tilannetta mutta Miro ei ollut kuunnellut. Sen sijaan tuo oli lähes suoraan haukkunut Maria pettäjäksi ja valehtelijaksi sekä lopulta häipynyt paikalta haistattaen Marille pitkät. Mari olisi voinut antaa asian olla ja laittaa sen Miron suuttumuksen piikkiin mutta sitä ennen Miro oli mennyt ottamaan puheeksi Marin menneisyyden ja todennut, että olihan Mari pettänyt ennenkin. Tuota Mari ei välttämättä pystyisi antamaan anteeksi, ne sanat olivat olleet ihan liikaa. Tosin, Miro tuskin edes tulisi pyytämään anteeksi, joten tässä tilanteessa taisi olla ihan se ja sama mitä mieltä Mari asiasta olisi, Miro varmasti oli vain tyytyväinen, että oli saanut loukattua Maria sydänjuuriaan myöten.

Yöllä Mari oli tullut ensimmäisenä heidän hotellihuoneeseen eikä ollut edes yllättynyt, kun Miro ei vielä ollut siellä. Mari oli pessyt meikkinsä ja vaihtanut yöpaidan päälleen, hakenut heidän makuuhuoneestaan peiton ja tyynyn itselleen ja mennyt sohvalle nukkumaan. Sänkyyn hän ei halunnut mennä nukkumaan, sillä aina oli se vaihtoehto, että Miro olisi tullut hänen viereensä ja Mari ei halunnut nyt olla Miron lähellä. Toinen vaihtoehto olikin sitten se, että Miro olisi vain ottanut peiton itselleen ja mennyt sohvalle, ja sekin olisi tuntunut ihan yhtä pahalta, Mari ei halunnut olla se, joka torjuttiin ja jätettiin yksin. Noissa hieman ristiriitaisissa tunnelmissa hän oli mennyt sohvalle mutta ei ollut oikeastaan nukkunut ollenkaan. Hän oli vain itkenyt siitä lähtien, kun oli lähtenyt yökerholta takaisin hotellille ja itkemällä se yö sitten olikin jatkunut. Mari ei ollut varma, oliko edes nukkunut koko yönä, hän vain oli itkenyt ja itkenyt itkemästä päästyään, kaikki tuntui niin pahalta ja hänestä tuntui, kuin joku olisi väännellyt puukkoa hänen rinnassaan. Sydänsurut olivat jotain sellaista, mitä Mari ei kestänyt ja nyt kaiken lisäksi Miron sanat ja syytökset pyörivät hänen mielessään koko ajan. Kun Miro oli mennyt muistuttelemaan Maria menneisyydestään, olisi tuo ihan yhtä hyvin voinut lyödä Maria, - se olisi tuntunut ihan yhtä pahalta. Jos edes olisi pystynyt tuntumaan läheskään niin pahalta, nuo sanat tuntuivat tällä hetkellä semmoisilta, joita Mari ei anteeksi antaisi.

Aamulla Mari oli tapansa mukaan herännyt melko aikaisiin ja kun hän oli mennyt katsomaan, oliko Miro nukkumassa heidän huoneessaan, oli Marin sydän hypännyt kurkkuun, kun hän huomasi, ettei sängyssä ollutkaan ketään. Mari yritti katsoa, olisiko sängyllä edes jotain merkkiä siitä, että Miro olisi nukkunut yönsä heidän huoneessaan mutta ei, sänky oli tosiaan koskematon, Miro ei ollut nukkunut tuossa. Yöllä itkiessään Mari oli ollut ihan varma, että Miro oli mennyt ja etsinyt jonkun toisen naisen itselleen, ja nyt tuo sama ajatus palasi hänen mieleensä, Miro oli ihan varmasti mennyt pettämään häntä, ihan vain kostona. Noissa ajatuksissaan Mari palasi takaisin oleskeluhuoneeseen ja huomasi sitten, että sohvapöydällä oli viesti Mirolta; tuo oli lähtenyt ulos selvittelemään ajatuksiaan. Mari piti tuota lappua käsissään ja tunsi kyynelten nousevan taas silmiinsä. Hetken aikaa lappua katseltuaan, Mari rypisti sen käsissään ja kävi viskaamassa sen roskakoriin. Miro saisi hänen puolestaan jättää vaikka palaamatta, ainakin hän saisi olla rauhassa ja Miro saisi ihan rauhassa haukkua häntä mielessään tai vaikka jokaiselle vastaantulijalle. Hetken aikaa Marilla kävi jo mielessä se vaihtoehto, että hän soittaisi heidän lentoyhtiölleen ja yrittäisi saada siirrettyä oman lentonsa tälle päivälle... Ihan niin lapselliseksi Mari ei sentään heittäytynyt.

Pahimmat itkut itkettyään Mari oli käynyt suihkussa, pukeutunut ja istahtanut jälleen sohvalle, meikkipussi sylissään. Kerta Mirokin oli lähtenyt jonnekkin niin hänkin voisi ihan hyvin lähteä käymään ulkona, hän todellakin tarvitsisi nyt raitista ilmaa. Hän ei ollut liikahtanut koko aamuna huoneesta vielä mihinkään, hotellin aamupalankin hän oli jättänyt välistä. Mari ei yleensäkkään syönyt aamuisin juuri mitään mutta suru ja stressi näkyivät nyt tässäkin tilanteessa samalla tavalla kuin aina aikaisemmin, Mari jätti ruuan välistä. Hän ei vain pystynyt syömään ja Maria hieman pelotti itseäänkin, menisikö tilanne taas ihan ääripäähän, jos he nyt eroaisivat Miron kanssa.

Miten oli mahdollista, että joku reissu saattoi alkaa mahtavasti mutta muuttua täydeksi katastrofiksi? Alussa kaikki oli tosiaan sujunut. Mari ja Miro olivat käyneet yhdessä katsomassa vaikka minkälaisia nähtävyyksiä ja olivat nauttineet seurastaan, oikeastaan heidän tunteensa olivat vain syventyneet noiden reissujen aikana, koska he olivat tutustuneet toisiinsa entistä paremmin. Miro oikeastaan tunsi tuntevansa Marin luonteen ihan läpikotaisin mutta oli joutunut toteamaan että niin ei suinkaan ollut - Mari oli suudellut toista miestä. Se oli ollut asia, jota Miro ei koskaan olisi olettanut Marin tekevän. Miro oli pitänyt Maria rakastavana, rehellisenä ja kaikista vahviten luotettavana. Vaikutti kuitenkin siltä että se kaikki oli ollut pelkkää esitystä. Marihan oli aina puhunut siitä, kuinka hänellä oli jonkinlainen kuori, joten ehkä se kuori olikin se kiltteys, ja sitten, kun sitä vähiten odotti, niin Mari petti pahimmalla mahdollisella tavalla. Hyvin epätodennäköiseltä se vaikutti mutta se oli selitys joka tällä hetkellä vallitsi Miron mielessä, vaikka Mari olikin yrittänyt parhaansa mukaan vakuuttaa Marin siitä, että se suudelma oli ollut vain toispuoleinen - ja se suuteleva osapuoli oli ollut se tuntematon mies. Se mies oli kyllä ollut hyvä valehtelija. Tuo oli onnistunut vakuuttamaan Miron siitä, että ei omistanut mitään taka-ajatuksia viedessään Marin tanssilattialle mutta humps vain kun Marin ja sen miehen huulet olivat jo yhdessä.

Siitä Miro ja Mari olivatkin sitten saaneet oikean riidan aikaiseksi. Se riita oli kiihtynyt jopa niin pahaksi että loppujen lopuksi Miro oli lapsellisesti lähtenyt takaisin hotellille. Hotellilla Miro oli ollut vielä täynnä katkeruutta - oikeastaan niin paljon, ettei hän edes kerennyt katua kaikkea niitä sanomisiaan. Mies oli oikeastaan vain ravannut asunnossa ees-taas miettien, että mitä oikein tekisi tässä tilanteessa. Toki hän voisi kerätä kimpsunsa ja kampsunsa vaikka saman tien ja lähteä sitten mahdollisimman pian takaisin Suomeen, mutta ei, sentään niin lapsellinen Miro ei ollut. Miro ei kuitenkaan halunnut tieten tahtoen satuttaa Maria vaikka sen olikin eilen tehnyt - tosin hotellilla se ei vielä ollut välähtänyt miehen mieleen. Hotellilla Miro oli kironnut ääneen, ja hän oli jopa potkaissut sohvaakin muutaman otteeseen tosin vain itseään satuttaen. Se ei olisi kuitenkaan voinut kiinnostaa Miroa yhtään. Ei Miroa olisi varmaan haitannut, mikäli hän jäisi vaikka junan alle koska ero tässä oli kuitenkin Marin kanssa tulossa, ja se ero tulisi olemaan tuskainen. Miro ei edes haluaisi erota Marin kanssa mutta mitä muutakaan tässä tilanteessa oli edessä? Eivät he varmastikaan voisi sopia enää tuollaisen tapauksen jälkeen vaan eiköhän ollut selvää, että heidän yhteinen taipaleensa oli ohi. Mirolle se tarkoitti siis periaatteessa maailmanloppua.

