Those days are gone and now you're history

Kellari
24.1.2012, tiistai, klo:17.00->
Kristian Nevantaus & Amanda Berg

Amanda avasi kellarin oven ja tuli sisälle iso laatikko sylissään. Hänen oli jo pitkään pitänyt tehdä asunnossaan suursiivous ja tuoda kaikki ylimääräinen roju kellariin. Tänään hän oli viimein ottanut itseään niskasta kiinni ja siivonnut asuntonsa, sekä kerännyt tarpeettomia ja vanhoja tavaroitaan pahvilaatikkoon. Hän oli onnistunut löytämään siivotessaan paljon tavaroita, joiden olemassaoloa hän ei edes muistanut. Laatikko sisälsi esimerkiksi hänen vanhoja päiväkirjojaan, joita hän oli kirjoittanut lapsena ja teininä. Niiden sisältö kiinnosti Amandaa ja hän ajatteli kohta vilkaista päiväkirjojaan häkkivaraston puolella.

Kun Amanda oli päässyt häkkivarastoille, hän laski laatikon maahan ja otti farkkujensa taskuista avaimet, joilla hän avasi oman varastonsa. Varasto oli suhteellisen tyhjä, siellä oli ainoastaan joulukoristeet omassa laatikossaan, sekä joitain vanhoja vaatteita ja lapsuuden tärkeimmät lelut. Myös luistimet ja sukset varastosta löytyi, tosin Amanda ei nykyään hiihtänyt, sillä siitä hän oli saanut tarpeekseen yläasteella.

Amanda vilkaisi ympärilleen ja huomatessaan paikan olevan varmasti autio, hän istahti viileälle lattialle ja nappasi yhden päiväkirjoista. Luettuaan hetken aikaa Amandalta pääsi naurahdus. Olipa hänen elämänsä ollut hauskaa ala-asteella ja käsialakin oli melko hauskan näköistä. Kyseinen kirja taisi olla ajalta, jolloin Amanda oli vasta 10-vuotias. Nainen selaili sivuja ja naurahti huomatessaan, että hän oli kirjoittanut yhdelle sivuista jonkun ala-asteaikaisen ihastuksensa nimen ja piirrellyt sydämiä.
Lopulta hän laittoi päiväkirjan pois ja otti esille toisen.

Tämä oli yläasteen ajoilta ja teksti oli selvästi hieman suorempaa. Joka sivulla ei enää lukenutkaan kivoja asioita, vaan Amanda oli esimerkiksi kirjoittanut riidoista ystävien ja perheensä kanssa. Onneksi naisen teini-ikä oli ollut kuitenkin melko rauhallinen. Amanda tiesi, että hänen pitäisi mennä jatkamaan siivousta, mutta päiväkirjat olivat liian kiinnostavia.

Saunavuoro. Sitä ihanaa asiaa Kristian oli pohtinut pääkopassaan siitä asti, kun oli päässyt töistä. Töissä hänelle ei koskaan tapahtunut mitään jännittävää, eikä tämäkään päivä ollut yhtään poikkeuksellisempi. Muutenkin miehen elämä tuntui rullaavan paikallaan; hänen positiivisuutensa oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kristian oli onnistunut jopa pilaamaan välinsä kiinnostuksen kohteeseensa Eeviin sanomalla tuolle, ettei ollut enää kiinnostunut. Vaikka no, ei hän sitä suoraan sanonut, mutta sellaisen kuvan hänen sanoistaan kyllä oli saanut. Kristian yritti olla märehtimättä asiaa muttei onnistunut.

Saunassa istuminen tosiaan oli rentouttavaa. Hän saattoi hetkeksi vain sulkea silmänsä ja antaa lämmön virrata ruumiinsa läpi. Saunassa oli aina mukavan hiljaistakin. Se oli oikeastaan paikka, jossa pystyi selvittämään ajatuksiaan ilman, että kukaan häiritsisi - ellei sitten ollut jonkun seurassa saunassa. Miesystäviensä välisessä saunassa rentoutumisesta ei tosiaan tullut mitään, vaan sen sijaan paskaa läppää lensi ja kaljaa lipitettiin. No, oli sekin mukavaa, mutta ei tällä hetkellä. Ei Kristian pystynyt sosialisoimaan sekavien ajatustensa kanssa.