Lopulta Miro oli keksinyt, että lähtisi vähän kapakkaan hukuttamaan kaikki murheensa alkoholiin - tosin sen kapakan oli oltava joku hiljainen paikka. Mihinkään vilkkaaseen bile -tai livemusiikkia soittavaan paikkaan Miro ei halunnut mennä. Ennen lähtemistä Miro päätti kuitenkin jättää Marille pienen viestin kertoakseen, että lähti selvittelemään ajatuksiaan. Pakkohan se oli myöntää, että Miro vieläkin elätteli toivoa siitä, että Mari olisi huolestunut hänestä - tässä vaiheessa Miro jopa tajusi, kuinka tyhmä oli ollut jättäessään Marin yksni. Helvetti, Marihan oli kaiken maailman raiskaajien armoilla siellä yksinään! Jos Marille nyt tapahtuisi jotain, niin Miro ei koskaan antaisi itselleen anteeksi - ei, vaikka he eivät enää Marin kanssa seurustelisikaan. Miksei se ero kuitekin tuntunut yksinkertaiselta ratkaisulta kaiken tapahtuneen jälkeen? Kai hänellä ja Marilla oli kuitenkin jo vahva side. Kaikista ajatuksistaan huolimatta Miro oli lähtenyt pian ulos ja toivonut, ettei vahingossakaan törmäisi Mariin matkalla. Niin ei kyllä ollut käynytkään. Ei se mikään ihme ollutkaan, kun Miro oli lähtenyt ihan päinvastaiseen suuntaan kuin missä se yökerho oli. Siihen suuntaan Miro ei kävelisi, ei vahingossakaan, halusi pysyä sieltä mahdollisimman kaukana.

Ei kestänyt kauaa, kun Miro oli saapunut johonkin kivaan, pieneen kapakkaan. Lämminhenkinen paikka se ainakin oli mutta ei kyllä saanut Miroa yhtään sen paremmalle tuulelle. Hetken aikaa Miro vain istuskeli jossain nurkkapöydässä kaljatuoppi - tai kaksi - seuranaan ja kirosi, että miksi oli edes alkanut seurustella, kun tiesi, että se vielä päätyisi eroon. Silloin Mirolle oli iskenyt ihan mieletön yksinäisyyden tunne. Nuorukaisesta oli alkanut tuntua, että siellä ei ollut ketään hänen tukenaan, vaan että hän joutui käsittelemään tätä asiaa ihan yksin eikä kyennyt siihen. Siinä vaiheessa Miro tunsi, että ainoa mahdollisuutensa oli soittaa jollekulle - siis tässä tapauksessa Auroralle. Aurora jaksoi aina kuunnella Miron murheita ja lähes aina tuolta sai jotain hyviä neuvoja kaikkeen. Sen puhelun aikana Miro oli tosiaan valaistunut, hän oli tajunnut, kuinka paha kusipää oli oikein ollutkaan. Miten hän ei ollut uskonut Maria? Ei nainen varmastikaan toistaisi mennisyytensä virheitä, ja tuohan oli ihan oikeasti onnellinen Miron kanssa. Ei tosin olisi varmaan enää. Mari ei varmaan enää ikinä voisi antaa Mirolle anteeksi kaikkia niitä asioita, joita Miro oli tuolle sanonut. Miro oli käskenyt Maria muun muassa haistaa vitun ja oli viitannut naisen menneisyyteen. Kuka idiootti niin teki? Puhelun loputtua Miron oli vallannut ihan mieletön katumus - tosin sitä hän oli odottanutkin tulevaksi jossain vaiheessa.

Mikään kiire Mirolla ei ollut pois pienestä kapakasta sillä se oli auki kaksikymmentäneljä tuntia vuorukaudessa. Moneen otteeseen Miro oli yrittänyt ottaa itseään niskasta kiinni ja saada sen perseensä ylös penkiltä mutta se tuntui olevan kuin liimattu siihen. Miroa tosiaan hävetti kohdata Mari kasvotusten. Nuorukainen ei varmastikaan osaisi pyytää anteeksi, eikä kyllä sanoa mitään järkevää. Jostain Miro kuitenkin oli loppujen lopuksi saanut rohkeutta lähteä takaisin hotellille ja nyt mies seisoi epäröiden oven takana; avatako vai eikö avata? Lopulta Miro avasi sen oven ja ei heti nähnyt Maria. Missäköhän tuo oli. Pieni kävely "päätilaan" kuitenkin paljasti, että Mari istui sohvalla - ja näytti räjähtäneeltä. Niin näytti tosin Mirokin. Kumpikaan ei selvästikään ollut nukkunut silmänräpäystäkään viime yönä.
"Moi", Miro aloitti varovaisesti ja käveli sohvan viereen - sille puolelle, jossa Mari ei ollut. Hän ei uskaltanut lähentyä Maria, hyvä, kun kehtasi katsoa naista silmiin. Sen Miro kuitenkin teki.

Marin kuullessa jonkun avaavan oven lukon, hänen sydämensä pomppasi varmasti kurkkuun asti. Ei hänen tarvinnut edes katsoa ovelle päin, hän kyllä tiesi, että se olisi Miro, joka oli oven takana. Mari keskeytti meikkaamisensa hetkeksi ja jäi vain kuuntelemaan Miron askeleita, jotka tulivat ensin huoneeseen, jotka pysähtyivät siksi aikaa, kun tuo vetäisi oven kiinni ja lopulta otti kengät jalasta pois. Tuo jatkoi matkaansa eteenpäin ja Mari vain kuunteli noita askeleita, hän tosiaan tunnisti nuo askeleet, tunnistaisi ne vaikka satojen ihmisten joukosta. Edelleenkään Mari ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota Miroon, ei vaivautunut huikkaamaan moikkausta tai ilmoittamaan, että oli kyllä huoneessa, Miro tuntui etsivän häntä. Lopulta Mari huomasi sivusilmällä, että Miro oli tullut oleskeluhuoneeseen ja silloin Mari nosti jälleen käsipeilinsä kasvojensa eteen ja jatkoi ripsivärin laittamista. Hän vain oli kuin Miroa ei olisi ollut olemassakaan, vaikka samalla hänestä tuntui kuin sydän olisi itkenyt verta. Siinä hänen rakastamansa mies nyt seisoi, sanaakaan sanomatta. Normaalisti joko Miro olisi tullut hänen luokseen, suukottanut ja tervehtinyt tai Mari olisi mennyt Miron luokse ja tehnyt saman. Nyt kumpikaan ei sanonut mitään ja se tuntui ihan hirveälle.

Mari huomasi, kuinka Miro meni sohvan toiselle puolelle, kauemmaksi hänestä. Tuo kyllä katsoi koko ajan Maria, sen Mari huomasi itsekkin mutta tuntui pahalta, kun Miro meni hänestä niin kauas, normaalisti tuo olisi tullut hänen viereensä. Lopulta Miro sitten aukaisi suunsa ja sanoi sen ihan pienen sanan, moi. Mari olisi voinut purskahtaa itkuun jo ihan vain Miron äänen kuulemisesta mutta nyt hän ei sanonut sanaakaan. Mari vain jatkoi ripsivärin laittamista ripsiinsä ja yritti pitää itsensä koossa, hän ei enää Miron edessä itkisi. Tuo oli loukannut häntä viime yönä niin pahasti, että kukaan muu ei varmaan pystyisi samaan suoritukseen ja nyt Mari oli oikeastaan varma, että Miro oli tullut jättämään hänet. Ero tässä oli edessä ihan varmasti ja Marista tuntui, että hänen maailmansa loppui tähän hetkeen. Mari tiesi, että ero tulisi ihan varmasti mutta hän ei yksinkertaisesti halunnut kuulla niitä sanoja Miron suusta, joten hän keskittyi välttelemään miehen katsetta ja yritti vain olla ihan omissa oloissaan. Vaikeaa se oli, kun hänen olisi vain tehnyt mennä Miron luokse, halata tuota ja kertoa, miten paljon rakasti tuota. Se taisi olla jo myöhäistä, Mari oli yrittänyt tuota rakkauden määräänsä kertoa Mirolle eilen, avannut sydämensä ihan kunnolla mutta Miro oli vain väittänyt, että Mari oli valehdellut koko tämän ajan.