Lopulta - pitkän ajan jälkeen - Kristian tuli ulos saunasta. Mukava hiljaisuus vain jatkui. Hetken mies jopa pohtikin, että lähtisikö astelemaan rappukäytävää pitkin pelkkä saunatakki päällään, mutta ei hän sitä loppujen lopuksi kehdannut tehdä. Olisi noloa, mikäli joku hänet näkisi. Niinpä Kristian puki päälleen collegehousut ja mustan t-paidan ja avasi oven lukosta. Ihan heti Kristian ei edes huomannut ketään, mutta lopulta säpsähti kevyesti kun kuuli jonkun naurahtavan.

"Aa, moi", Kristian naurahti kevyesti ja hieraisi niskaansa noloon sävyyn huomatessaan jonkun naapurinsa istuvan lattialla. Ei hän tainnut olla tuota nähnyt ennen, ei hän ainakaan tunnistanut tuota näin takaapäin katsottuna - vai tunnistiko sittenkin? Kristian kurtisti kulmiaan hämmentyneenä, kunnes silmänsä levisivät hämmästyneisyydestä.
"Amanda?" Kristian kysyi, ei tiennyt itsekään, että mihin äänensävyyn. Hän ei voinut uskoa, että eräs menneisyytensä haamusta istui siinä Huvilakujan A-rapun kellarin lattialla jokin kirja kädessään. Saakeli, ei voinut pitää paikkaansa, että Kristian törmäsi entiseen naisystäväänsä täällä!

Amanda oli jo ehtinyt tarttua uuteen päiväkirjaan, joka oli myös yläasteajoilta. Siinä hän istui vain lukemassa ja unohti kokonaan ajankulun. Kaikki kirjaan kirjoitetut muistot valtasivat Amandan mielen ja saivat hänet jopa haikeaksi. Lukiessaan jostain ensimmäisestä seiskaluokan kännisekoilustaan, Amanda naurahti.

Samassa nainen hätkähti, sillä hän kuuli jonkun moikkaavan selkänsä takana. Amanda nolostui täysin, eikä hän voinut olla miettimättä, että oliko tuo ihminen ollut paikalla jo kauankin ja nähnyt Amandan nauramassa itsekseen. Ehkä hän pitäisi nyt Amandaa täysin hulluna? Nainen aikoi juuri sanoa jotain selitykseksi, kunnes kuuli oman nimensä sanottavan. Ääni kuulosti todella tutulta. Ei, se ei voinut olla totta. Kuinka juuri hänen entinen miesystävänsä voisi olla samassa kellarissa?

Pian nainen sai vahvistuksen epäilyilleen, kun hän laittoi kirjan laatikkoon ja nousi lattialta. Kukapas muukaan kuin Kristian seisoi häntä vastapäätä, entinen miesystävä, jota hän oli joskus törkeästi pettänyt. Se kaikki nolotti Amandaa vieläkin ja hän katui pettämistään, mutta minkäs sille enää mahtoi. Suhdetta oli monista yrityksistä huolimatta ollut mahdoton pelastaa ja Amanda olikin päässyt jo yli Kristianista. Silti exän näkeminen sai Amandan olon oudoksi. Hän vain tuijotti miestä uskomatta silmiään. "Sinä", Amanda tuhahti tylymmin kuin tarkoitti. Hän ei vain osannut sanoa tilanteeseen muuta.

Brunette laittoi kätensä puuskaan ja mulkoili Kristiania epäillen. Mitä ihmettä mies teki täällä? Toivuttuaan alkujärkytyksestä Amanda nosti laatikon aivan kuin Kristian olisi ilmaa, laittoi sen varastoon ja lukitsi oven. Sitten hän kääntyi takaisin miehen puoleen ja mietti mitä sanoisi. "Mitä sä täällä teet?" Amanda kysyi, kun ei muutakaan keksinyt. Hän kyllä tiesi, että Kristianin kuuluisi olla se vihaisempi osapuoli, mutta kai ero vieläkin suututti Amandaa jossain syvällä sisimmässä.

Kristian kurtisti kulmiaan epäuskoisena. Siinä ihan hänen edessään istui haamu menneisyydestä - eikä mikä tahansa haamu, vaan Amanda Berg, entinen naisystävänsä. Kyseinen nainen oli kyllä pettänyt Kristianin pahimmalla mahdollisella tavalla. Ja niin, kyllähän tuo oli ihan sananmukaisesti pettänytkin, ei mies loppujen lopuksi koskaan edes tiennyt, kuinka monen kanssa, mutta se yksikin riitti. Olivat he suhdettaan tietenkin yrittäneet pelastaa, mutta kyllä molemmat olivat tienneet, että ei sitä enää niin vain pelastettukaan. Ei Kristian voinut enää luottaa Amandaan tuon valheiden jälkeen.

Mies kohotti kulmiaan hämmästyneesti naisen tokaistua tylysti sanan sinä. Kenelläköhän tässä oli se oikeus olla vihainen? Kristian murisi mielessään. Hän oli mennyt sinisilmäisesti uskomaan kaikki ne Amandan valheet, eikä ollut voinut edes uskoa, että kyseinen nainen hänet jossain vaiheessa pettäisi. Väärässä Kristian oli kuitenkin ollut. Hitto, Amandan takia Kristian ei enää kyennyt edes luomaan normaalia parisuhdettakaan tai puhumaan naisille tunteistaan. Eevillekin hän oli vaan lenkkipolulla todennut, ettei tiennyt, omistiko enää tunteita vaikka oli varma niiden olemassaolosta.

"Mä asun täällä", Kristian tuhahti. Hän ei edes yrittänyt peitellä sitä ärsyyntyneisyyttään, koska tiesi kyllä naisen tiedostavan hänen tunteensa. Mies oli kyllä harvinaisen hyvin tehnyt silloin joskus selväksi, että turha heidän oli olla edes kavereita. Ei mies oikeasti edes halunnut nähdä Amandaa, koska kyllä tuon näkeminen onnistui häntä aina satuttamaan. Vai oliko se vain nolottavaa? Hävettikö häntä se, että oli ollut aikoinaan niin sinisilmäinen?

"Sinä? Muutit tänne ihan vaan mulle päivittäin vittuillakses?" Kristian murahti. Hänen sanansa tulivat kyllä ihan liian aggressiivisen oloisesti - ei mies loppujen lopuksi mitään riitaa halunnut tästä aloittaa. He olivat riidelleet jo ihan tarpeeksi silloin aikoinaan, ja ne riidat olivat miehelle riittäneet. Kristian tosiaan vihasi riitelyä.

Kuullessaan Kristianin asuvan samassa talossa, Amanda naurahti epäuskoisesti. Miten näin saattoi edes tapahtua? Nainen oli eron jälkeen luullut, ettei törmäisi enää ikinä Kristianiin, mutta nyt selvisikin, että he olivat naapureita. Miten Amanda ei ollut ikinä huomannut Kristiania Huvilakujalla? Kai nainen oli ollut aina niin kiireinen, ettei hän ollut kiinnittänyt mieheen huomiota jos olisikin joskus sattunut kävelemään tämän ohi pihalla.

Amanda ei yhtään yllättynyt Kristianin vihaisesta äänensävystä, sillä hän tiesi ansaitsevansa miehen vihan. Hän oli ennen eroa yrittänyt pyydellä Kristianilta anteeksi pettämisiään, joita hän oli katunut. Amanda tiesi, että hänen olisi vain pitänyt silloin kertoa suoraan miten suhde ahdistaa häntä, eikä purkaa ahdistustaan pettämisiin ja valehteluun. No mennyt oli mennyttä. Eipä Kristian edes halunnut olla naisen kaveri, minkä hän oli tehnyt aikoinaan hyvin selväksi, joten Amanda ei ollut ottanut eron jälkeen yhteyttä mieheen vaikka häpesikin pettämistään ja olisi halunnut hyvittää kaiken.