Lopulta Mari laski peilin eteensä sohvapöydälle, samoin kuin meikkipussinsa, jonne laittoi myös äsken kädessään olleen ripsivärin. Mari vain tuijotti eteensä, kunnes varovasti käänsi katseensa Miroon. Mari vain katsoi tuota mitään sanomatta mutta tiesi, että tuo katse kertoi Mirolle ihan varmasti kaiken oleellisen; Mari oli todella loukkaantunut ja suuttunut. Kyllä Mari ymmärsi, että Miro oli varmasti loukkaantunut myös mutta kun Mari oli yrittänyt jo selittää tilanteen tuolle eilen mutta sen sijaan, että Miro olisi kuunnellut ja yrittänyt edes uskoa Maria, oli tuo vain ladellut lisää syytöksiä ja epäilyjä. Mari tiesi kyllä, että hänen pitäisi yrittää vielä korjata nuo epäilyt Miron mielestä, hän ei halunnut heidän juttunsa loppuvan siihen, että Miro epäili Maria luoja ties mistä mutta eilisen jälkeen Mari ajatteli, että nuo yritykset kaikuisivat kuuroille korville. Miro oli jo päättänyt, ettei uskoisi Maria ja naisen ei auttanut kuin hyväksyä se asia. Pahaltahan se tuntui, todella pahalta, mutta ei hän voinut pakottaa Miroa uskomaan itseään. Jos hän tietäisi, miten saisi tuon uskomaan itseään, tekisi hän kaikkensa sen eteen mutta nyt mitään ei ollut tehtävissä. Miro ei luottanut häneen ja epäili, että Mari oli valehdellut koko ajan, jos tuo kerta sitä mieltä oli niin Mari ei voinut asialle mitään, hän oli parhaansa tehnyt, niin eilen kuin heidän koko suhteensa ajan.

"Mä oon lähdössä tästä ihan just, ei tarvii sun katella mun naamaa enää kovin kauaa." Mari sanoi lopulta, selvästi loukkaantuneena ja samalla hän nousi sohvalta, kadoten makuuhuoneen puolelle. Siellä hän nappasi sängyltä käteensä hiusharjansa ja alkoi harjata hiuksiaan, katsellen itseään samalla huoneessa olevasta kokovartalopeilistä. Ei Mari oikeastaan edes tiennyt, minne menisi mutta tänne hän ei ainakaan jäisi Miron haukuttavaksi. Hän oli kuullut niitä haukkuja ja syytöksiä eilen ihan tarpeeksi ja jos hän nyt jäisi tänne niin ihan varmasti heillä olisi kohta taas riita pystyssä ja Mari ei nyt yksinkertaisesti enää jaksanut yhtään mitään. Hän ei myöskään halunnut kuulla Miron huutavan hänelle enää kertaakaan, eilinen oli säikäyttänyt hänet ihan tarpeeksi pahasti. Mari tuli makuuhuoneesta pois ja laski hiusharjan sohvapöydälle, jääden sitten taas katsomaan Miroa ja samalla hän tunsi kyyneleiden nousevan taas silmiinsä. Hän kuitenkin yritti räpytellä hieman silmiään, että ei vain alkaisi taas itkeä. Yksin hän voisi itkeä vaikka loppuelämänsä mutta Miron nähden hän ei itkisi enää kertaakaan, tuo varmaan pitäisi kyyneleitäänkin vain teeskentelynä.

"Menisit nukkumaan. Sä näytät ihan hirveeltä.." Mari sanoi lopulta, katsottuaan vain Miroa hetken aikaa. Miro näytti tosiaan siltä, ettei tuo ollut nukkunut ja missäpä tuo edes olisi nukkunut, kun tuo oli ollut koko yön jossain? Marin mielessä kyllä pyöri inhottava ajatus siitä, että Miro olisi ollut jonkun vieraan naisen luona ja kertoisi nyt siitäkin tässä samalla.

Miro huomasi kyllä, kuinka Mari ei vilkaissutkaan häntä päin. Ei Miro sitä kyllä ihmetellytkään. Nuorukainen oli sanonut eilen Marille niin kauheita sanoja, että Miro ei olettanutkaan vaaleaverikön puhuvan hänelle. Tosin niitä sanoja Miro oli tajunnut kaduta vasta myöhemmin, oikeastaan sen jälkeen, kun Aurora oli soittanut hänelle. Silloin Mirolla oli loksahtanut kaikki palaset paikalleen ja hän oli ymmärtänyt kuinka lapsellinen oli ollut - taas kerran. Kuka aikuinen mies alentuu ottamaan esille asian Marin menneisyydestä? Kaiken lisäksi asia oli vielä sellainen, josta Mari ei halunnut puhua enää koskaan. Tuo oli kertonut Mirolle sen asian, koska oli ajatellut, että Miro ei tuomitsisi. Kun nainen oli jopa kertonut sen asian, oli tuo käsittänyt Miron reaktion väärin. Miro ei ollut todellakaan lähtenyt silloin paikalta mitenkään vihaisena, mutta luonnollisesti mies oli ollut järkyttynyt - olihan se paska temppu, että makasi ystävänsä miesystävän kanssa. Tuon tapahtuessa Mari oli ollut kuitenkin nuorempi ja.. No, kai sitä pystyi sanomaan suoraan että sekisin. Tuolla oli ollut ongelmia sen syömishäiriön ja itsensä kanssa, joten jokin siinä miehessä oli ollut niin rauhallista ja lohduttavaa, että Mari oli ihastunut.

Mari ei vastannut Miron sanojen jälkeen - ja se tuntui vaan entistä pahemmalta. Nainen keskittyi vain meikkaamiseen ollen hiljaa. Pitäisikö Miron sitten itse sanoa jotain? Kuuluisiko hänen pyytää anteeksi, sanoa, että oli ollut kusipää eikä siihen ollut ollut mitään oikeutusta? Kai niin pitäisi sanoa, mutta taas kerran Mirolle nousi se niin tuttu ongelma: sanojen löytäminen. Hän vihasi sitä piirrettä. Miro olisi voinut nytkin olla pyytänyt jo anteeksi vaikka kymmeneen kertaan mutta ei, nyt Miro vaan pohti, mitä sanoisi ja tuijotti meikkaavaa Maria. Mari oli niin kaunis. Pitäisikö Miron muka päästää tuollainen kaunotar pois elämästään? Ei. Nuorukaisen tulisi nyt yksinkertaisesti pyytää anteeksi, sanoa, että ei tarkoittanut mitään eilen sanomaansa. Uskoisiko Mari kuitenkaan, kun tuo oli niin vihainen? Varmasti Mari vielä luuli kaiken lisäksi että nyt oli ero edessä - Miron aloitteesta. Kyllä Mirokin koko ajan pohti sitä, että sanoisiko Mari tämän olevan tässä ja sitten kävelisi ulos tuosta ovesta. Tuosta helvetin ärsyttävästä, melkein symbolin oloisesta ovesta; jos Mari pääsisi ulos asti niin tämä olisi tässä. Siinä vaiheessa mitään ei olisi enää tehtävissä, ja Miron piti niellä se, että oli lapsellisella luonteellaan onnistunut pilaamaan upean parisuhteensa.

Mä oon lähdössä tästä ihan just, ei tarvii sun katella mun naamaa enää kovin kauaa. Miro tunsi ikävän kouraisun sydämessään. Hän halusi katsella Maria, tuon kauniita kasvoja. Mies halusi koskettaa naista. Halusi kuulla tuon ääntä, halusi.. Halusi vain pitää lähellä. Olla päästämättä irti. Miro oli juuri sanomassa jotain, kunnes se oli jo myöhäistä; Mari oli kadonnut makuuhuoneen puolelle. Toivon mukaan tuo ei sentään kerännyt siellä tavaroitaan kasaan. Mikäli nuorukainen oikeasti kuulisi jotain vetoketjun kiinni vetämistä, niin hän varmaan tuntisi koko elämänsä lipuvan ohitseen. Sitä Mari Mirolle välillä merkitsikin - elämää. Siitä lähtien, kun nainen oli tullut hänen elämäänsä, oli Miro ollut muuttunut mies. Hyvällä tavalla. Hän oli onnistunut löytämään itsestään ihan uusia puolia kadottamatta kuitenkaan sitä aitoa minäänsä, ja se oli oikeastaan aika hieno juttu. Mirosta oli tullut ehkä jopa astetta aikuisempi Marin kanssa, olihan hän oppinut puhumaan asioistaan ja muutenkin käyttäytymään asiallisemmin tietyissä tilanteissa. Eilen Miro oli valitettavasti toiminut täysin tunteiden varassa kuten teki yleensäkin. Nuorukainen tarvitsi oikeastaan sitä järkeä ja ajattelukykyä ennen reagoimista. Eilen se oli kuitenkin unohtunut kokonaan ja Miro oli oikeastaan taantunut lapselliseen suuntaan. Se oli ollut naurettavaa.