Nainen oli kuitenkin liian ylpeä pyytelemään enää anteeksi, sillä niin hän oli tehnyt silloin kun oli vielä yrittänyt pelastaa suhteen. "Joo eihän mulla oo muuta elämän tarkotusta ku sulle vittuilu", Amanda tiuskaisi kylmästi. Kristianin sanat ärsyttivät häntä, mutta eihän mies voinut tietää että nykyään Amanda oli erilainen. Menetettyään Kristianin, hän oli oppinut puhumaan seurustelukumppaneilleen suoraan pettämisen sijasta.

"Jos et sattunu tietämään, nii mäki asun täällä. Enkä tienny ku muutin tänne viime kesänä, et säki asut täällä. Sori vaan", Amanda puuskahti silmiään pyöräyttäen. Ei hän oikeastaan halunnut riidellä, mutta ei tiennyt millä muullakaan asenteella olisi suhtautunut Kristianiin. Anteeksipyynnöt oli tosiaan pyydelty jo ajat sitten, enää Amanda ei sitä tekisi.

Kristian ei halunnut katsoa Amandaa silmiin. Mies oli ollut aikoinaan niin loukkaantunut kaikista niistä naisen sanomisista, että hän ei enää voinut edes kuvitella heillä olevan minkäänlaista suhdetta. Kyllä mies silti muisti, kuinka kovaa Amandan jättäminen oli silloin aikoinaan. Se oli sattunut ihan oikeasti, mutta mitä enemmän sitä nyt mietti, niin sitä parempi se päätös vain hänen mielessään oli. Kristianilla ei olisi ollut mitään järkeä jäädä kitumaan epäonnettomaan suhteeseen.

"No siltä vähän tuntuu", Kristian murahti ja vilkaisi nopeasti Amandaa silmiinkin, kääntäen katseensa sitten pois kuitenkin saman tien. Hän saattoi yhä kuulla päässään kaikki ne Amandan laukomat valheet ja tuon huonot selitykset, ja se sai Kristianin entistä ärtyneemmäksi. Miehen suututtaminen oli kyllä tosiaan oikea taitolaji, mutta Amanda oli aikoinaan sen pystynyt tekemään. No, nuorempana Kristianista ehkä vielä löytyikin sitä tiettyä sähäkkyyttä aina tarvittaessa, mutta nykyään Kristian oli kyllä rauhallinen - tai ainakin luuli olevansa. Amandan näkeminen nimittäin sai miehen kyllä ärsyyntymään.

"Just", Kristian tyytyi tuhahtamaan. Viime kesänä Kristian oli asunut Huvilakujalla jo vuoden ja pitänyt sitä oikein kivana asuinympäristönä. Oli pitänyt tähän asti. Miehelle teki tosiaan kovaa nähdä Amanda täällä samassa paikassa kuin hän, sillä aikoinaan Kristian oli muuttanut nimenomaan Huvilakujalle voidakseen aloittaa ihan uuden elämän. Se oli alkanut hyvin, mutta nyt menneisyys alkoi ilmeisesti kummitella.
"Sano ny vielä, että asut A-rapussa", Kristian pyöräytti silmiään. Miestä itseään vähän hävettikin tällainen käytös, mutta se oli reaktionomaista.

"Sori nyt vaa mut sä et enää kiinnosta mua pätkän vertaa, joten miks ihmees mä muuttaisin tänne tahallaa hankaloittaa sun elämääs?" Amanda tiuskaisi. Jos hän olisi tiennyt Kristianin asuvan Huvilakujalla, olisi hän muuttanut eri taloon tai rappuun. Mutta koska ei ollut tiennyt, hän ei voinut sille mitään, että he olivat nykyään naapureita. Amanda ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta, millaista näiden naapuruus jatkossa olisi. Jäisivätkö nämä aina riitelemään, kun kävelisivät toisiaan vastaan kerrostalon alueella? Amanda ei halunnut riidellä, mutta ei hän ollut kovin halukas entistä miesystäväänsä kohtaamaankaan, varsinkin kun nainen häpesi aiempaa käytöstään näiden suhteen aikana. Mutta ei Amanda kuitenkaan Huvilakujalta pois muuttaisi Kristianin takia. Sitäpaitsi hän halusi asua samassa talossa Mikan kanssa, joka kiinnosti tällä hetkellä Amandaa paljon.

Ajatukset kuitenkin harhailivat Mikasta pois, kun Amanda kuuli Kristianin sanat. "Mitä sit jos asunki? Jos sua häiritsee nii kauheesti et me asutaa samas rapus nii muuta pois", nainen sanoi kylmästi, mutta katui saman tien asennettaan vilkaistessaan nopeasti Kristianin silmiä. Ei Kristian ollut tehnyt mitään pahaa ansaitakseen Amandan valheita ja pettämisiä. Mikä oikeus Amandalla oli nytkään haastaa riitaa? Mutta eikö mennyttä voisi vain unohtaa? Amanda kyllä ymmärsi täysin, ettei Kristian ehkä voisi, kun ei Amandakaan voinut. Hän ei voinut ymmärtää, miksi oli sortunut satuttamaan itselleen tärkeää ihmistä niin kauhealla tavalla vain sen takia, että suhde oli ahdistanut häntä.
Hetken Amanda oli vähällä ottaa puheeksi menneet ja yrittää selitellä tekojaan, mutta päättikin jättää sen tekemättä. Se saattaisi vain aiheuttaa lisää riitaa.

Amanda huokaisi turhautuneena ja vilkaisi varovasti Kristiania. "Hei me kumpiki ollaa aikuisii, eiks me voitas käyttäytyy myös niin nyt kun kerran ollaan naapureita?" Nainen kysyi varovasti. "Mitä sulle nykyään kuuluu?"

"Aivan, sustahan on tullu niin mallikansalainen nykyään ettei sulla tulis edes mieleen enää pilata mun elämää. Ihan hyvä vaan jos oot kerranki muuttanu jonneki ihan huvikses, koska sä oot pilannu mun elämääni jo ihan tarpeeks", Kristian tuhahti. Hän tosiaan käyttäytyi kuin lapsi, mutta hän ei voinut mitään sille, että oli loukkaantunut kaikesta siitä tapahtuneesta. Aikoinaan Kristian oli ihan oikeasti rakastanut Amandaa, mutta ne kaikki tunteet olivat kyllä kadonneet siinä vaiheessa, kun Kristian sai tietää Amandan pettävän. Hitto, silloin Kristian oli jopa epäillyt kavereidensa valehtelevan. Miten hän oli saattanut ajatella niin? Kristian ei edes voinut uskoa olleensa joskus niin sinisilmäinen ja helposti vietävissä.

Kristian kurtisti kulmiaan epäuskoisesti Amandan sanat kuullessaan. "Sanoitko sä just, että minä muuttaisin pois? Mietipä kuule hetki, että kuka täällä ensin asui", Kristian älähti ääni väristen. Mies ei osannut selittää sitä tunnetta, joka virtasi hänen lävitseen. Se oli täynnä vihaa, pettymystä, surua, haavoittuneisuutta ja.. Huh. Niitä tunteita oli ihan liikaa. Mitä Amanda sitten tunsi? Häpesiköhän tuo tekojaan ollenkaan? Ja olikohan tuo muuttunut? Vaikka Kristian olisi tahtonut uskoa siihen Amandan muuttumiseen, ei mies sitä voinut tehdä. Hän oli aikoinaan ollut niin pahasti loukkaantunut, että se kaikki satutti vieläkin, eikä Kristian päässyt siitä tunteesta yli. Hän oli kuin traumatisoitunut, ja antoi sen asian vaikutta hänen nykyisiin ihmissuhteisiinsakin. Eevinkin Kristian oli torjunut, vaikka tiesi, että Eevi ei ollut samanlainen kuin Amanda. Kristian olisi tahtonut lopettaa sen syyllistämisen, mutta se oli vaikeaa.

Aivan, aikuisiahan he olivat, mutta Kristian oli suurin piirtein unohtanut sen puolen itsestään. Hän olisi tahtonut muistaa sen. Kristian käänsi katseensa maahan. "Mulla ei oo sulle ihan oikeasti mitään sanottavaa", hän lopulta tokaisi kylmästi, ja käänsi mitäänsanomattoman katseensa Amandaan. "Sä haluut tietää mun kuulumisia? No, mitäs sen kummempaa, että torjuin ihanan naisen sun tekojen takia. Pohdi vaikka sitä."