Hetken kuluttua Mari palasi takaisin ja Miro tunsi helpotuksen kehossaan. Ehkä hänen ei kannattaisi tuntea sitä, koska ilmeisesti Mari oli juuri nyt lähtemässä ulos ovesta ja aikoi heittää hyvästit miesystävälleen lopullisesti. Helvetti - kohtahan Miro olisi entinen miesystävä. Mari olisi taas sitten entinen naisystävä. Se kuulosti kuitenkin ihan liian kauhealta, eikä Miro halunnut mitään tuollaista tapahtuvan, koska mies rakasti sitä, kun sai kutsua Maria naisekseen. Silloin Mirolla oli kokonainen olo. Miro oli niin täynnä vikoja ja puutteita mutta Marin läsnäolo sai hänet aina tuntemaan itsensä kokonaiseksi. Nyt Miro pelkäsikin, että oli onnistunut pilaamaan kaiken käyttäytymisellään ja se ihana tunne menisi pois. Sillä tunteella ei kuitenkaan olisi mitään väliä, vaan Marilla. Tosin Mari sen tunteen hänelle toi - eli ehkä se tunne ei nimenomaan saisi kadota. Tällä hetkellä se tunne tosin taisi piilotella, sillä Miro tunsi olonsa todella yksinäiseksi, oikeastaan niin yksinäiseksi, ettei ihmettelisi vaikka romahtaisi itkemään. Mirolla oli nyt enemmänkin haikea olo ja pala kurkussa - kyyneliä ei vielä löytynyt. Tosin Mari näytti siltä, että tuo saattoi itkeä milloin tahansa. Silloin Miro tunsi taas kouraisun sydämessään. Miten hän oli voinut uskoa, että Mari olisi häntä pettänyt? Se ajatus tuntui kauhealta ja niin väärältä.

"Älä mee", Miro sai puhekyvyn kuin taikaiskusta. "Mä haluun, että me.. Että me puhutaan tää nyt läpi." Nuorukainen käveli automaattisesti Marin eteen kuin estääkseen tuon mahdollisen pakenemisen. Ehkä Mari ei aikoisi lähteä, mutta nyt, kun Miro etsi sanojaan tuolla oli tullut äskeinen reaktiona. Saattaisihan Mari taas kerran luulla Miron vakavasta äänensävystä jotain muuta - tai oikeastaan, ei välttämättä. Tunsihan tuo jo Miron vakavan äänensävyn.
"Mä oon ihan paska ihminen. Mä en ois saanu koskaan huutaa sulle eilen, enkä varsinkaan sanoo niitä asioita mitä sanoin eilen.. Tai olla vainoharhanen", hän etsi Marin katsekontaktia. "Mä en tajua mikä muhun sillon meni. Mä oon vaan niin onnellinen sun kanssa että pelkään tän olevan jotain esitystä. Silti mä tiedän ettei se kuitenkaan oo, koska... Koska mä rakastan sua niin paljon että sattuu."

Kauaa Mari ei viitsinyt Miroa katsella, hän tiesi nimittäin, että itku tulisi taas ihan kohta ja sen näki varmasti Mirokin. Mari nappasi olohuoneesta käsilaukkunsa käteensä ja keskittyi muka kovinkin innoissaan sen sisällön tutkimiseen, muka katsellen, että oliko itsellään kaikki mukana mutta tosiasiassa hän vain olisi halunnut mennä takaisin Miron luokse sohvalle, käpertyä tuon kainaloon ja itkeä pahaa oloaan. Hän olisi niin halunnut olla Miron lähellä, ihan vain olla ja unohtaa koko tämän älyttömän sotkun. Älytöntä tämä nimenomaan oli, miten he olivat taas ajautuneetkin tälläiseen tilanteeseen? Mari rakasti Miroa enemmän kuin ketään muuta ja oli niin onnellinen tuon kanssa mutta yhtäkkiä kaikki oli taas ihan palasina. Niin oli kyllä Marin sydänkin, hänestä tuntui kuin joku olisi yrittänyt repiä sydäntä kokonaan rinnasta pois, niin paljon siihen koski. Hän ei tosiaankaan voinut nyt vilkaistakkaan Miroa, sillä hän oli niin itku kurkussa muutenkin, että tiesi, että edes yksi vilkaisu Miron suuntaan aiheuttaisi uuden itkukohtauksen. Niitä itkukohtauksia oli eilisen riidan jälkeen tullut jo niin monta, että Mari ihmetteli, miten hänellä enää riitti edes kyyneleitä, luulisi, ettei hän pystyisi enää itkemään mutta silti hänen silmiään kirveli taas niin ilkeästi, että hän todella pelkäsi murtuvansa jälleen kerran Miron nähden. Hän ei kuitenkaan halunnut olla niin heikko.

Mari mietti mielessään, mihin hän oikein lähtisi, kun yhtäkkiä Miro sitten avasikin taas suunsa. Älä mee. Mari nosti katseensa käsilaukustaan Miroon ja tunsi sydämensä hakkaavan entistä lujempaa, kun Miro tuli eteensä seisomaan. Sydän tuntui hakkaavan vielä lujempaa, kun Miro sitten ilmoitti haluavansa puhu. Nuo sanat kuulostivat niin vakavilta ja pelottavilta, että Mari oli ihan varma, että nyt se ero sitten tulisi. Miro halusi puhua tämän asian heti halki eikä halunnut viivytellä erouutitsta. Ehkä tosiaan oli parempi, että asia puhuttaisiin samantien selväksi eikä jätettäisi sitä roikkumaan, kun kumpikin tiesi, että heidän tarinansa loppui nyt sitten tähän. Siitä huolimatta, että Miro seisoi Marin edessä, nainen vältteli tuon katsetta, hän ei yksinkertaisesti vain voinut edelleenkään katsoa Miroon päinkään. Mielessään Mari ajatteli, että hän ei rupeaisi seurustelemaan enää ikinä kenenkään kanssa, jos he nyt eroaisivat Miron kanssa, tämä tuntui niin mielettömän pahalta eikä Mari varmaan kestäisi yhtään eroa. Mikään aiempi ero ei kuitenkaan tuntunut enää miltään, kun Mari mietti tätä tilannetta. Juhon kanssa he aikoinaan olivat eronneet ihan sovussa, Patrikin ja hänen eroa Mari taas oli osannut jo odottaa mielessä pidempään mutta tämä ero Miron kanssa tuli vain ihan yhtäkkiä, ilman mitään varoitusta. Vielä eilen kaikki oli ollut ihan hyvin.

Mari melkein säpsähti, kun Miro sitten yhtäkkiä alkoikin puhua. Nuo sanat kuulostivat niin katuvilta, että Marin oli pakko nostaa katseensa tuon silmiin ja sillä samalla hetkellä kyyneleet sitten alkoivat valua Marin silmistä. Normaalisti Mari olisi varmasti samantien anteeksi ja unohtanut kaikki erimielisyydet mutta noista Miron sanoista huolimatta Mariin sattui niin mielettömän paljon, ettei hän tiennyt, olisiko pitänyt uskoa vai antaa vain olla. Jos hän nyt lähtisi niin hän ei satuttaisi itseään enää yhtään enempää, tällä hetkellä Marista vain tuntui, että nuo kaikki sanat vain pitkittivät sitä, minkä molemmat tiesivät olevan tulossa. Tarkoittiko Miro edes noita sanoja vai selittikö tuokin nyt ihan mitä sattui? Eilisen jälkeen Mari ei tiennyt, mihin olisi uskonut. Hän ei myöskään tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa vai kannattiko sanoa yhtään mitään, sillä eilen Miro oli ollut vielä sitä mieltä, että Mari oli valehdellut koko heidän suhteensa ajan, joten mistä sitä tiesi, jos tuo taas myöhemmin alkaisi syyttelemään Maria valehtelusta? Mari ei ikinä voisi valehdella tämmöisistä asioista ja hän oli luullut, että Miro tietäisi, miten paljon rakasti tuota mutta nyt Mari ei oikeastaan uskaltanut edes sanoa mitään, sillä ajatteli, että Miro kuitenkin vain ajatteli hänen valehtelevan. Miten tämmöiseen tilanteeseen oli voitua päätyä, Miron pitäisi luottaa häneen paljon enemmän kuin mitä tuo selvästi luottikaan.