Amanda ei voinut olla hieman loukkaantumatta Kristianin sanoista. Eikö mies voinut antaa jo asian olla? He vain nyt sattuivat olemaan naapureita, mutta ei Amanda Huvilakujalle tahallaan muuttanut. Nainen alkoi menettää malttinsa ja hän mulkoili Kristiania ärtyneenä. "Ootsä sit ite joku maailman täydellisin? Sori nyt iha kauheesti ku satuin muuttaa sun naapuriis, vitustako mä tiesin et sä asuit tääl eka. Anteeks vaa etten nyt voi olla sun mieliks, herra täydellisyys", Amanda sanoi ilkeällä äänensävyllä. Hän kyllä tiesi, että Kristian oli aivan aiheesta vihainen, mutta mennyt oli mennyttä. Eikä nainen jaksanut enää sietää jatkuvaa ilkeilyä, vaikka tiesi ansaitsevansa kaiken.

"Voispa sustaki sanoo et sä oot aikuinen", nainen mutisi hiljaa kuullessaan eksänsä viimeisimmät sanat. Vai oli Kristian torjunut jonkun naisen Amandan tekojen takia? Nainen oli tainnut tosissaan vaikuttaa teoillaan miehen elämään. Brunette laski katseensa lattiaan, eikä tiennyt hetkeen mitä sanoa. Kaikki anteeksipyynnöt juuttuivat naisen kurkkuun, joten hän vain huokaisi syvään ja nosti sitten katseensa takaisin Kristianiin. "Mite nii mun tekojen takia? Mitä jos unohtasit et me ees ikinä seurusteltiin ja ottasit vaa uuden? Ainii mut eihä sulle kelpaa kuka tahansa, ku sä oot täydellinen Kristian, joka ei mokaa ikinä mitenkään!" Nainen tuhahti kovaan ääneen ja pyöräytti silmiään.

Brunette joutui hetken rauhoittamaan itseään, ettei jatkaisi riitelyä. Kristianin sanat saivat naisen todella miettimään asioita. Oliko hän oikeasti pilannut miehen elämän teoillaan? Amandasta tuntui pahalta, että Kristian oli joutunut torjumaan jonkun naisen hänen tekojensa takia. Mutta eikö mies voinut jo lopettaa ilkeilyään? Kyllä Amanda tiesi, kuinka väärin oli tehnyt ja oli yrittänyt aikoinaan hyvitellä tekojaan. Samassa nainen sai mieleensä kaikki muistot menneestä parisuhteesta ja hän käänsi katseensa pois Kristianista. Hän ei voinut enää katsoa miestä, jota oli rakastanut todella paljon ja jota oli loukannut. Se häpeä mitä nainen tunsi nyt, oli niin suurta.

Kristian oli niin kyllästynyt tähän alituiseen haukkumiseen ja riitelyyn, mutta silti siitä irti pääseminen oli vaikeaa. Miksi? Eikö se olisi molemmille parempi asia, että he antaisivat menneen olla ja keskittyisivät nykyhetkeen? Olisi. Tuntui tosin siltä, että Amanda oli jo päässyt kaikesta yli mutta Kristian tässä vaikutti olevan se kakara, joka ei onnistunut ottamaan seuraavaa askeletta elämässään. "Vitun Huvilakuja", mies mutisi itsekseen. Täällä oli tapahtunut vaikka mitä hänelle, niin hyviä kuin huonojakin asioita, ja tämä paikka oli saanut Kristianin elämään vaikka minkälaista tapahtumaa. Nyt Kristian kuitenkin toivoisi, että asuisi jossain ihan muualla, mutta pakko tähän oli kai tottua. Kaikkeen tottuu - niin sitä sanottiin.

"Ja sustako voi sanoo?" Kristian pyöräytti silmiään. Hän ei kyennyt uskomaan, että Amanda oli muuttunut. Siihen hänen kuitenkin tulisi pystyä. Miehen tulisi oppia elämään hetkessä ja lopettaa se liika miettiminen. Tuntui siltä, että Kristian ei osannut olla spontaani. Hän huolehti vaan koko ajan, eikä se ollut enää elämää. "Voi vittu sä oot kyllä uskomaton! Tosi hienoa huomata, että sua ei yhtään kiinnosta miten sä oot vaikuttanut muhun!" Kristian ei vieläkään alistunut huutamaan, vaikka hänen sisimmässään kiehui sellaista raivoa että ehkä olisi parhainta päästää se ulos huutamalla. Ei hän kuitenkaan halunnut huutaa - se ei ollut hänen tapaistaan.