"Mä en oikeesti tiiä yhtään, mitä mä sanosin.." Mari sanoi hiljaa, laskien samalla käsilaukkunsa takaisin lattialle, seinän viereen, pyyhkäisten sitten kyyneleitä silmistään. Hänen pitäisi kyllä meikata uudelleen ennenkuin lähtisi mihinkään, kyyneleet pilaisivat hänen meikkinsä nyt jokatapauksessa. Mari vain nieleskeli kyyneleitään ja yritti olla itkemättä, hän ei oikeasti voinut olla näin heikko, että itkisi vain koko ajan Miron takia.
"Mun tekis mieli sanoo, et mä rakastan sua ja mä oon ollu niin onnellinen sun kanssa mut nyt musta tuntuu, et mun on ihan turha sanoo mitään, et sä usko kuitenkaan mua. Mä tosiaan luulin, et sä tiedät, miten paljon mä rakastan sua mut nähtävästi mä olin väärässä. En mä tosiaankaan tajunnu, miten vähän sä muhun luotat." Mari sanoi entistä hiljaisemmalla äänellä, katsomatta enää Miroon päinkään. Mari tosiaan ajatteli, että ihan turhaan hän mitään yritti enää sanoa, hän oli parhaansa yrittänyt jo eilen mutta Miro ei ollut uskonut häntä. Mitä sitä suotta enää yrittää hokea samoja asioita uudelleen, kun toinen oli kuitenkin sitä mieltä, että hän vain valehteli. Mari ei olisi uskonut, että Miro ikinä pystyisi syyttämään Maria valehtelijaksi, sellainen hän ei nimittäin todellakaan ollut.

"Mä oikeesti luulin, et sä oot hyväksyny sen, mitä oon aiemmin tehny. Tai eihän sitä tietenkään ihan täysin tarvii hyväksyä, en mäkään oo sitä hyväksyny mut en mä aatellu, et sä heti ensimmäisessä isommassa riidassa ottaisit sen puheeks. Tän takia mä pelkäsin ees kertoo sulle koko aiheesta, mä tiesin, et sä pystyt oikeesti satuttamaan mua tosi pahasti ton jutun avulla. Ja niinhän siinä sitten lopulta kävikin." Mari sanoi lopulta, pyyhkien taas silmiään. Miten tämä pystyikin tuntumaan näin pahalta?

Miro tiesi äskeisten sanojensa olleen ihan mielettömän kliseisiä, mutta jokainen niistä oli totta, hän voisi vannoa niitä sanoja vaikka kenen tahansa nimeen. Miro tosiaan rakasti Maria niin paljon että sattui. Hänestä tuntui, että joku pisteli jollain terävillä piikeillä koko ajan hänen sydäntään, eikä mies voinut muuttaa sitä asiaa mitenkään. Kaikista pahinta tässä oli se, että Mari ei vaikuttanut uskovan. Jotkut miehet tosiaan osasivat puhua liiankin hyvin ja saivat oikeastaan kaiken anteeksi. Eiköhän Mari kuitenkin tiennyt, että Miro ei ollut sellainen mies. Jos tarkkoja oltiin, niin Miro oli oikeastaan paska puhumaan omista tunteistaan, kaikesta muusta hän osasi puhua mutta ei omasta, henkisestä puolestaan, ei ainakaan tuntemattomille. Kenellekään Miro ei kyllä valehtelisikaan. Oli siis kauheaa ajatella, että Mari saattoi luulla Miron olevan kuin joku peluri, joka leikki tunteilla. Miro ei kuitenkaan tekisi niin missään tilanteissa. Edes silloin mies ei kenenkään kanssa leikkinyt, kun harrasti niiden yhden yön juttuja. Hän korosti aina sitä ilmaisua yksi yö; mitään muuta ei tapahtuisi sen jälkeen. Jos Miro kuitenkin kiinnostuisi, ei hän sitä kieltäisikään. Esimerkiksi Marin tavatessaan Miro oli tehnyt kaikkensa saadakseen naisen mielenkiinnon leikkimättä. Käynnissä ei siis ollut ollut mitään vetoa tai vastaavaa, koska ikinä mies ei ketään satuttaisi tahallaan. Se oli niin väärin, ja juuri eilen mies oli tainnut tehdä niin. Helvetti.

Sitten Mari lopulta puhkesi kyyneliin - ja taas kerran Miro tunsi ikävän piston sydämessään. Hän oli paskin miesystävä ikinä. Kyllä hän sai taas kerran huomata katkerasti sen, että häntä ei oltu tarkoitettu seurustelemaan kenenkään kanssa. Miten Miro onnistuikin kusemaan kaiken näin totaalisesti? Hänellä oli ollut tasan kaksi seurustelusuhdetta ja tämäkin näytti tulevan päätökseensä ihan millä hetkellä tahansa. Miro ei kestäisi sitä. Jos tämän takia Miron ja Marin suhde menisi karille, niin mies lupasi, että oli sinkku niin kauan kuin aikuistuisi. Miro ei kuitenkaan vielä osannut hillitä tunteitaan vaan hän suhtautui kaikkeen vapaasti kuin pikkulapsi. Kun hän innostui, sen näki, kun hän, suuttui sen kuuli.. Asialle ei voinut yhtikäs mitään. Toisaalta Miro oli kyllä alkanut miettiä tuon takia sitä, että mitä, jos se kuului persoonaansa? Jos se tietynlainen lapsellisuus oli vain osa Miroa eikä siitä päässyt eroon. Saattoi tosiaan olla, että Miro oli aina tunneihminen eikä paljoa miettisi ennen tekemistä tai sanomista. Kai sitä kuitenkin oppisi kontrolloimaan iän myötä. Enää koskaan Miro ei kuitenkaan haluaisi joutua samanlaiseen tilanteeseen kuin eilen tunteilla ajattelun vuoksi. Saakelin järki. Missä se oli aina silloin, kun sitä kaivattiin?

"Nii.. En ilmeisesti", Miro ei edes jaksanut väittää vastaan Marin puheille luottamuksesta. Ehkä Mari sitä paitsi oli oikeassa. Miro ei selvästikään ollut vielä löytänyt täyttä luottamusta Maria kohtaan, eikä se mikään ihme ollutkaan, kun ajatteli, mitä Mirolle oli aikaisemmin käynyt. Aivan helvetin vaikaahan se Mirolle oli, nimittäin se luottamus. Nuorukainen oli petetty niin kauhealla tavalla että hän ei pystynyt antamaan sitä tietynlaista luottamusta ihmisille. Mirosta oli kuitenkin tuntunut, että hän oli luottanut Mariin, mutta ilmeisesti se oli ollut huijausta. Perhana. Miro ei halunnut olla näin vainoharhainen. Hänen olisi heti pitänyt uskoa Maria, kun tuo sanoi, että ei ollut pettänyt vaan Miro oli ymmärtänyt ihan väärin. Silloin kaikki aikaisemmin tapahtunut oli kuitenkin tulvinut Miron mieleen ja hänestä oli tuntunut ihan hiton pahalta - oikeastaan paljon pahemmalta kuin aikaisemmin. Nuorukainen oli tuolloin jopa joutunut itkemään asian takia. Oliko Miro sitten tosimies, kun itki? Ilmeisesti. Miro ei kuitenkaan nauttinut itkemisestä muiden ihmisten edessä, vaikka sitä joskus olikin tehnyt, esimerkiksi Auroran ja Iinan kanssa hän oli itkenyt aikaisemminkin. Eilen Mari oli kuitenkin ensimmäistä kertaa nähnyt Miron itkevän.

"Mä en.. Mä en oikeesti voi puolustella itteeni mitenkään. Mä tiedän että käyttäydyin kusipäisesti mutta mä en koskaan, en ikinä, haluis satuttaa sua tahallani. Mua vaan ahdisti sillon niin paljon että mä sanoin tollasia asioita. Mä olin kaiken lisäks ollu siinä tilanteessa jo aikasemmin. Mut Mari, mä oon niin pahoillani", mies yritti nyt jo saada Marin katsekontaktia mutta mahdottomalta se tuntui. Mirosta tuntui sillä hetkellä niin pahalta - hän oli saanut naisensa itkemään. Mari itki katkeria kyyneliä ja mies ei voinut uskoa, että juuri hän oli ne aiheuttanut. Marin oma miesystävä. Koskaan Miro ei sentään ollut ketään saanut itkemään, mutta ilmeisesti senkin aika oli pakko olla, ja kas vain kuinka paska tuuri miehellä kävikään, kun ensimmäinen hänen takiaan itkevä oli oma naisystävä. Miten niin edes saattoi käydä? Miro yritti pohtia sitä ihan tosissaan ja tunsi ahdistuvansa koko ajan enemmän. Kaikki Marin sanat ja tuon käyttäytyminenkin viittasi siihen että tuo tahtoi erota, eikä mies voinut Maria siitä syyttää. Kamalaa se kuitenkin olisi joka tapauksessa. Miro olisi halunnut nyt mennä suutelemaan Maria ja pyyhkimään ne kyyneleet tuon poskilta, mutta ei, sitä mies ei voinut tehdä. Se oli ihan perseestä.