Kristian jäi tuijottamaan Amandaa sanomatta yhtikäs mitään - hän oli liian väsynyt tähän kaikkeen. Miestä otti päähän se, ettei hän osannut antaa anteeksi Amandalle kaikkea tuon tekemää vaan käyttäytyi naisen nähdessään näin vittumaisesti. Tosin Kristian oli valmistautunut aikoinaan siihen, ettei hänen tarvitsisi enää koskaan nähdä naista, vaan että hän voisi keskittyä elämäänsä ja keskittyä vain omaan hyvinvointiinsa. Kristian oli kuitenkin väärässä, sillä siinä Amanda nyt istui, ihan hänen edessään. Tosin nyt brunette oli jo kääntänyt katsekontaktinsa muualle. "Mä en tiedä enää mitä sanoisin. Ehkä on parempi että mä vaan lähen ni ei tarvi tätäkään riitaa jatkaa", Kristian totesi nyt jo vaisusti.

Amanda päätti olla vastaamatta Kristianin kysymykseen, mutta seuraavat sanat saivat naisen mietteliääksi. Kyllä Amandaa kiinnosti hänen tekojensa vaikutukset. Mutta miten hän voisi enää hyvitellä Kristianille tekojaan? Hän oli tehnyt niin kun petokset olivat selvinneet, eikä suhdetta voitu pelastaa. Mies vaikutti nyt vihaiselta ja Amanda epäili, että oli turhaa alkaa anelemaan anteeksiantoa, koska miksi Kristian antaisi anteeksi nyt, kun ei ollut antanut aiemminkaan? Lisäksi brunetella oli sentään jonkinlaista ylpeyttä, minkä takia hän ei tahtonut alkaa matelemaan toisen edessä. Silti Amandasta tuntui pahalta toisen puolesta ja hän tiesi, ettei tilanne korjaantuisi, ellei hän yrittäisi saada jotenkin sovintoa aikaan. Olivathan he sentään naapureita.

Kuullessaan Kristianin sanat lähdöstä, puraisi brunette alahuultaan surkeana. Tämä koko riitely satutti häntä syvällä sisimmässä, mutta nainen ei tiennyt, että mitä hänen pitäisi tehdä. Antaisiko hän Kristianin vain lähteä vai yrittäisikö hän saada edes jonkinlaista sovintoa aikaan? Amanda katseli yhä lattiaa ja huokaisi. Hitto vieköön, kai tässä olisi parasta unohtaa ylpeys ja yrittää edes. Nainen kohotti varovasti katseensa Kristianiin ja nielaisi. Hemmetti tämä oli vaikeaa.

"Älä mee vielä", brunette kuiskasi. Hän tunsi itsensä täysin idiootiksi ja pelkäsi, että Kristian suuttuisi entistä enemmän. "Kun mä haluun sanoo et... kyllä mua kiinnostaa, et miten mun teot vaikutti suhun. Enhän mä muuten ois yrittäny pelastaa meidän suhdetta sillon. Tosi ikävä kuulla, ettet sä voi seurustella sen naisen kanssa, koska sä mietit sitä mitä mä tein sulle. Mut se nainen ei varmasti tee sulle samalla tavalla ku mä, koska sä oot ihana ihminen ja se varmasti osaa näyttää sulle rakkautensa paremmin ku mä, eikä päästä sua menemään. Mua kaduttaa iha kauheesti se mitä mä tein sulle mut mua ahdisti niin paljon, et mä vaa sorruin pettämään.... ei se oo hyvä selitys mut.... mä kuitenki rakastin sua tosi paljon. Ja mä tiiän et sun on vaikee uskoo tätä, mut mä oon nykyään eri ihminen, enkä vois tehä ikinä mitään sellasta enää", Amanda selitti hiljaisella äänellä, tarkoittaen joka sanaansa. "Mut mä toivosin et me voitas tulla edes jotenki toimeen, koska me ollaan naapureita ja mä vannon etten mä todellakaa tienny et sä asut Huvilakujalla, ku mä muutin tänne", nainen lisäsi katse Kristianin silmissä.

Kristian tuijotteli lattiaa vaisuna. Hän olisi halunnut sanoa jotain ja lopettaa tämän typerän riitelyn, mutta se ei onnistunut. Mies ei kyennyt pitämään kaikkia niitä tunteita sisällään vaikka yleensä olikin se rauhallinen, lähes viilipytyn oloinen mies, joka suorastaan karttoi kaiken maailman tappeluita ja nokkapokkia. Kristian vihasi niitä. Hänen mielestään kaikkien tulisi tulla toimeen keskenään eikä kenenkään tarvitsisi riidellä, mutta nyt mies tajusi, että itse karttoi tuota elämänkatsomustaan. Tässähän Kristian nimittäin oli, suurin piirtein ilmiriidoissa Amanda kanssa. Miksi niin? Koska Kristian ei saattanut unohtaa. Mies toivoikin sillä hetkellä, että olisi ollut jokin eläin, vaikkapa koira, joka ei vellonut menneessä vaan sen sijaan kykeni elämään hetkessä. Joskus ihmisenä eläminen oli vaikeaa.

Kristian nosti pikaisesti katseensa Amandaan - tuo oli hiljentynyt. Mies oli lähes satavarma siitä, että teräväsanainen nainen olisi heittänyt jotain lähes yhtä pahaa vastalausetta, mutta ei, tuo oli vain hiljaa ja vaikutti lähes siltä ettei edes osannut sanoa mitään. Mikä tuolle oli tullut? Kristian jopa tunsi tuosta jonkinmoisen omantunnon piston, vaikka ei edes tiennyt, miksi. Kaipa Kristianilla ei ollut mitään oikeutta alkaa riidellä Amandan kanssa vaan hänen tulisi antaa anteeksi. Kristian huokaisi - ei hän koskaan osaisi sanoa niitä sanoja. Huokaisten mies lähes jo asteli pois paikalta kunnes kohotti kulmiaan Amandan puhuessa - odota.

"Amanda, mä en.. Mä en vaan voi unohtaa kaikkee tapahtunutta. Sä et tiedä kuinka paljon mä oikeesti rakastin sua sillon", hän totesi tietämättä itsekään millaista äänensävyä käytti. Hän kuulosti lähes epätoivoiselta. Kristian kyllä tiesi, että Amanda halusi kaiken anteeksi, mutta jos tarkkoja oltiin niin mies ei kyennyt antamaan anteeksi - ei ainakaan vielä. Ei edes näin monen vuoden jälkeen. "Amanda mä en pysty tähän. En oikeesti pysty. Mä en vaan.. Ihan sama. Moikka", Kristian pudisti päätään sekaisena. Hän ei kyennyt enää edes puhumaan. Niinpä Kristian lähti pois kellarista, taas kerran selvittämättä tätä asiaa. Hän ei jaksanut tätä.

Amanda katsoi Kristiania odottavasti ja mietti, miten mies reagoisi hänen sanoihinsa. Nyt hän oli tehnyt sen, yrittänyt sovintoa. Kaikki riippuisi nyt Kristianista. Kuullessaan miehen sanat, Amanda huokaisi hyväksyvästi. Tätä hän oli osannutkin odottaa. "Okei...", nainen vain mutisi hiljaa. Hän oli voitavansa tehnyt, eikä hän enää taatusti pyytelisi anteeksi uudestaan. Ei hän kuitenkaan halunnut tällaisia välejä Kristianin kanssa, sillä jollain tavalla mies merkitsi yhä Amandalle jotain. Ainakaan hän ei halunnut, että toinen olisi surullinen.

"Moikka", Amanda sanoi Kristianin perään. Miehen lähdettyä, hän löi itseään kädellä otsaansa. "Tyhmä!" Nainen tuhahti itsekseen, ajatellen että ehkä oli sittenkin virhe pyytää anteeksi. Ehkä olisi viisainta vältellä Kristiania, ettei kumpikaan joutuisi enää kiusalliseen tilanteeseen. Lopulta brunette lähti myöskin kellarista.