"Oota siinä", Miro totesi ja käväisi nopeasti makuuhuoneen puolella. Hän oli aikaisemmin ostanu Marille korun. Rihkamaahan se oli, mutta edes jonkinlainen lahja Mirolta naiselle, jota hän rakasti. Sen Miro otti laukustaan ja käveli takaisin Marin luo koru kädessään - tällä kertaa istui jopa naisen viereen.
"Mä en tiedä, mitä sä haluut tehdä, mutta.. Jos sä haluut erota ni annan tän sulle silti", mies totesi ja antoi korun Marin käteen. "Mä ostin sen täällä. Mun piti antaa se eilen mutta.. Vähän jäi."

Mari istui vain sohvalla ja tuijotteli käsiään, nyyhkyttäen samalla edelleen, yrittäen kuitenkin jo hillitä itkuaan. Pitäisihän näistä asioista pystyä puhumaan ilman, että Mari itki vieressä kuin joku pikkulapsi. Mirokin pitäisi häntä varmasti ihan lapsellisena, kun ei pystynyt edes katsomaan miehen suuntaan kunnolla, ilman, että se rupesi itkemään lähes hysteerisenä. Koko tilanne oli niin painajaismainen, ettei Mari olisi ikinä halunnut joutua tämmöiseen tilanteen. Hän vain olisi halunnut olla onnellinen Miron kanssa, unohtaa kaikki riidat ja erimielisyydet ja katsoa vain eteenpäin, toivoen, ettei mitään pahaa tulisi enää ikinä tapahtumaan heille. Siitä huolimatta tuntui hirvittävän pahalta ajatella, että Miro ei luottanut häneen niin paljon, kuin Mari oli luullut. Tottakai hän tiesi, että Mirolla oli rankka menneisyys ja tuolle oli jäänyt kuva siitä, että kuka tahansa saattoi pettää mutta kun Mari ei ikinä, ei ikinä, pettäisi Miroa eikä tekisi muutenkaan, mikä saattaisi vähänkään loukata tuota millään tavalla. Hän tekisi kaikkensa, että Mirolla oli kaikki hyvin ja tuo oli onnellinen mutta nyt Marista tuntui, että hän yritti ihan turhaan, kun Miro ei siltikään luottanut. Se tuntui pahalta, sillä Mari ei ollut ikinä tehnyt mitään, minkä takia Mirolla olisi syy olla luottamatta häneen.

"Kyllä mä tiedän, et sulla on ollu vaikeeta ja et sulle on tehty vähintään yhtä pahasti ennenkin mutta kun mä niin haluaisin, että sä uskot, et mä en tekis semmosta sulle. Mä oon niin monta kertaa sanonu sulle, et mä rakastan sua ihan älyttömästi ja mä tekisin kaikkeni, et sä oot onnellinen mun kanssa ja et suhun vaan ei sattus mut.. Riittääkö se oikeesti?" Mari sanoi lopulta, onnistuttuaan lopulta hieman hillitsemään itkuaan. Hän haluaisi, että tämä todellakin toimisi ja he pääsisivät tästä yli mutta ei Mari voinut olla ainut, joka teki tämän suhteen eteen töitä. Toisaalta, kun Mari mietti Miron sanoja tarkemmin niin hänkin sai ajattelemisen aihetta lisää. Miro sanoi, ettei ikinä tarkoituksella satuttaisi Maria. No, Marinkin oli pakko myöntää, että ei Miro varmasti tahallaan mitään pahaa hänelle tekisi ja ehkä tuo ei ollut ihan niin pahasti tarkoittanut eilen sanojaan kuin miltä se oli kuulostanut. Miro oli ollut loukkaantunut ja kuvitellut, että Mari oli pettänyt häntä ja kun siihen vielä yhdistettiin humala ja huonot muistot menneisyydestä niin huono yhdistelmä oli sitten kasassa. Ehkä Marinkin pitäisi hieman antaa periksi tässä asiassa ja antaa Mirolle anteeksi, ihan varmasti tuo oppisi tästä jotain eikä enää menisi sanomaan mitään niin tyhmää Marille kuin mitä tuo oli eilen sanonut.

Yhtäkkiä Miro nousi ylös sohvalta ja käski Marin odottaa. Jonkun sekunnin murto-osan ajan Marin mielessä kävi, että hänen tilaisuutensa karata tuli nyt ja hän vilkaisi jo ovelle päin mutta Mari tiesi, että jos hän olisi siitä ovesta nyt kävellyt ulos ja lähtenyt menemään niin takaisin ei olisi tulemista. Eikä hän nyt ollut ihan niin lapsellinen, että jättäisi vain asiat puhumatta ja jättäisi Miron omiin oloihinsa, vaikka se oli aiemmin tuntunutkin ihan hyvältä idealta. Miro kuitenkin oikeasti tuntui katuvan eilistä, joten ehkä Marinkin pitäisi hieman joustaa tässä asiassa ja antaa periksi. Ennenkuin Mari kerkesi tehdä mitään, Miro palasi takaisin ja nyt tuo istui jopa jo Marin viereen. Hetken aikaa Mari vain katsoi eteensä surullisen näköisenä, kunnes kuuli Miron alkavan puhua ja samalla hän käänsi katseensa takaisin Miroon. Tuon antaessa jonkun korun hänen käteensä, Mari otti sen vastaan ja katseli vain sitä kyyneleet silmissä, voimatta olla hymyilemättäkin hieman. Koru tosiaan oli jotain rihkamaa ja vastaavia myytiin varmasti Pariisin jokaisessa kojussa mutta sen ei ollut väliä. Tunnearvoa sillä tulisi olemaan ja Mari oli saanut sen itselleen todella tärkeältä ihmiseltä, joten ei ollut todellakaan väliä, oliko se rihkamaa vai ei. Se oli sitäpaitsi oikeasti hieno.

"Tää on tosi hieno. Kiitti." Mari sanoi hiljaisena, pystymättä ihan kuitenkaan hymyilemään, aihe oli kuitenkin edelleen sen verran vakava. Miro ilmeisesti luuli, että he olivat eroamassa ja että Mari oli jättämässä tuon, kieltämättä hänen sanansa olivatkin ehkä sen suuntaiset mutta ei Mari todellakaan olisi halunnut erota.
"En mä haluais erota.. Mä rakastan sua ihan liikaa, et mä voisin näin helpolla sut päästää menemään. Kyllähän sä sanoit eilen tosi pahasti ja mua oikeesti loukkaa ne kaikki asiat mut kyllä mä ymmärrän myös sua, ei se tilanne ollu helppo sullekkaan. Mut sun pitää oikeesti ymmärtää se, et mä en ikinä pettäis sua, en ikinä. Jos jotain ongelmia tulee nii niistä pitää puhua eikä mennä pettämään." Mari sanoi sitten, nostaen varovasti katseensa Miroon, koskettaen sitten varovasti tuon kättä, yrittäen hieman hymyilläkkin mutta se tuntui edelleen niin vaikealta, sillä Maria todella pelotti, että he eroaisivat nyt tai että heillä ei muuten vain olisi paluuta siihen kaikkeen, mitä heillä oli ollut. Se kaikki oli todella ollut Marin elämän parasta aikaa ja hän ei haluaisi luovuttaa iha näin helpolla, vaikka se ehkä olisikin monen mielestä ollut paras vaihtoehto.

Lopulta Mari laski katseensa takaisin käsiinsä ja siihen koruun, jonka hän Mirolta sai. Hän vain pyöritteli korua käsissään ajatuksiinsa uppoutuneena, miettien lähinnä, uskaltaisi avautua Mirolle vielä yhdestä kipeästä asiasta, se nimittäin auttaisi Miroa ehkä vielä ymmärtämään, miksi Mari oli suuttunut niin paljon tuolle eilen. "Mulla on oikeestaan vielä yks asia, minkä takia se eilinen ja ne sun sanat loukkas mua niin paljon.." Mari aloitti lopulta varovasti, kasaillen sitten hieman ajatuksiaan, miettien, mitä voisi kertoa ja mitä kannattaisi jättää sanomatta. "Mun entinen miesystävä petti mua. Mä en todellakaan tiedä, kuinka kauan sitä oli jatkunu, se ite väitti mulle, et se tapahtui vaan sen yhden kerran mut mä olin epäilly sitä jo pidempään ja se mun eksä käyttäyty koko ajan niin kummallisesti, et mä olin varma, et se on pettäny mua. Ja niinhän se sitten olikin. - Jotenkin musta sillon tuntu, et mä sain näpäytyksen siitä, et mä petin sitä mun ystävää ja mä sain ihan kantapään kautta tuntee, miltä tuntuu tulla petetyks. Mä en vois ikinä enää tehdä kenellekkään tota samaa, kun mä tiedän nyt omasta kokemuksesta, miten paskalta se tuntuu, kun joku pettää."

Miro huokaisi syvään - katkonaisesti - ja vei kätensä taskuunsa. Ei hän oikeastaan tiennyt mitä niillä käsillään tekisi. Ne meinasivat koko ajan ohjautua sinne Marin poskille pyyhkimään kyyneleitä mutta sitä Miro ei voinut tehdä, koska mitä varmemmin Mari vetäisi häntä turpaan ja sanoisi, että älä koske. Oli kamalaa ajatellakin, että Miro ei enää koskaan voisi pidellä Maria sylissään tai suudella tuota, eikä vain tuntea tuon läheisyyttä. Miro ei halunnut luopua siitä, hän halusi kelata aikaa taaksepäin ja ottaa pois sen vainoharhaisuuden ja varsinkin kaikki ne sanat, jotka olivat Maria niin loukanneet. Niiden sanojen takia Miro taisikin olla kuin vain yksi ;arin entisistä poikaystävistä; mies taisi olla täysi kusipää. Vaikka nuorukainen oli luvannut Marille, ettei koskaan satuttaisi tuota, niin kappas vain, mitä eilen oli tapahtunut. Miro oli rikkonut lupauksensa - siis niin Marille kuin itselleenkin. Aina Miro oli ollut sitä mieltä, että hän ei ikipäivänä tulisi loukkaamaan muita koska se aiheutti surua ja pahaa mieltä. Miro oli sellainen kiltti ja ystävällinen ihminen, joka halusi olla kaikkien kaveri eikä satuttaa ketään tahallaan. Aiemmin nuorukainen ei varmaan ketään ollut satuttanutkaan, ei ainakaan näin pahasti. Sitten, kun hän satutti jotain niin totta kai sen täytyi olla oma naisystävä - tosin kohta varmaan entinen naisystävä. Hitto - Miro vihasi pelkkää ajatusta heidän erostaan.

"Kyllä mä tiedän että sä et loukkais mua, mutta.. En mä tiiä. Jotenki mä vaan niin selvästi muistin siinä tilanteessa kaikki ne asiat mitä Niila mulle oli sanonu. Seki sano ettei todellakaan pettäis mua, tosin vähän sanan eri merkityksessä mut.. Se sano sen ihan samalla tavalla. En mä tiedä että onko mulle sitten vaikeeta vaan uskoo noita sanoja vai mitä ihmettä", Miro pudisti päätään sekavana ja yritti selittää Marille, että mitä oli oikein tuntenut siinä hetkessä. Toivon mukaan Niilan ottaminen puheeksi ei kuitenkaan saanut Maria suuttumaan entistä enemmän, tuohan oli ollut Niilasta moneen otteeseen mustasukkainen vaikka kaikki ne kohtaukset olivat ihan turhia olleetkin. Mirolla ei ollut mitään intoa lähteä takaisin Niilan luokse, olihan kyseinen nainen pettänyt hänet todella pahasti eikä sellaista asiaa voinut antaa anteeksi, ei ainakaan näin nopeasti. No hyvä on, oli Miro asunut Helsingissä jo noin kuusi vuotta mutta ilmeisesti hän ei vaan vieläkään kyennyt antamaan anteeksi. Vaikeaa se oli. Miro huokaisi - hän ei ollut varma, että huomasiko Mari Miron jättäneen vastaamatta tuon kysymykseen. Riittääkö se oikeesti? Kyllä se riitti, mutta Miro ei tiennyt, miten sanoisi sen. Joka tapauksessa Mari varmaan näkisi sen valheena eilisten asioiden valossa. Eilenhän vaikutti siltä, että se Marin rakkaus ei olisi ollut tarpeeksi. Voi kuinka väärässä joku siinä saattoikaan olla. Miro tosiaan tunsi olevansa onnellisin kuin ikinä Marin kanssa; se tunne, että joku rakasti oli uskomaton. Uniikki.

Miro katseli sitä Marille ostamaansa korua hetken siellä olohuoneen puolella, pohti, että tämä oli joka tapauksessa naiselle pakko antaa, olihan se ostettu nimenomaan Marille eikä kenellekään muulle. Sitä paitsi Maria tulisi aina merkitsemään Mirolle ihan mielettömän paljon ja sen vuoksi mies halusikin antaa Marille jonkinlaisen muistin hänestä. Outo ajatus. Se ero kuitenkin olisi tulossa, joten ehkä se ei niin outo päätös olisikaan. Sitten Miro käänsi katseensa takaisin oleskeluhuoneen suuntaan - mitä, jos Mari olisikin jo tässä vaiheessa lähtenyt ovesta eikä edes vilkaissutkaan taakseen? Olisiko se helppoa Marille? Kykenisikö nainen vain kääntämään selkänsä ikuisesti Mirolle eikä edes ajatella häntä? Miro ei sitä osannut sanoa Marin puolesta mutta itsensä kyllä; siitä ei tulisi yhtään mitään. Miro ei voinut unohtaa sekunnin murto-osassa rakkauttaan Maria kohtaan vaan pakko se oli tunnustaa, että mies varmasti ajattelisi asiaa ainakin seuraavat kuusi vuotta. Kuutisen vuotta se Niilankin unohtaminen oli näköjään vienyt, ja oikeastaan Mari oli saanut Miron unohtamaan Niilan. Marin ansiosta Miro oli onnistunut antamaan jopa Niilalle anteeksi - edes vähän. Täysin sujut Miro ei tulisi koskaan kyseisen naisen kanssa olemaan, tuohan oli ollut todella ilkeä ja kehtasi vielä Maria haukkuakin puhelimessa, mutta jos mies joskus törmäisi tuohon niin ehkä hän osaisi käyttäytyä asiallisesti. Lopulta Miro oli sulkenut korun nyrkkiinsä ja lähtenyt takaisin Marin luokse.

Pienintäkään hymyä Miro ei voinut Marille antaa naisen vierellä istuessaan. Ne kehut tuntuivat jotenkin niin tunteettomilta - sen Miro kyllä varmaan vain kuvitteli - ja erohan tässä oli tulossa. Miksei Mari olisi voinut viskata kyseistä rihkamakorua vaikka seinään, todeta, että tällaista paskaa hän ei ottaisi vastaan? Se ei kyllä ollut Marin tapaista. Ihan varmasti tuo kyllä arvosti sitä korua, koska oli saanut sen miesystävältään - siis anteeksi, entiseltä miesystävältään. Miro huokaisi ja sulki silmänsäkin hetkeksi. Miksei Mari voinut antaa sen viimeisen iskun jo tulla?
"Mitä?" Miro lopulta aukaisi silmänsä ja käänsi katseensa Mariin tuon sanat kuullessaan. Nainen ei halunnutkaan erota? Mies ei voinut selittää kuinka helpottuneeksi tunsi olonsa siinä vaiheessa. Jos jotain ongelmia tulee nii niistä pitää puhua eikä mennä pettämään. No voi kun kiva - nytkö Mari sitten luuli Miron menneen pettämään? Asia loukkasi Miroa vähäsen.
"Miten niin 'mennä pettämään?' Luuletko sä oikeesti että mä olin pettämässä?" Miro ei kuulostanut vihaiselta vaan oikeastaan huvittuneelta. Se Marin kosketus sai Miron hymyilemään ja nuorukainen tunsi sydämensä jättävän välistä yhden lyönnin sen takia. "Mä istuin yhdessä kapakassa. Soitin tosin Aukulle mutta sitä tuskin pettämiseksi lasketaan." Kyllä Miro jo tiesi, että Mari ymmärsi Auroran ja hänen olevan vain parhaita ystäviä - heidän suhteensa oli platonista rakkautta parhaimmillaan mutta ei mitään muuta.

Miro huomasi sitten, että Mari meni hieman vakavammaksi. Nuorukainen toivoi sydämensä pohjasta, että kyseinen asia ei enää tulisi liittymään eiliseen, koska mies ei enää halunnut puhua siitä. Miro oli eilen tehnyt väärin ja se oli ollut selvä. Kun Mari sitten avasi suunsa, ei mies voinut estää kulmiensa pientä kurtistumista ja huolta nousemasta pintaan.
"Okei", Miro kuulosti vakavalta ja vei sitten molemmat kätensä pitelemään kiinni Marin käsistä. Miro ei voinut painottaa, kuinka hyvältä ja oikealta se tuntuikaan. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt mikäli ei olisi saanut enää koskaan koskettaa Maria. Miron ajatukset kuitenkin keskeytti Marin ääni - tuo alkoi puhua. Miro kuunteli tarkkaavaisena ymmärtäväinen katse koko ajan Marin silmissä. Mies teki mitä tahansa näyttääkseen olevansa läsnä.
"Mä aattelinki että sua on petetty jossain vaiheessa", Miro totesi, "koska sillä pystyy selittämään sun epävarmuutta. Mä oon tosi kiitollinen että sä kerroit. Pääsin taas astetta lähemmäks sua ja sä et tiiä kuinka tärkeetä se on mulle." Lopulta Miro loi huulilleen lempeän hymyn ja sipaisi naisen hiuksia tuon korvan taakse. Hetken nuorukainen vain katseli kaunista naistaan kunnes vei hitaasti huulensa tuon omille.

Niilan puheeksi ottaminen sai tosiaan Marin ilmeen hetkeksi synkkenemään hieman. Vaikka Mari ei ollut ikinä nähnytkään koko Niilaa niin hän inhosi tuota jo sydämensä pohjasta. Tuo oli jättänyt niin syvät arvet Miroon ja Miro oli niin kamalan epäluuloinen yhä edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen, ihan vain Niilan kanssa. Jos Mari ikinä näkisi tuota kyseistä naista niin Mari varmasti ei pystyisi hillitsemään itseään vaan saattaisi jopa käydä lyömässä tuota, tuo olisi sen kyllä ansainnut. Saattoihan Niila olla ihan mukavakin, kai tuossa jotain hyvääkin oli ainakin joskus ollut, kun Miro oli tuosta niin paljon välittänyt mutta siitä huolimatta tuon teot olivat olleet niin ilkeitä ja väärin, että tuo kyllä ansaitsisi kunnon läksytyksen. Ja sitäpaitsi, tuo oli vielä kehdannut soitella Mirolle ihan vähän aikaa sitten, ennen heidän Pariisin matkaansa. Niila oli vielä kehdannut pyytää Miroa takaisin, miten tuolla oli siihen edes pokkaa? Mari ei ikinä vastaavassa tilanteessa viitsisi tehdä samoin, jos hän oli jotakin ihmistä loukannut niin hän kyllä pyytäisi anteeksi ja vetäytyisi sitten kauemmaksi, jos toinen ei haluaisi anteeksi antaa. Niin hän oli myös Tean kanssa tehnyt, ei hän yrittänyt enää edes jutella siskonsa kanssa, kun tiesi, miten paljon tuo häntä inhosi ja ei varmasti tulisi antamaan anteeksi sitä, mitä Mari teki.

Mari vain pyöritteli Miron antamaa korua käsissään sanojensa jälkeen eikä oikein tiennyt, miten Miro sanansa ottaisi. Todennäköisesti tuo halusi erota jokatapauksessa, joten sillä nyt ei välttämättä ollut enää väliä, mitä Mari itse sanoisi. Vaikka toisaalta, Miro kuitenkin näytti siltä kuin oikeasti pelkäisi sitä, mitä Mari tulisi sanomaan. Miro pitikin silmiään kiinni mutta lopulta Marin sanojen jälkeen tuo aukaisi silmänsä ja käänsi katseensa takaisin Mariin. Mari hymyili miehelle hieman, tuon kuulostaessa jotenkin niin yllättyneeltä mutta samantien tuo tarttui Marin seuraaviin sanoihin, mikä sai Marin hieman hämilleen.
"Äh, en mä nyt sitä noin tarkottanu, mä muotoilin ton lauseen huonosti. Mä vaan tarkotin, et jos niitä ongelmia joskus tulee nii kyllä me pystytään asioista puhumaan, ollaan puhuttu tähänkin asti ja mä en menis niissäkään tilanteissa pettämään sua." Mari yritti hieman selittää ajatuksiaan, vaikka hänestä tällä hetkellä tuntuikin, ettei pystynyt selittämään ajatuksiaan ja tunteitaan todellakaan selvästi. Eilisestä lähtien Marin tunteet olivat pomppineet niin laidasta laitaan, että tuntui ihan hullulta edes yrittää selittää omia ajatuksia. Ehkä hänen ei nyt pitäisikään liikaa miettiä ja selittää, tilanne kuitenkin tuntui menevän nyt omalla painollaan eteenpäin.

"Vähä mä kyllä mietinkin, et mihin sä oikein oot menny.. Tai en mä oikeestaan sitä yöllä kerenny kauheesti miettiä, mä olin niin sekasin vielä itekkin sillon mut kyllä mä aamulla säikähdin, kun sua ei täällä näkynykkään.." Mari totesi, katsellen samalla heidän käsiään, Marin pidellessä kättään edelleen Miron käden päällä. Tuntui niin hyvältä taas ihan vain koskettaakkin näin pienesti Miroa, hän oli jo kerennyt pelätä, ettei ikinä voisi enää istua näin lähekkäin Miron kanssa, jutella tuon kanssa tai edes pienesti koskettaa tuota. Nyt hän kuitenkin istui jälleen siinä Miron vieressä ja piti kädellään tuon kädestä kiinni ja se tuntui niin hyvältä, vaikka se olikin ihan pieni asia. Silti se tuntui niin oikealta. Mari jäi myös hieman miettimään sitä, että Miro oli soittanut Auroralle. Olihan se oikeastaan ihan odotettavaa, Aurorahan oli Miron paras ystävä mutta silti Mari hieman pelkäsi, mitä Aurora hänestä nyt ajatteli. Oliko tuo haukkunut Marin Mirolle pystyyn vai olisiko tuo jopa puhunut Mirolle järkeä? Ainakin aiemmin heidän riidellessään Aurora oli kyllä toiminut heidän sovittelijanaan ja yrittänyt sopia heidän riitansa, joten olisi kyllä ihan mahdollista, että tuo olisi nytkin yrittänyt saada Miron ymmärtämään, että kyseessä oli todellakin väärinkäsitys ja tilanne ei ollut mennyt niin kuin tuo oli kuvitellut.

Jos tilanne ei olisi ollut näin vakava, Mari olisi varmasti hymyillyt, kun Miro vei kätensä hänen käsilleen ja otti niistä paremmin kiinni. Tällä hetkellä Maria ei kuitenkaan hymyilyttänyt, aihe oli sen verran vakava ja tästä asiasta Mari ei mielellään olisi edes puhunut. Se, että Patrik oli pettänyt häntä, oli jättänyt Mariin pysyvät jäljet ja tuskin Mari pääsisi asiasta ikinä ihan täysin yli vaan tuo asia vainoaisi häntä edelleen myöhemminkin.
"Tää on semmonen asia, josta tosi harva tietää ja en mä oikein tienny, pitäiskö mun kertoo sulle, vaikka toisaalta, nyt sä ehkä ymmärrät mua taas paremmin. Ja mä kuitenkin haluan, että sä tiedät mahdollimman paljon musta, joten ehkä se oli parasta, että mä kerroin. Vaikka, sä tunnuitkin jo tietävän ilman kertomistakin." Mari sanoi pienesti hymyillen. Eipä siihen kyllä varmaan paljon arvailuja tarvittu, Marista kuitenkin huomasi varmaan ihan hyvin, että tuota oli petetty joskus. Mari ei kerennyt onneksi kauaa kerennyt synkistellä, kun Miro sitten katsoi häntä hymy huulillaan ja sipaisi Marin hiuksia tuon korvan taakse. Tuokin ihan pieni ele sai Marin hymyilemään entistä enemmän ja hetken vain Miroa katseltuaan, hän tunsi tuon tuovan huulensa omilleen. Mari vastasi siihen suudelmaan varovasti, hän ei voinut edes uskoa, että tämä oli totta. Vielä tunti sitten Marista tuntui, että nyt he eroaisivat mutta nyt kaikki tuntui niin oikealta.